Muutama sana Paavo Haavikosta

”Sosialismia minä, kapitalismia vastustan, sen, niitten/ rikoksia/ niitten rikoksia vastustan, sitoudun, niitten tekemiseen/ osallistun.”

Kuinkahan monta kertaa olen mielessäni toistellut noita säkeitä. Kuulostaa kenties oudolta, mutta saan noista säkeistä lohtua. Ne kertovat, että elämme sovittamattomien ristiriitojen ja mahdottomien valintojen maailmassa. Ne kertovat myös, että joku toinenkin kantaa tästä huolta ja on kirjoittanut siitä, paljon paremmin kuin minä pystyn koskaan kirjoittamaan.

Olen toki toistellut itsekseni ja toisinaan ääneenkin myös lukemattomia muita Paavo Haavikon säkeitä ja lauseita. En viitsi kirjoittaa hänestä pitkiä muistosanoja (muut vahvistakoot suurmieskulttia), toteanpahan vain että Haavikon kirjoista Puut, kaikki heidän vihreytensä, Puhua, vastata, opettaa ja Yritys omaksikuvaksi ovat muokanneet minua vähintään saman verran kuin ”oikeasti” eletyt elämäntapahtumat.

Eilen pohdiskelin, että pitäisi kirjoittaa essee kirjallisesta faniudesta. Joku saattaa pitää lapsellisena tällaisen käsitteen liittämistä kirjallisuuteen, mutta minusta on kiintoisaa tutkailla, millaista kirjallinen fanius on ja miten se eroaa muista tunnetuista faniuden muodoista.

Omaelämäkerrallista aineistoa tähän esseeseen saan suhteestani kahteen kirjailijaan: Michel Houellebecqiin ja Paavo Haavikkoon.
Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Juu, noinhan se oli, Haavikon Paavo, tässä maailmassa, oikeinpäin eikä koskaan väärin, vaikka joskus niin itsekin väitti. Tai totesi, selvän asian. Sen kirjoittamalla, julkaisemalla. Joskus useaan kertaan, aina uutena.

  2. 4

    sanoo

    Kirjoita semmoinen essee. Tahdon lukea sen, sitten voin kirjoittaa aiheesta oman versioni. Oliko se eilen, kun kirjastossa hypistelin teosta Puut, kaikki heidän vihreytensä ja mietin, että on elämä kovaa. Lauantaina hypistelin näköispainosta esikoiskokoelmasta ja kuulemma viime viikolla olen keskustellut aiheesta (en muista itse, vaikken edes ollut humalassa, tosin silloin muistaa usein paremmin).

    Anita Konkka on joskus nuorena oikein soittanut Haavikolle, kertoo blogissaan, minä en soittanut koskaan. Olen soittanut vain Veijo Merelle, Kari Hotakaiselle, Jari Tervolle, Seppo Heikinheimolle, Andy McCoylle ja Arto Mellerille (kahdesti).

  3. 5

    sanoo

    Vakuuttava tuo soitettujen listasi, SL. Erityisesti olen vaikuttunut ja kateellinen Seppo Heikinheimosta.

    Minä en valitettavasti luonteeltani ujona ihmisenä ole soitellut kellekään. Paavo Haavikko olisi varmasti ollut viimeinen ihminen, jolle olisin uskaltanut soittaa.

    Muistelen, että joskus kaveriporukassa, kun joku täytti vuosia (en muista paljonko), niin soitettiin Esko Hukkaselle, että tulisiko hän synttäreihin esiintymään (maksusta, tietysti). Esko Hukkanen kai jotenkin kohteliaasti sitten selitti, että ei hän ole oikeassa elämässä niin hauska tyyppi että hänen seurassaan olisi erityisen kivaa.

  4. 6

    Susanna Iivonen-Pekesen sanoo

    Kyllä mä ainakin fanitan kirjailijoita ihan avoimesti. Oli sitten lapsellista tai ei. Välillä on kiva, kun lapsettaa. Hain muuten just kirjastosta Alas Akropoliilta. Sen Palatsi Bosporin rannalla luin jo. Hassu fiilis jäi, kun olen itsekin Istanbulissa asunut. En ollut sitä palatsia ihmeemmin ajatellutkaan. Ja kaikkea kiinnostavaa opin Venetsiastakin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *