Miten maailmoja luodaan kielestä

sielut pääskynen

Helsingin Sanomien kriitikko Matti Mäkelä kehuu ansaitusti Markku Pääskysen uutta romaania Sielut. Se todellakin sisältää sävykästä, Teuvo Pakkala -luokkaan kurkottavaa lapsikuvausta, kuten Mäkelä sanoo.

Lisäksi Sielut on hienosti sommiteltu ja kirjoitettu romaani. Pääskysen lauseissa on paisuttelematonta lyyristä herkkyyttä, kauneuttakin. Ilman koketeerausta, ilman ylivirittyneisyyttä.

Mäkelä kertoo käyneensä läpi Pääskysen aikaisemmista kirjoista laadittuja blogimerkintöjä ja huomanneensa, että monet ovat kiitelleet niiden kieltä mutta jättäneet silti lukemisen kesken. Kieli on ikään kuin haitannut tapahtumien kuvausta.

Jokainen tietysti orientoituu kirjallisuuteen omalla tavallaan, lukijoita on monenlaisia. Minulle kaikki lähtee kielestä, enkä pysty arvostamaan romaania, jonka kieli ei tee minkäänlaista vaikutusta.

Maailma on täynnä luettavuudeltaan ensiluokkaista tekstiä, joka valuu käsistä jälkiä jättämättä, hyvin toimitetut, kiiltävälle paperille painetut aikakauslehdet pursuavat sellaista.

Harvinaista herkkua sen sijaan ovat romaanit, joissa kieli ei vain välitä merkityksiä ja tunnelmia, vaan myös painuu hengitykseen ja verenkiertoon, vavahtelee, soi ja tanssii.

Joseph Brodsky väittää esseessään ”A Poet and Prose” että lyriikka menettää tuskin mitään, kun runoilija vaihtaa proosaan, mutta proosa voittaa suunnattoman paljon.

Väitettä ei pidä ottaa ahtaan kirjaimellisesti. Ei Brodskyn pointti nähdäkseni ollut se, että proosa on huonoa, koska sitä eivät kirjoita runoilijat. Hän vain kaipasi kertomakirjallisuuteen enemmän sanataiteellista syvyyttä eli ei pelkästään ”sujuvasti kirjoitettuja” romaaneja, vaan sellaisia, joissa lauseiden rytmi, sointuisuus ja kuvallisuus ovat vähintään yhtä tärkeitä kuin kerronnan ekonomia.

Minulta on joskus kysytty, mitä neuvoja antaisin kirjailijaksi aikoville. En keksi muuta kuin että kannattaa lukea runoja, opetella niitä ulkoa, toistella niitä mielessään. Runot opettavat myös prosaisteja tai sellaisiksi aikovia.

Itsekin tulin kaunokirjallisuuteen lyriikan kautta.

Lukion viimeisellä luokalla rupesin kantamaan kirjastosta kotiin modernististen runoilijoiden kokoelmia. Pyörittelin itsekseni yksittäisiä säkeitä tai kokonaisia runoja. Aluksi se muistutti mantran hokemista, mutta vähitellen aloin tarkkailla, mitä runoissa tapahtui. Miten ne hengittivät, miten säkeet asettuivat suhteessa toisiinsa. Miten nopeat iskut ja pitkät juoksutukset vaihtelivat. Miten runo edetessään tavoitti juuri oikeat sanat, säekokonaisuudet tai lausejaksot lukemattomien vaihtoehtojen joukosta.

Nuo oivallukset synnyttivät halun kokeilla, pystyisinkö itse samaan, pystyisinkö luomaan kielestä maailmoja.

Sillä tiellä edelleen olen. Ja tunnen kiitollisuutta aina, kun kohtaan romaanin, joka liikkuu niin rikkaassa kielellisessä rekisterissä kuin Pääskysen Sielut.

Toinen kielellisesti vaikuttava tämän syksyn kotimainen romaani on Jaakko Yli-Juonikkaan Kyyhkysinetti.

Vesa Haapala kuvailee blogissaan Kyyhkysinettiä näin: ”Teos ei ole vaikea, mutta vaatii kielen, rytmin ja katkosten tajua. Loistava kombo modernismin, vaihtoehtokirjallisuuden ja jälkimodernin kielentutkimuksen ja etiikan puolelle ylittyvän postmodernismin herkkuja. Volter Kilpi, Joel Lehtonen ja Antti Hyry kummittelevat, mutta taajuus huojuu ylijuonikasmaisesti.”

Kommentit
  1. 2

    Iida Rauma sanoo

    Minusta idea runoista ruokkimassa proosaa (ja tokihan ne voivat ruokkia) ohjaa ajattelemaan liikaa pelkkää lausetasoa. Mielestäni proosassa rytmin, soinnin ja kuvallisuuden pitäisi tapahtua monella tasolla: virkkeissä, kappaleissa ja teoksen kokonaisrakenteessa. Pelkkä kiinnostava virke ei ainakaan minun lukemistani kanna kovin pitkälle, jos muut elementit haraavat vastaan ja tuntuvat harkitsemattomilta. On totta, että ”sujuvan kerronnan” vaatimus voi tylsistyttää kieltä, mutta ikävimmin se mielestäni iskee juuri laajoihin rakenteellisiin ratkaisuihin, jotka pitkässä proosassa olisivat mahdollisia.

    • 2.1

      tommimelender sanoo

      Eihän tätä ajatusta (tai mitään kirjoittamiseen liittyvää ajatusta) tietenkään pidä dogmatiikan tasolle viedä.

      Runojen lukeminen antaa hyvän tuntuman kieleen ja herkistää kielen vivahteille ja musiikille. Proosan tekemiseen tarvitaan toki muutakin. Suhteellisuudentaju, harkintakyky, struktuurien taju, komposition hallinta, hyvä ”proosamaku”. Kaikkia noitakin tarvitaan. Eikä mitään vaikutteita (runoudesta tai muualtakaan) tarvitse pelätä tai karttaa, jos nuo ovat hallussa.

  2. 3

    Iida Rauma sanoo

    Joo, en minäkään tuota dogmaattiseksi kokenut. Olen vain usein ajatellut, että proosan mikrotasosta (sanavalinnoista, virkerytmistä jne.) puhuminen ajaa helposti muiden tasojen huomioimisen ohi. Esimerkiksi nyt rytmi vaikuttaa yhtä lailla lauseissa kuin koko kompositiossa. Silti usein rytmistä puhuttaessa keskitytään lähinnä kieleen, kun taas kappaleiden tai kokonaisrakenteen rytmisyys ohitetaan. Minusta tämä on ongelmallista sekä kiinnostavan kirjoittamisen että luennan kannalta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *