Naurua pimeässä

Posti toi eilen Michel Houellebecqin H.P. Lovecraftia käsittelevän esseeteoksen englanninkielisen laitoksen. Nyt minulla on hyllyssä koko Houellebecqin proosatuotanto.

En aio hankkia hänen runojaan, koska en osaa lukea lyriikkaa ranskaksi. Jotain käännöksiä olen nähnyt ja niiden perusteella Houellebecq ei vaikuta kovin hyvältä runoilijalta. Tosin nykyisin runojen luonnehtiminen hyviksi tai huonoiksi tuntuu auttamattoman vanhanaikaiselta. Olennaista tuntuu olevan se, ovatko runot kiinnostavia vai eivät. Pahinta, mitä runoilijasta voi sanoa on, että hän kirjoittaa hyvin, mutta hänen lyriikkansa ei ole kiinnostavaa. Sellaisella runoilijalla ei ole nykymaailmassa mitään toivoa.

Kirjojen lisäksi Houellebecq on julkaissut myös äänilevyjä, mutta ihan niin kova fani en ole, että haluaisin kuulla niitä.
Esseeteoksen Against the World, Against Life (alkukielellä Contre le monde, contre le vie) Houellebecq kirjoitti ennen romaanejaan. Toisen painoksen esipuheessa hän toteaa, että esseeteos oli tavallaan hänen esikoisromaaninsa, vaikka siinä hän pysytteli faktoissa ja vältti romaanikirjailijalle tyypillistä kuvittelua.

Kuten hyvin tiedetään seksi ja raha pyörittävät maailmaa. Lovecraftin tuotannossa niistä ei puhuta mitään, Houellebecqin tuotannossa ei taas paljon muusta puhutakaan. Mutta tämä ei tarkoita, että he olisivat vastakkaisilla linjoilla. Päinvastoin: kirjailijalle voi olla teemojen tasolla yhtä tärkeä ratkaisu se, mitä hän jättää nostamatta esiin kuin se mitä hän nostaa. Lovecraft oli sen verran radikaalimpi kuin Houellebecq, että hänellä oli kanttia sivuuttaa seksi ja raha.
Houellebecqin sivilisaatiokritiikki ja kulttuuripessimismi vaikuttavat sävykkäiltä, jos niitä vertaa Lovecraftin suureen kieltäymykseen. ”Hän vihasi maailmaa yleisesti ja modernia maailmaa erityisesti”, Houellebecq kiteyttää Lovecraftin vakaumuksen.
Lovecraftin tarinoita teinivuosinaan ahminut Houellebecq kertoo niiden tarjoavan ennen kaikkea lohtua, vaikka ne on punottu vihasta ja elämän kieltämisestä. ”Lovecraftia lukiessa saattaa huomata hymyilevänsä tai hyräilevänsä musikaalisävelmiä”, hän kirjoittaa.
Onko tämä paradoksi? On ja ei. Näinkin kirjallisuus voi toimia. Se voi olla naurua pimeässä, iloa katkeruudessa. Mutta kirjan pitää olla hyvä. Tai ainakin kiinnostava.
Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Kiinnostavat kirjat? Minulle kirjan ”kiinnostavuudella” on aina eufemistinen sävy. Ilkeä kriitikko voisi luonnehtia naiivia ja pursuavaista lööperiä kiinnostavaksi teokseksi.

    En muuten usko, että sinäkään vedät kirjoja liki niiden kiinnostavuuden tähden. Sillä lailla kiihkoamaton on roolisi täällä, että kyllä sinun täytyy salaa olla värjyttävyys- eli myllertymisihmisiä arvottamisessakin. Epäilen ma.

  2. 2

    sanoo

    En minäkään kiinnostavista kirjoista piittaa. Tai kiinnostavista runoilijoista. Hyvät ovat paljon parempia.

    Minä haen kirjoista vain kahta asiaa: hupia ja lohtua. Mutta monia varmaan ihmetyttäisi se, mikä minua huvittaa ja lohduttaa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *