Mitä maailmankirjallisuus opettaa?

On aiheita, jotka ovat niin vaivaannuttavia, ettei niistä voi kirjoittaa. Tuskin edes lukea, mitä muut — paremmat ja kyvykkäämmät — ovat niistä sanoneet.

Eräs tällainen aihe on ”kirjallisuuden merkitys”. Mitä siitä voi sanoa tekemättä itsestään imbesilliä? Olen tainnut blogissani viitata eräitä kertoja kirjallisuuden tarjoamaan hupiin ja lohtuun. Ja olen tietysti puhunut vain omasta puolestani. En tiedä, lohduttaako tai huvittaako kirjallisuus ketään muuta. Voi olla että se niin tekee. Mutta voin puhua vain siitä, mitä itse tunnen.

Umberto Ecolla on essee nimeltä On Some Functions of Literature, joka avaa kirjoituskokoelman On Literature (alkuteos Sulla Letteratura). Hienoa, että Eco on kirjoittanut aiheesta 15-sivuisen esseen eikä 300-sivuista kirjaa. Se jos mikä kertoo tyylitajusta, ja ennen kaikkea siitä, että Eco suhtautuu aiheeseen vakavasti. Tärkeimmistä asioista täytyy osata kirjoittaa lyhyesti.

Esseessä on joitakin ensi tuntumalla hymyilyttäviä kohtia, kuten esimerkiksi Econ väite siitä, että syrjäytyneet nuorisorikolliset tekevät tihutöitään, koska heillä ei ole pääsyä kirjallisuuden avartavaan ja edifioivaan maailmaan. Muistan kuinka opiskeluvuosinani naureskelin Richard Rortylle, joka väitti, että ihmiskunnan julmuus vähenisi, jos useammat lajitoverimme lukisivat parasta maailmankirjallisuutta. Mahtaisivatko vaikkapa Sudanin väkivaltaisuudet loppua, jos sikäläisille militanteille pudotettaisiin helikoptereista läjäpäin klassikkoromaaneja? Tai voitaisiinko Palestiinan kysymys ratkaista rauhanomaisesti runojen avulla?
Mutta mitä pitemmälle Econ esseetä luin, sitä vaikuttuneemmaksi tulin hänen uskostaan kirjallisuuteen. Hän ei pilaile tai patsastele, hän on vakavissaan. Hän allekirjoittaa jokaisen lauseensa. Ei ole kyse imelästä ja valheellisesta ammattirutiiniksi kangistuneesta yliopistomiehen humanismista. Econ vakaumuksellista uskoa on pakko kunnioittaa, vaikka suhtaudunkin kirjallisuuden ylösrakentavaan voimaan huomattavasti varauksellisemmin kuin hän.

Esseen loppu on hieno. Eco onnistuu tiivistämään ydinsanomansa muutamalla tarkkaiskuisella lauseella. Hänen mukaansa kirjallisuuden suurin merkitys on siinä, että se opettaa meitä — ei elämään vaan kuolemaan. Maailmankirjallisuus on valmiiksi kirjoitettuja tarinoita, joita emme voi muuttaa omien oikkujemme mukaisiksi. Ne ovat mitä ovat halusimme sitä tai emme, ja juuri tämä kohtalonomaisuus, suoranainen ”repressiivisyys”, tekee niistä yleispäteviä — ne koskettavat meitä kaikkia, kuten sairaudet ja kuolema.

”I believe that one of the principal functions of literature lies in these lessons about fate and death. Perhaps there are others, but for the moment none springs to mind.”
Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *