Mustan huumorin taitaja numero yksi

saunders g

Tämän vuoden merkkitapauksia käännöskirjallisuudessa on amerikkalaisen George Saundersin novellikokoelma Joulukuun kymmenes. Kirjoitin siitä arvostelun hiljattain ilmestyneeseen Parnassoon (4/2015). Teoksen on suomentanut Markku Päkkilä ja kustantanut Siltala.

 

Mustan huumorin taituruutta

 

Novellien kirjoittaminen muistuttaa vitsien kertomista. Jos vitsin kertoja ei onnistu punchlinessaan, kuulijat pitävät häntä ikävystyttävänä tai typeränä. Sama pätee novelliin, väittää George Saunders esseekokoelmassaan The Braindead Megaphone.

Joulukuun kymmenes esittelee Saundersin ensi kertaa suomenkielisille lukijoille. Sen pitemmät novellit osoittavat, että Saundersille ei välttämättä riitä yksi täräyttävä loppuhuipennus, vaan hän tekee näkökulmanvaihdoksia pitkin matkaa. Välillä näyttäviä, välillä vaivihkaisia. Ne kuljettavat lukijan aivan toisiin paikkoihin kuin mihin hän kuvitteli olevansa menossa.

Tällainen odotuksilla leikittely on toki monimutkaisempaa kuin röhönaurujen kerjääminen nasevilla punchlineilla, mutta novellien vertaaminen vitsinkerrontaan kuvastaa yhtä kaikki Saundersin kirjallista mielenlaatua. Hän ei ole mahtipontinen tai vakava, vaan lennokkaan satiirinen. Jos pitäisi nimetä amerikkalaisista nykyprosaisteista etevin mustan huumorin taitaja, Saunders olisi vahva ehdokas.

Saunders rinnastetaan usein Donald Barthelmeen ja Kurt Vonnegutiin. Rinnastuksille on perusteensa. Saundersin teksteissä on samanlaista absurdiuden tajua ja kielen vivahteilla pelaamista kuin Barthelmella. Lisäksi monet hänen novellinsa sijoittuvat Vonnegutin hengessä dystooppissävyiseen tulevaisuuden ympäristöön, jossa ihmiselämä ruhjoutuu tieteellis-teknologisten voimien puristuksessa.

Joulukuun kymmenes on Saundesin neljäs novellikokoelma. Se ei ole yhtä hulvaton ja irrotteleva kuin aikaisemmat, mutta helpommin lähestyttävä ja paremmin suurta yleisöä puhutteleva. Jos varhaistuotannossa oli kokeilevuutta, uusimmat novellit edustavat pikemminkin harjaantunutta kekseliäisyyttä. Joulukuun kymmenes sisältää asetelmiltaan niinkin perinteikkään novellin kuin ”Kotiin”, joka pureutuu periamerikkalaiseen teemaan, rintamalta palaavan sotilaan sopeutumisongelmiin.

Hienoin ja monikerroksellisin on kokoelman niminovelli, jossa Saunders kietoo yhteen sankaruudesta haaveilevan pikkupojan ja itsemurhaa suunnittelevan syöpäsairaan miehen vaiheet. Kertomus on koskettava olematta sentimentaalinen.

Joulukuun kymmenennen novelleissa henkilöt tulevat eläviksi pikemminkin puheen kuin toiminnan tai perinteisen henkilökuvauksen kautta. Saundersilla on mestarillinen tuntuma erilaisiin puheenparsiin katuslangista yrityskieleen ja tieteellisestä jargonista hyperkorrektiin porvarilliseen ilmaisuun.

Satiirin ja mustan huumorin alta kajastaa yhteiskuntakritiikki. Novelleissa vilisee keskiluokkaisesta idyllistä suistuvia mieshahmoja. He ovat sisäistäneet positiivisen ajattelun mukaisen menestyseetoksen, mutta heidän vaatimattomassa elinpiirissään se muuttuu julmaksi, nöyryyttäväksi optimismiksi. Pitää vain sinnikkäästi hymyillä, vaikka amerikkalainen unelma nyrjähtäisi amerikkalaiseksi painajaiseksi.

”Parhaansa yrittäessään ihminen on naurettavimmillaan”, sanoi Jouko Turkka. Saundersin novellit osoittavat, että ei vain naurettavimmillaan, vaan myös traagisimmillaan.

 

***

 

Blogissani olen käsitellyt Saundersia aiemminkin. Tähän tapaan pohdiskelin hänestä maaliskuussa 2013:

 

If you set out to write a poem about two dogs fucking, and you write a poem about two dogs fucking, then you’ve written a poem about two dogs fucking.

Vaihtakaa tähän Gerald Sternin lausahdukseen runon tilalle novelli, niin pääsette George Saundersin mielestä asian ytimeen. Novellin taide on odotusten luomisen ja odotusten ylittämisen taidetta. Jos novelli ei yllätä lukijaansa, se jää kehnoksi tai keskinkertaiseksi.

Saunders on yllätysten mestari. Olen viime kuukaudet lukenut hänen kokoelmiaan (Civilwarland in Bad DeclineIn Persuasion NationPastoralia ja Tenth of December) enkä muista, milloin viimeksi olen ollut näin innoissani novelleista (tai lyhytproosasta).

Suomessa Saunders ei ole tunnettu nimi, mutta kotimaassaan Yhdysvalloissa todellinen kulttihahmo. Hänen uusimman teoksensa Tenth of Decemberin kansipapereissa on ylistävät sitaatit Zadie Smithiltä, Jonathan Franzenilta, Margaret Atwoodilta ja jopa Thomas Pynchonilta (”An astoundingly tuned voice — graceful, dark, authentic and funny”). Myös edesmennyt David Foster Wallace lukeutui Saundersin innokkaisiin lukijoihin. Infinite Jestiä viimeistellessään Wallace kertoi olevansa koukussa Saundersin novelleihin. Saundersin esikoinen, Civilwarland in Bad Decline ilmestyi samana vuonna kuin Infinite Jest.

Esseekokoelmassaan The Braindead Megaphone Saunders pohtii novellin taidetta tekstissä, jossa hän analysoi Donald Barthelmen tarinaa ”The School”. Insinöörin koulutuksen saanut Saunders vertaa novellia lapsuutensa Hot Wheels -autorataan, jossa oli huoltoasema ja huoltoaseman sisällä kumipyörät, joihin osuessaan pikkuautot singahtivat kiitämään kovaa vauhtia ympäri rataa. Hyvässä novellissa on oltava riittävän monta singahduspistettä. Lukijalle ei riitä se, että tavaa novellin alusta loppuun. Lukijan on saatava nauttia myös yllättävistä kiihdytyksistä, vauhdin hurmasta.

Useimmissa novelleissa hahmottuu jo varhaisessa vaiheessa tarinan kulkua ja logiikkaa määrittävä kaava. Tämän kaavan pohjalta rakentuvat ne lukijan odotukset, jotka hän toivoo kirjailijan lunastavan tekstin viimeisissä kappaleissa. Saunders vertaa novellien kirjoittamista vitsien kertomiseen. Vitsin kertojan on onnistuttava punchlinessaan. Jos hän ei onnistu, vitsi on surkea ja kuulijat pitävät vitsin kertojaa dorkana. Samoin käy mahalaskuun päättyvän novellin kanssa. Surkea novellin lopetus herättää lukijassa samanlaisia myötähäpeän tuntemuksia kuin surkea päivällispuhe. ”What we want our ending to do is to do more than we could have dreamed it would do”, Saunders tuumii.

Barthelmen ”The School” on esimerkki novellista, jossa vasta lopetuksesta huomaa, että se on peräisin mestarin kynästä. Viimeisissä kappaleissa Barthelme ehtii kieputtaa asetelmat pariinkin kertaan aivan uuteen asentoon. Sen sijaan, että Barthelme laskisi hallitusti lentokorkeutta ja lähestyisi vakaasti kiitorataa, hän kääntääkin koneen nokan uudestaan kohti pilviä ja tekee pari uhkarohkeaa silmukkaa ennen kuin ohjaa häkeltyneen lukijan maan kamaralle. Tässä on Saundersin mielestä taidokkaan ja taiturimaisen novellistin ero. Teknisesti moitteeton, huolellisesti sommiteltu ja sujuvasti kirjoitettu novelli on usein puuduttavan tylsä, pelkkää laatutyötä. Sellainen novelli ei yllätä lukijaa vaan vie ainoastaan uskollisesti päätökseen ensimmäisistä lauseista lähtien hahmottuvan kaavan.  Taiturimainen novellisti tietää, että kirjoittaminen ei ole ”tietoa, hallintaa ja ammattitaitoa”. Hän uskaltaa tehdä jekkuja ja kepposia, leikitellä lukijan odotusten kustannuksella.

Ensimmäinen lukemani Saundersin novelli oli hänen esikoisteoksensa niminovelli. Sen lopetus ei ole yllättävä vaan suorastaan täräyttävä. Novellin tapahtumat sijoittuvat Yhdysvaltain sisällissotaa jäljittelevään teemapuistoon ja kärjistyvät absurdin väkivaltaisiksi. Viimeisellä sivulla minäkertoja otetaan hengiltä. Perusetevä novellisti olisi todennäköisesti tyytynyt vain vihjaamaan onnettomaan loppuun, jättämään sen niin sanotusti avoimeksi, lukijan mielikuvituksen varaan. Saunders toimii päinvastoin. Hän sinkoaa minäkertojansa tuonpuoleisen tietoisuuden tasolle, jossa kietoutuvat yhteen niin menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus kuin suru, empatia ja vilpittömyys:

Possessing perfect knowledge I hover above him as he hacks me to bits. I see his rough childhood. I see his mother doing something horrid to him with a broomstick. I see the hate in his heart and the people he has yet to kill before pneumonia gets him at eighty-three. I see the dead kid’s mom unable to sleep, pounding her fists against her face in grief at the moment I was burying his son’s hand. I see the pain I’ve caused. I see the man I could have been, and the man I was, and then everything is bright and new and keen with love and I sweep through Sam’s body, trying to change him, trying so hard, and feeling only hate and hate, solid as stone.

Saundersia on verrattu Barthelemeen, eikä syyttä. Hänen teksteissään on samanlaista viiltävää sarkasmia ja absurdiuden tajua.

Minun mielestäni Saundersin novellien suurin viehätys piilee niiden kielessä. Hänen novellihenkilönsä eivät ole klassisia huolellisesti pyöristettyjä ja psykologisesti perusteltuja vaan tulevat eläviksi pikemminkin puheen kuin tavanomaisen karakterisoinnin kautta. Saunders on todella taitava liikkumaan kielellisestä rekisteristä toiseen, katuslangista yrityskieleen ja tieteellisestä jargonista hyperkorrektiin porvarilliseen puheenparteen. Tenth of Decemberissä on farssimainen novelli nimeltä ”My Chivalric Fiasco”, joka saa voimansa siitä, että minäkertojan monologi ylentyy kuin huomaamatta vanhahtavan korkeakirjalliseksi englanniksi. Aivan kuten Barthelme, myös Saunders tuntuu saavan nautintoa siitä, että hän välillä hiukan briljeeraa ja leikittelee erehtymättömän tarkalla kielen vivahteiden ja puheen rytmin tajullaan: ”a pleasure which comes in part from our awareness that this syntax is not exactly necessary, it is, yes, character-indicating, but mostly it’s funny, and also impressive: we take pleasure in how well it’s done.”

Useimmat Saundersin novellihenkilöt ovat pikemminkin antisankareita kuin sankareita, tahattoman koomisia ja hieman yksinkertaisia. Tahaton komiikka nousee siitä, että henkilöhahmot yrittävät tehdä oikein, mutta eivät tajua, että maailma kusettaa heitä. Armottomimman satiirinsa hän kuitenkin kohdistaa yksilöiden yläpuolella oleviin voimiin: ennen muuta nykyistä maailmanjärjestystä hallitsevaan globaaliin teknokapitalismiin ja sen spektaakkelimaisiin manifestaatioihin.

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *