Mitä ajatella kirjablogeista?

Huomasin Maaria Pääjärven merkinnästä Luutii-blogista, että Katja Jalkasen ja Hanna Pudaksen kirjablogeja käsittelevä teos Rivien välissä on ilmestynyt. 
Vastailin huhtikuussa omalta osaltani Jalkasen ja Pudaksen lähettämiin kysymyksiin (vastaukseni löytyvät tämän merkinnän lopusta). En siis ole kirjabloggari, mutta tekijät haastattelivat kirjaansa myös blogia pitäviä kirjailijoita.
Antiaikalaista koskeviin kysymyksiin oli helppo vastailla, mutta kirjablogien osalta asiantuntemukseni on ohutta. Joten kun niistä puhutaan ilmiötasolla olen hätäisten ensivaikutelmien, ennakkoluulojen ja toisen käden tietojen varassa.
Edellä linkkaamassani kirjoituksessa Maaria Pääjärvi sanoo kirjablogien synnyttäneen uudenlaisen lukemisen kulttuurin, vuorovaikutteisen lukijoiden yhteisön. Pääjärven huomioiden taustalta kajastaa ajatus jonkinlaisesta emansipaatiokertomuksesta: ne, joilla ei aikaisemmin ole ollut omaa ääntä, saavat sen nyt vihdoin kuuluville, kiitos internetin mahdollistaman laajentuneen sanavapauden. Tunnusomaiseen tapaansa Pääjärvi asettaa vastakkain ruohonjuuritason (kirjablogit) ja instituutiot (kirjallisuuden kentän vakiintuneet rakenteet). Jälkimmäisiä personoi Kirjailijaliiton puheenjohtaja Tuulaliina Varis mutuhuttu-kommentillaan, jonka minä olisin varmasti jo unohtanut, ellei Pääjärvi olisi tallettanut sitä leppymättömään sydämeensä ja jaksaisi siitä muistuttaa. 

Valtamekanismien ja hierarkoiden purkaminen kuuluu tiettyyn kulttuurikriittiseen traditioon, jolle jokainen yhteiskuntatieteellisiä ja humanistisia aineita yliopistossa opiskellut (myös minä) on enemmän tai vähemmemmän altistunut. Sen tarjoamilla retorisilla työkaluilla operoiva näyttäytyy samaan aikaan analyyttisenä ja empaattisena. Ensin paljastetaan, ketkä käyttävät valtaa ja ketkä ovat vallankäytön kohteita ja sen jälkeen halataan jälkimmäisiä kuin rakkaita pehmoleluja, koska he ovat heikompia eli potentiaalisia sorrettuja. Tuulaliina Variksesta tulee koulupihan pahis, joka välitunnilla tönii kilttiä kirjabloggaria. Onhan sellainen törkeää.
En väitä, etteivätkö Pääjärven huomiot kirjablogien lukemiskulttuuria vahvistavasta ja monipuolistavasta vaikutuksesta olisi oikeansuuntaisia. Minua vain rasittaa se, kuinka hanakasti hän sulloo tämän ilmiön retorisen kehikkonsa sisälle päästäkseen mielipuuhaansa eli piiskaamaan kirjallisuusmaailman instituutioita ja niiden edushahmoja. Olisin arvostanut linkkaamaani Pääjärven kirjoitusta enemmän, jos hän olisi yllättänyt minut malttamalla jättää siitä tällä kertaa pois tautologiset valta-analyysinsä ja mutuhuttu-muistutuksensa.
Edellisessä kirjablogeja käsittelevässä merkinnässään Pääjärvi oli lähellä jo minut yllättää, koska kirjoitti niistä varsin kriittisesti eikä pelkästään emansipatorisen kertomuksen sisältä. Mutta mikä oli Pääjärven huolenaihe? Mikäpä muukaan kuin se, että kirjablogit ovat liukumassa osaksi kirjallisuusmaailman institutionaalisia rakenteita, kustantamoiden markkinointiosastojen käsikassaroiksi. Hän puhui ”vallan ja näkyvyyden uusjaosta.” Aika lailla tyypillistä standardiajattelua tämäkin. Erilaisten vastakulttuuriliikkeiden piirissähän itsensä myymistä ja ihanteidensa pettämistä on aina pidetty pahimpana mahdollisena syntinä. Kun pahalle instituutiolle antaa pikkusormen, se vie koko käden ja sielun myös.
Pääjärvi etsii kirjablogeista kulttuurista vastavoimaa, mutta tavallisille kirjabloggareille omien lukukokemusten jakaminen verkossa on vain kiva harrastus. Tästä asetelmasta syntyy tahatonta komiikkaa, kun Pääjärvi tolkuttaa kirjabloggareille, etteivät nämä voi enää suhtautua harrastukseensa viattomasti, koska kirjallisuuden kentällä on meneillään vallan ja näkyvyyden uusjako ja siinä pelissä jyllävät kaupalliset intressit, koska  kustantamoissa on ihmisiä, jotka – herra paratkoon! – yrittävät ihan avoimesti ja häpeämättömästi myydä kirjoja.
Entäpä oma suhtautumiseni kirjablogeihin?
Luonnehtisin sitä neutraaliksi (tietoisena siitä, että kulttuurikriittisen ajattelun mukaan mikään potentiaalisesti kulttuurisiin valtasuhteisiin liittyvä näkemys ei voi olla henkilökohtaisista intresseistä vapaa). Kuten sanoin, en ehdi aktiivisesti seurata kirjablogeja, koska minulla on tähdellisempää tekemistä, kuten palkkatyö ja omat kirjalliset pyrintöni. Lisäksi minulta puuttuu sellainen yhteisöllisyyden kaipuu, jonka kuvittelen olevan vahva useimmilla kirjabloggareilla. Kulttuurisena ilmiönä taas kirjablogit ovat mielestäni luonteva osa nykyihmisten verkottunutta elämismaailmaa. Internet on tämän vuosituhannen ihmisten yhteinen olohuone. On siis luonnollista, että siellä kohtaavat samanhenkiset tyypit, olivatpa he kiinnostuneita kirjoista, ruuanlaitosta, sisutuksesta tai muodista. Suuria vastakulttuurisia toivonkipinöitä eivät kirjablogit (tai muutkaan verkkomaailman ilmiöt) minussa herätä. Pidän luonnollisena, että kirjallisuusmaailman instituutiot muuttuvat samalla kun kirjallisen julkisuuden ja kirjamarkkinoiden rakenteetkin muuttuvat. Tähän kehitykseen sisältyy niin hyviä kuin huonoja puolia, kuten kehitykseen yleensäkin.
Jalkasen ja Pudaksen Rivien välistä -teosta en ole lukenut, mutta voisin kuvitella, että sen lukeminen monipuolistaisi käsityksiäni kirjablogeista. Se, mikä mieltäni on eniten askarruttanut, liittyy kirjabloggareiden maun painotuksiin. Puhtaasti ennakkokäsitysteni pohjalta olen aavistellut heidän suosivan ns. laadukkaita lukuromaaneja eli käännöskirjallisuudesta Jonathan Franzenin ja Siri Hustvedtin ja kotimaisesta kirjallisuudesta Juha Itkosen ja Ulla-Lena Lundbergin kaltaisia tekijöitä. Pääjärven merkinnän perusteella näin myös on asian laita:

Myydyimmät kirjat eivät ole oikeastaan kovinkaan usein olleet bloggareiden mielestä kiinnostavimpia kirjoja, vaan Pudas ja Jalkanen analysoivat kirjabloggaajien makua yleisesti kuvaavaksi termiksi laadukkaamman lukuromaanin. Kovaksikeitetty taidekirjallisuus ei kiinnosta, eivätkä kaikkein viihteellisimmät genret. Romantiikkaa ja maneerista dekkaria on vaikea löytää kirjablogeista.

Minä luen varsin vähän ns. laadukkaita lukuromaaneja ja entistä vähemmän kertomakirjallisuutta ylipäänsä, joten väsymykseni fiktioon on yksi, joskaan ei tärkein, syy siihen, miksi en koe suurta tarvetta lukea, mitä kirjallisuudenharrastajat kirjoittavat verkossa Marsipaanisotilaasta. Enkä sano tätä ylimielisyyttäni, vaan puhtaana faktana. Jos tiedätte kiinnostavia kirjablogeja, joissa kirjoitetaan esseistä ja asiaproosasta, vinkatkaa minulle!

Lopuksi vielä vastaukseni Jalkasen & Pudaksen kirjailijoille esittämiin kysymyksiin:

Oma bloggaaminen

Kuinka kauan olet kirjoittanut blogiasi?

Vuodesta 2007.
Miten bloggaaminen tukee työtäsi kirjailijana?

En oikeastaan ole ajatellut asiaa tuolta kannalta. Miellän itseni lähtökohtaisesti lukijaksi blogia kirjoitellessani. Eli enimmäkseen laitan sinne vaikutelmia ja mietteitä lukemistani kirjoista. Sillä ei yleensä ole mitään tekemistä kirjailijan roolini kanssa, vaikka tiedän toki, että moni saattaa lukea kaiken minkä blogiini kirjoitan jonkinlaisena kirjailijan työni jatkeena.

Joistakin blogiteksteistäni olen ottanut fragmentteja esseideni pohjaksi, joten siinä mielessä blogikirjoittaminen on ollut hyödyllistä ihan konkreettisessa mielessä. Kirjallisuusesseistä koostuvassa teoksessani Yhden hengen orgiat on kohtia, jotka alun perin kirjoitin Antiaikalaiseen.

Mistä kaikesta kirjoitat?

Enimmäkseen lukemistani kirjoista. Joskus laajempia huomioita esimerkiksi yhteiskunnallisista, poliittisista tai filosofisista kysymyksistä. En ole periaatteessa rajannut mitään aihealuetta ulos. Siitä olen kuitenkin pyrkinyt pitämään kiinni, etten kirjoita ”minä kirjailija” -tyyppistä kamaa, ainakaan liikaa. Olen toki kertonut tulossa olevista kirjoistani ja varmaan joskus kommentoinut jotain lehtikritiikkiäkin, mutta yleensä olen aina myöhemmin katunut, jos olen niin tehnyt. En tykkää lukea kirjailijoiden henkilöbrändäykseen keskittyviä blogeja enkä missään nimessä halua itse sellaista kirjoittaa.

Onko bloggaaminen sinulle yhteisöllistä?

Eipä juuri. Jos merkintöjäni kommentoidaan, niin vastailen niihin, mutta siihen se jää.



Muut kirjablogit

Luetko blogiarvioita omistasi tai muiden kirjoista? Minkä verran kirjoistasi on kirjoitettu blogeissa?


Olen joskus lukenut, kun joku on vinkannut, mutta en mitenkään systemaattisesti. En ole pitänyt listaa siitä, kuinka paljon teoksiani on käsitelty kirjablogeissa. Kaikista proosateoksistani olen kuitenkin jotain blogeissa julkaistua lukenut. 

Kuinka blogiarviot mielestäsi suhteutuvat kirjallisuuskritiikkiin?


En lähtisi vertaamaan niitä. Kummallakin on oma tehtävänsä. Kirjallisuuskritiikki on kulttuurijournalismin alalaji, jonka pitäisi eritellä, analysoida ja arvottaa teoksia. Kirjablogit nähdäkseni toimivat enemmän fiilis- ja diggailupohjalta, mikä on ihan ok, kuuluu niiden formaattiin. Täytyy myöntää, että olen seurannut vain harvakseltaan suomalaisia kirjablogeja. En koe olevani osa sitä yhteisöä enkä varmaan ole myöskään kirjablogien varsinaista ”kohdeyleisöä”. 

Millaisena näet kirjablogit kirjallisuuden kentällä esimerkiksi viiden vuoden kuluttua?

Uskoisin niiden vahvistavan asemaansa. Samalla ne myöskin kaupallistuvat entisestään. Kustantamoilla on kova hinku valjastaa kirjabloggareita oman viestintä- ja markkinointikoneistonsa jatkeeksi. Täytyy tunnustaa, että puritaanisena luonteena minua hieman harmittaa, jos kirjablogeista tulee yhä leimallisemmin kirjallisuusmaailman ”muotiblogeja”. Tällainen kehitys vahvistaisi jo muutenkin voimakasta polarisaatiota: yhä harvemmista kirjoista meuhkataan yhä enemmän. Jotkut idealistit kuvittelivat taannoin, että kirjablogit voisivat olla vastavoima kirjallisuusmaailman institutionaalisille rakenteille ja nostaa esiin sellaisia teoksia, jotka eivät saa huomiota valtavirtajulkisuudessa. Luulen, että tällainen idealismi on nyt karissut. En ole itse asiaa systemaattisesti tutkinut, mutta olen useammaltakin taholta kuullut, että kirjablogit keskittyvät enimmäkseen käsittelemään niitä teoksia, joista muutenkin julkisuudessa eniten puhutaan. Tähän ajaa toisaalta kaupallistuminen (kustantajien halu hyödyntää kirjablogeja markkinoinnissa ja viestinnässä), toisaalta yhteisöllisyys (bloggarit haluavat jakaa kokemuksiaan kirjoista, joita tietävät muidenkin lukevan).

Millainen merkitys kirjablogeilla sinulle on?
Kuten sanoin, en ehdi niitä paljonkaan seurata. Olen paitsi kirjailija myös toimittaja, minkä vuoksi ajankäyttö pitää suunnitella tarkkaan, jotta ehdin lukea ja kirjoittaa kaiken sen, minkä koen välttämättömäksi.
Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Nyt kyllä yksinkertaistat. Kirjablogikirjan lukemalla selviää ihan hyvin, että kirjabloggaajat itse ovat miettineet asemaansa instituutiossa juuri mutuhuttu-yksittäistapausten välityksellä. Se on jäänyt yhteisön muistiin ja kieleen, ja asia on helppo huomata jos seuraa kirjablogeja.

    Minä en pidä kirjablogeja instituution vastavoimana, vaan uskoisin niiden olevan päin vastoin vahvistava voima. Jutussani seurasin pitkälti sitä tapaa, jolla kirjabloggarit määrittelevät itsensä. Olisiko ollut syytä haastaa se vielä uudestaan, kuten edellisessä merkinnässäni tein?

    Kyse ei myöskään ole emansipaatiokertomuksesta. Emansipaatio tarkoittaa kulkemista holhouksen alaisuudesta täysivaltaiseksi. Sanaa käytetään esim. naisliikkeestä, historiallisessa mielessä naiset ovat saaneet aiemmin vain miehille kuuluneet oikeudet. Se, että jokin kokemus tulee kirjoitetuksi julkisuuteen, ei oikeastaan ole emansipaatiota. Lukijoilla on ennenkin ollut vapaus kokea ja keskustella, nyt he pystyvät julkaisemaankin ajatuksensa. Mitä emansipatorista siinä on? Meillä on tällä hetkellä enemmän aineistoa lukemisen arjesta kuin koskaan ennen, ja tämä johtuu enimmäkseen kirjablogeista. Onko se aines sitten millään tavalla radikaalisti kumoavaa tai kenttää muuttavaa – tuskin.

    Saattaisin myös olla samaa mieltä Variksen kanssa mutuhuttuilusta. Huttutehtaita on vaan maailma puolillaan, ja kirjabloggarit eivät ole sen pahempia kuin monet muutkaan kirjallisuudesta kirjoittavat. Minäkin kirjablogeihin neutraalisti, vaikka yritin etsiä myönteisiä näkökohtia kirjoitukseeni. Jos johonkin uskon vilpittömästi, niin siihen ettei ole niin hirveän tärkeää mitä mieltä juuri minä olen jossakin kirjoituksessa. En etsi kirjablogeista vastavoimaa, koska ne ovat nimenomaan affirmatiivinen voima, mutta näkyvyyden ja kirjoittamisen vallan suhteen ne muuttavat tasapainoa.

    ”Pääjärvi etsii kirjablogeista kulttuurista vastavoimaa, mutta tavallisille kirjabloggareille omien lukukokemusten jakaminen verkossa on vain kiva harrastus. Tästä asetelmasta syntyy tahatonta komiikkaa, kun Pääjärvi tolkuttaa kirjabloggareille, etteivät nämä voi enää suhtautua harrastukseensa viattomasti, koska kirjallisuuden kentällä on meneillään vallan ja näkyvyyden uusjako ja siinä pelissä jyllävät kaupalliset intressit, koska kustantamoissa on ihmisiä, jotka – herra paratkoon! – yrittävät ihan avoimesti ja häpeämättömästi myydä kirjoja.” Tässä kuvaat nyt asioita, joita ei ole koskaan tapahtunut. En ole sanonut kirjabloggareille, että he eivät voi suhtautua harrastukseensa viattomasti. Saati sitten tolkuttanut. Koska ajattelen kirjallisuutta kaupallisena alana, kuvitteletko sinä oitis, että ajattelen sen olevan myös tuomittavaa? Totta vie ja tietysti kustantamoissa on ihmisiä, joiden tehtävä on myydä kirjoja. Kannattaa seurata keskustelua myös kirjablogien puolelta, ja myös tajuta sen verran, että joskus huomiot ovat osa keskustelua, eivät julistuksia. Voithan toki minun kirjoitukseni julistuksina ottaa, myhäilen ajatukselle mielessäni.

    En minäkään koe sisaruutta kirjabloggareihin, kirjamakuni on ihan erilainen, olen hirveän huono peukuttamaan yhtään mitään muuta kuin onnellisia perhetapahtumia. Maun kysymyksistä olisin juuri kaivannut lisää Pudaksen ja Jalkasen kirjaan, koska yksinkertaisesti koen tämän eron kaikkein henkilökohtaisimmin kirjablogeja lukiessani. Se esimerkiksi minut selvästi sinne ns. vanhan instituution puolelle. En ole kiinnostunut niistä laadukkaista lukuromaaneista, sen sijaan minua kiinnostaa kovasti se, miksi ihmiset rakastavat niitä.

  2. 3

    sanoo

    Pääjärvelle:

    Ehkä yksinkertaistankin. Se on tarttuva tauti, huomaan.

    Kirjablogikirjaa en ole lukenut, ja kirjablogeja olen seurannut hyvin kursorisesti, kuten merkinnässäni avoimesti tunnustan.

    Sen perusteella mitä olen tästä aihepiiristä käydyistä keskusteluista lukenut, voi kyllä erottaa emansipaatiokertomuksen nuotin. Yksi vahva juonne siinä on, että iloitaan siitä, ettei kriitikoilla ole enää kirjallisuuden vastaanoton monopolia tai itseoikeutettua auktoriteettiasemaa, kun tavalliset lukijat saavat vihdoin äänensä kuuluville. Kyllä tämän nuotin voi sinunkin kirjoituksistasi erottaa. Ainakin minä erotan. Sitä paitsi emansipaatiolla, kuten kaikilla käsitteillä on historiansa. Patriarkaalisemmassa maailmassa se tarkoitti tuota, mitä sanot, mutta nykyaikana on naisten sijasta myös muita ”sorettuja” ja ”vaiettuja” vähemmistöjä, jota nostetaan esiin. Tämä kaava on havaittavissa myös kirjablogikeskusteluissa.

    ”Tässä kuvaat nyt asioita, joita ei ole koskaan tapahtunut. En ole sanonut kirjabloggareille, että he eivät voi suhtautua harrastukseensa viattomasti.”

    Okei, mielestäsi et ole sanonut. Tai tolkuttanut. Mutta mielestäni eräissä sanankäänteissäsi on kyllä vähintäänkin hyvin vahva tolkuttava sävy: ”Timonen vetoaa siihen, että kirjallisuusblogaajat ovat vain kirjallisuuden rakastajia, eivätkä havittele ammattikriitikoiden valtaa tai paikkaa. Tässä on aimo annos sokeutta. Kirjabloggarit ovat osa institutionaalista muutosta. Kun instituutio muuttuu, se tarkoittaa toimintatapojen muuttumista ja se taas merkitsee vallan ja näkyvyyden uusjakoa, vaikka kukaan ei sitä olisikaan havitellut.”

    ”Koska ajattelen kirjallisuutta kaupallisena alana, kuvitteletko sinä oitis, että ajattelen sen olevan myös tuomittavaa?”

    En ehkä ajattele, että pidät sitä tuomittavana, mutta kyllä minulle tulee sanavalinnoistasi mieleen tietyllä tapaa asenteellinen suhtautuminen. Esimerkiksi, kun puhut kirjabisneksen agenteista kirjamaailman pörssimeklareina ja sanot heidän ilmentävän Wall Street –romantiikkaa, niin ei tarvita ihan paranoidia lukutapaa aavistellakseen, etteivät nuo luonnehdinnat ole sinulle ihan arvoneutraaleja, vaan kyllä ollaan tekemisessä jotenkin arveluttavan toiminnan kanssa.

    Muthutusta taas: minusta se on ihan asiallinen yleisluonnehdinta, joka pätee myös omaan blogkirjoittamiseen. Kun blogissa ei ole lainkaan julkaisukynnystä, sinne voi työntää mitä vain, kuten itsekin usein työnnän. Ei tarvitse miettiä, kehtaisiko tällaisesta tekstistä joltain maksua pyytää tai oikein kirjan kansien väliin painaa.

    ”En ole kiinnostunut niistä laadukkaista lukuromaaneista, sen sijaan minua kiinnostaa kovasti se, miksi ihmiset rakastavat niitä.”

    Ehkä he vain aidosti rakastavat sellaista kirjallisuutta. Kuinka pitkälle rakkauksiaan pitää perustella?

  3. 4

    sanoo

    Tämä oli hyvä: ”Kuinka pitkälle rakkauksiaan pitää perustella?”

    En tunne itseäni kirjabloggariksi, varsinkaan yhteisölliseksi sellaiseksi, enkä voi sanoa rakastavani kaikkia lukemiani kirjoja, joitakin olen suorastaan inhonnut, mutta lukeminen, kai siinä asiassa voisi puhua rakkaudesta hirveästi tekemättä väkivaltaa tälle sanalle.

    Se että teen merkintöjä lukemistani kirjoista on jonkinlainen yritys virstanpylväisiin, ja se että nämä merkinnät ovat julkisesti saatavilla sen sijaan että ne olisivat jossain yksityisemmässä paikassa on lähinnä mukavuuskysymys: blogialusta sopii hyvin kirja-arvioiden arkistointiin ja arviot ovat löydettävissä missä vain on pääsy nettiin.

    Toki se että joskus joku viittaa kirjoittamaani kirja-arvioon vaikkapa vain ohimennen jutellessamme muista asioista tuo mieleen sen että ihan samasta asiasta ei ole kyse siinä kirjoittaako näitä merkintöjä ”pöytälaatikkoon” vai julkisesti netissä.

  4. 5

    sanoo

    Minusta kirjablogi on blogi, jossa kirjoitetaan kirjoista. Siihen nähden on tosi mielenkiintoista, miten siellä täällä kirjoista bloggaavat bloggaajat kokevat tarpeelliseksi ilmoittaa, ettei heidän kirjoja käsittelevä bloginsa ole kirjablogi. Minun silmissäni sekä Antiaikalainen että Valopolku ovat kirjablogeja, koska niissä kirjoitetaan bloggauksia kirjoista.

    Puolitien lukemisto -nimisessä blogissa on pitkä perustelu siitä, miksei blogi ole bloggaajan mielestä kirjablogi:

    ”Puolitien lukemisto ei ole oikea kirjablogi, vaan Puolitie-blogin sivutoimipiste, jossa kolmekymppinen akateeminenn äiti lueskelee lähinnä spefiä ja toisinaan muutakin proosaa.

    Blogiin ilmestyy satunnaisen epäsäännöllisesti fiilistelyjä tuoreimmista lukukokemuksista. Blogin erottaa kirja-blogista muunmuassa siitä, että fiilikset on puolihuolimattomasti raapaisuiksi kirjoitettu, milloin lyhemmin, milloin pidemmin.”

    http://puolitienlukemisto.wordpress.com/author/puolitie/

    Ja minun silmiini myös Puolitien lukemisto on kirjablogi.

    On jännittävää huomata, että selvästi sanat ”kirjablogi” ja ”kirjabloggaaja” herättävät jonkinlaisia assosiaatioita eri ihmisille, jos joillekin syntyy tarve kieltää oman bloginsa kirjablogius, vaikka neutraalisti tarkasteltuna blogit kyllä kuuluvat kirjablogien laajaan joukkoon.

  5. 6

    sanoo

    Ehkä tähän nettimaailmaan kuuluu myös se että tuntee tarvetta kyseenalaistaa kategorisointi, olkoon se millaista tahansa. Ja kyseenalaista kyseenalaistaminen… ja tämä kyseenalaistaminen.

    Esimerkiksi nostettakoon se, miten jotkut ”kirjabloggaajat” tuntuvat kovasti tuohtuneen siitä että kirjablogeja rinnastettaisiin muotiblogeihin ja vastaaviin. Mutta itsestäni on tuntunut että jotkut kirjablogit kyllä sisällöltään ovat melko lähellä nimenomana muotiblogeja, tai ehkä sisustusblogeja.

    Ehkä reaktiona tähän vertaamiseen muutama kirjabloggaaja on ruvennut mainitsemaan miten arvioitu kirja on saatu käsiin, onko se ostettu, saatu arviointia varten, lainattu kirjastosta jne.

    Vähän kyllä ihmettelen onko kirjan alkuperä relevantti asia ottaa esille kirjoista puhuttaessa.

    Toki aikoinaan sain – ja myös pyysin – kustantajilta kirjoja niiden arviointia varten, mutta ne ajat ovat kaukana takanapäin, nykyisin luotan mainioihin julkisiin palveluihin,.

    Tässä on pakostakin kiitettävä – eikä pelkästään viran puolesta – suomalaista kirjastolaitosta ja eritoten Helmetiä siitä mainiosta palvelusta jota kirjojen ”rakastaja” osakseen saa. On hienoa että kirja edelleen elää, olkoon sitten e-versio tai ilman e:tä.

  6. 7

    sanoo

    Näen kirjablogien tulevaisuuden samalla tavalla kuin sinä. Olen myös intoutunut keskustelemaan eri henkilöiden blogeissa ja toivonut, ettei vain mentäisi enempää muotiblogien suuntaan. Tämä näkökanta on monesti torjuttu loukkauksena ja syytöksenä, vaikka minä vain uutena bloggaajana hämmästelen, kummastelen ja kyselen.

    KIITOS sinulle raikkaista ja rehellisistä vastauksistasi kirjan tekijöiden kysymyksiin. Minulla kirja on varauksessa. Katsotaan, tuoko se mitään uutta.

    Itse kirjoitan, koska siinä tulee samalla mietiskellyksi lukemaansa. Mietiskelin ensin itsekseni noin 700 kirjan verran ja sitten ajattelin kokeilla bloggausta. Edelleen mietin, haluanko jatkaa vai vetäydynkö takaisin. Olen erittäin tarkka omasta itsenäisyydestäni enkä halua joutua minkään muotiaddiktion vietäväksi tai toisten matkimisen tielle.

    Minkähän takia bloggaajat ovat niin puolustusasemissa?

  7. 8

    sanoo

    Sen perusteella mitä olen piipahdellut kirjabloheissa, niin kyllä niistä useista tulee muotiblogimainen vaikutelma.

    Mutta samalla olen ajatellut, että mitäpä se minulle kuuluu. Kukin tyylillään. Ja kun en aktiivisesti kirjablogeissa hengaile enkä miellä itseäni niiden kohderyhmään, jos sellaisesta voi puhua, kuuluvaksi, niin ei minulla ole halua ja tarvetta ruveta miksikään kirjablogikriitikoksi.

    Voi olla perää siinä, että bloggarit ovat puolustusasemissa. Ehkä se on yleisemminkin sosiaalisen median ominaisuus. Keskustelu on luonteeltaan pikemminkin reagointia, kun erittelevää argumentointia. Provosoidutaan ja asetutaan vastahyökkäykseen. Se saattaa olla tämän juhlitun yhteisöllisyyden pimeä puoli. Karahkat nousevat pesään hyökkääjiä vastaan.

  8. 10

    sanoo

    Melender: Lainauksessa, jonka esität minulta, sanon että ”osa institutionaalista muutosta”. En tosiaankaan väitä, että kirjabloggaajilla on valta-asema, vaan saattaa olla. Saattaa tulla. Tiedät kyllä, että julkisen sana voi saada suuremman painon kuin mitä sen kirjoittaja tarkoitti. Taviksina harrastuksekseen kirjoittavat saavat yhtäkkiä paljon enemmän huomiota ja lukijoita kuin olivat arvanneetkaan, ja harrastuksen luonne joko muuttuu tai ei muutu sen oivalluksen myötä, että lukijoita on, siteeraajia on ja vaikutusvaltaa saattaa syntyä.
    Mutuhutusta en jaksa enää keskustella, minusta vaan on hauskaa miten sen sanan kohdalla kirjablogistanin loukkaantuneisuus kasvoi lystikkääksi keskusteluksi, josta tuli erottautumisretoriikkaa.
    Wall Street -romantiikka on eräs aikamme keskeisiä ja uljaimpia romantiikkoja. Olkoonkin, että sen romantiikan, kuten monen muunkin romantiikan, varjolla on tyritty aika monta asiaa. Kun romantiikka muuttuu ideologiseksi suhmuroinniksi, tulee Wall Street -romantiikasta johdannaiskauppaa ja lännenromantiikasta NRA.
    En ole pyytänyt ketään perustelemaan rakkauksiaan. Toisten sanat voivat joinakin hetkinä antaa jonkun tajun siitä, mitä he rakastavat. Ja mistä sitä aina omista rakkauksistaankaan tietää.
    Marjatta Mentula: bloggaajat ovat puolustusasemissa, koska monet heistä eivät halua olla ”kaupallisia” tai ”markkinahenkisiä”. Luultavasti muotiblogien (ei ehkä samassa mittakaavassa) kaltaisia kirjablogeja vielä tulee. Sehän ei ole vielä mitenkään valmis maailma. & Melenderille: minullekin tulee muotiblogimainen vaikutelma, johtunee ennen kaikkea kirjan esiintymisestä kulutushyödykkeenä. Esimerkiksi kirjallisuutemme syysmallistoa 2013 on esitelty blogeissa kustantajien luetteloiden perusteella jonkin verran. Puolustusasemat tosiaan ovat somen reagointia. Tein ison työn päästäkseni niiden läpi, ja keskustelu on levinnyt. Siinä tuli kyllä varmaan tolkutettua.

  9. 11

    sanoo

    En jaksa muuten kommentoida kuin että itse mainitsen toisinaan, miten kirja on itselleni päätynyt. Blogini on nimittäin lukupäiväkirja ja se merkintä on lähinnä minua itseäni varten. Ennen nettiä saati blogeja pidin ihan omin käsin kirjoitettua lukupäiväkirjaa, johon tein saman merkinnän.

    Minusta alkuperäisessä blogipostauksessa on kiehtovaa se, että bloggaaja kirjoittaa kirjasta, jota ei ole lukenut sekä kirjablogeista, joita ei edes seuraa vaan on kirjoittanut juttunsa ”olen kuullut” -perusteella (kuten on mainittu postauksessa). 😀

  10. 12

    sanoo

    Korjaan vielä yhden sanan verran kysymystäni:Minkähän takia MONET bloggaajat ovat niin puolustusasemissa?
    Totta, sometyyliähän se usein on, peukuttamista ja ärähtelyä. En ole naamakirjassa enkä tviittaa, joten tätäkin olen vain sivusta joskus seurannut. Vanha hitaampi tyyli tuottaa perustellumpaa pohdintaa, mistä pidän.

  11. 13

    sanoo

    ”Minusta alkuperäisessä blogipostauksessa on kiehtovaa se, että bloggaaja kirjoittaa kirjasta, jota ei ole lukenut sekä kirjablogeista, joita ei edes seuraa vaan on kirjoittanut juttunsa ”olen kuullut” -perusteella”

    Mutta enhän minä kirjablogikirjasta kirjoita mitään muuta kuin että a) sellainen on ilmestynyt, b) annoin omat vastaukseni sen tekijöille ja c) Pääjärvi on arvioinut ja referoinut sen sisältöä Luutiissa. Merkintäni ei siis ole ko. teosta koskeva arvio tai kannanotto.

    Kirjablogeja taas en seuraa aktiivisesti, kuten useampaan kertaan sanoin, mutta olen niissä kyllä satunnaisesti vieraillut. Yksi merkintäni pointeista oli tuoda esiin sitä, että tästä ilmiöstä on mielikuvia aika monella kaltaisellani, ja nyt kun minä tulin vastanneeksi kirjablogikirjan tekijöiden kysymyksiin, niin jouduin noita mielikuvia puntaroimaan ja reflektoimaan. Kuten merkinnässä sanon, käsitykseni kirjablogeista varmasti monipuolistuisi Rivien välissä -teoksen lukiessani.

    Aika monet kommentoivat sosiaalisessa mediassa asioita ja ilmiöitä varsin hataralta kokemuspohjalta. Useimmiten tämän hataruuden kätkien. Minä taas avoimesti myönsin, niin merkinnässäni kuin kirjablogikirjaan antamissani vastauksissa, että asiantuntemukseni ilmiöstä nimeltä kirjablogit on ohutta. Tässä tullaan sitten rajankäyntiin: kenen on soveliasta puhua tai kirjoittaa kirjablogeista: sellaisten, jotka seuraavat säännöllisesti 100 eri kirjablogia vai kaltaisteni satunnaiskävijöiden? No, minä tuskin olisin tästä aiheesta mitään blogiini laittanut, ellen olisi tullut kirjablogikirjan kysymyksiin vastanneeksi.

    Pääjärvelle:

    Tuosta mutuhutusta myönnän etten huonosti blogikeskusteluja seuraavana ollut perillä siitä, millainen erottautumisretoriikan väline siitä on tullut kirjabloggareille, joten taisin merkinnässäni syyttää sinua huonoin perustein pakkotoistosta, koska vaikutelmani oli, että sinä vain et yksinkertaisesti osaa etkä halua kirjoittaa mitään kirjablogeista mainitsematta Tuulaliina Varista ja hänen heittoaan. Pahoitteluni siitä.

  12. 14

    sanoo

    …lisäisin vielä sen, että vaikken aktiivisesti seuraa kirjablogeja, niin esimerkiksi kustannusmaailman tunnen hyvin ja tiedän aika tarkasti, miten siellä kirjablogien viestinnällisestä ja markkinoinnillisesta potentiaalista ajatellaan, joten näitä asioita koskevat huomioni eivät ole pelkkää kuulopuheiden toistelua….

  13. 15

    sanoo

    En tiedä mikä nyt lasketaan puolustuskannalla olemiseksi ja mikä vain keskusteluksi, mutta ihan uteliaisuudesta olisin kiinnostunut kuulemaan lisää tuosta muotiblogi- ja sisustusblogirinnastuksesta! Miten ne siis rinnastuvat? Ulkoasultaan? Kaupallisuudeltaan (perusteluja?)? Kirjoitustyyliltään?

    En kyllä itse seuraa muoti- tai sistusblogeja. Joskus satunnaisella klikkauksella olen sellaisiin päätynyt ja minusta ne ovat kovin valokuvapainotteisia ja vähän tekstiä sisältäviä. Eli ehkä kyse ei ole siis siitä.

    Juha Haatajalle vielä kirjan alkuperästä ja relevanttisuudesta. ASML:n mielestä se ilmeisesti on tärkeä asia.

  14. 16

    sanoo

    ”Miten ne siis rinnastuvat?”

    Pääjärvi osaltaan jo vastasi tähän viitatessaan siihen, että kirjoista puhutaan ikään kuin kulutushyödykkeinä ja kustantamoiden uutuuksia esitellään kuin kirjallisuuden syysmallistoina.

    Kyse lienee kaikkinensa kokonaisvaikutelmasta, joka syntyy visuaalisista ja tekstuaalisista nyannsseista ja kaavoista, tietynlaisesta lifestylemäisestä kuplivasta kepeydestä & hyvistä fiiliksistä, josta on (tai olisi) varsin lyhyt matka puhtaaseen tuotteistusmeininkiin. Lisäksi varmaan myös tavasta kirjoittaa kirjoista sen kaltaisesta aika lailla konsumeristisesta näkökulmasta että ”saanko tästä vastinetta rahoilleni”, joka hieman muistuttaa pohdintoja siitä, ovatko jonkin tietyn valmistajan meikit hintansa väärtejä.

    Itse en siis tehnyt suoraa rinnastusta vaan puhuin kommentissani muotiblogimaisuudesta ja noissa kirjablogikirjaan antamissani vastauksissa lainausmerkeissä kirjallisuuden ”muotiblogeista”. En siis väitä, että kirjablogit olisivat samanlaisia kuin muotiblogit, tuskin ne ovat, mutta jonkinlaista etäistä perheyhtäläisyyttä ihan puhtaasti vaikutelmien tasolla minulle on eräistä kirjablogeista syntynyt. Ei läheskään kaikista.

    Tähdennän vielä, etten halua moralisoida tai paheksua kenenkään tyyliä tai tapaa pitää kirjablogia. Saati profiloitua minkäänlaisena kirjablogikriitikkona. Kunhan vain kerroin henkilökohtaisista ehkä hyvinkin niukalla otoksella syntyneistä vaikutelmistani, ja täsmensin, kun kerran sitä pyydettiin.

  15. 17

    Anonymous sanoo

    Älkääs nyt kukaan täällä liioitelko kirjablogien ”valtaa” meihin lukijoihin. Itse nappaan näistä minulle tuntemattomia nimiä, tsekkaan jos on aikaa ja teen omat johtopäätökseni kirjan suhteen. Tosin en siinä mielessä onko kirja hyvä vai huono, se ei ole lukemiseni peruste.
    Kirjallisuus yleisharrastuksena ei kiinnosta enää, reippaasti keski-ikäisenä sitä haluaa lukea vain todella läpitulevaa tekstiä, tässä tulee mieleen Thomas Bernhard johon olen tutustunut uudestaan; ilman TM:n diggailua elämästäni puuttuisi Hengityksen ja Kylmyyden kokoinen musta aukko.

    Kirjablogit yleensä, kuten kirjapiiritkin ovat ärsyttäviä: jengi esittelemässä lukemisiaan ja ”kokemisiaan”. Siinä mielessä vanha kunnon kírja-arvostelu on monta kertaa parempi. Kehtaan tunnustaa että vuosikymmenten saatossa olen nimenomaan laadukkaiden kirja-arvostelujen kautta löytänyt mm. Michel Houellebecqín ja Matti Pulkkisen. Tosin aina todellakaan ei mene niin että hehkutettu kirjailija toimii, esimerkkeinä lonkalta vaikkapa nyt Auster ja Oksanen
    ( sorry).

    Kehitys menee varmasti niin, että kirjablogit (sanana jo oksetus) ovat pian samaa kamaa ruoka-, muoti-, ja matkablogien kanssa. Ja tiedättekö mitä, siitä ei voi syyttää blogisteja ja pinnallisia ihmisiä, vaan pinnallista ja helppoa kirjallisuutta, joka ei tarjoa filosofisia ja poliittisesti epäilyttäviä näkökulmia maailmaan, vaan tarjoaa samaa poliittisesti korrektia yleisliberaalia oopiumia kuin mediakin.

    Miten enää keskustella uudesta kirjallisuudesta esim. blogeissa kun ei ole Pulkkisen, Berhardin kaltaisia tekijöitä? Siinä on blogien ongelma nro 1.

    -jope-

  16. 18

    sanoo

    Komppaan Jopea:

    Minäkin kannan paljon enemmän huolta siitä, minkälaista kirjallisuutta kirjoitetaan ja julkaistaan kuin siitä, alkavatko kirjablogit muistuttaa muotiblogeja.

    Yksi motiivini tehdä Yhden hengen orgioiden kaltainen kirja oli nostaa esiin Thomas Bernhardin ja Curzio Malaparten kaltaisia kirjailijoita, jotka nykymuotoisessa kirjallisessa julkisuudessa hautautuvat taustalle, vaikka ovat tekijöinä ihan omassa sarjassaan verrattuna useimpiin nykykirjallisuuden hehkutetuimpiin nimiin.

  17. 19

    sanoo

    Kiitos, Tommi! Jo valkeni 🙂 Enkä siis ottanut vertausta pahana, kun en tavoittanut sen ajatusta. Nyt tavoitan.
    Enkä osaa loukkaantua nytkään. Sen verran hyvin tuo perustelu puri. Ja ehkä siksikään, etten osaa omaa blogiani liittää tuohon vertaukseen, mutta olen tietysti itse jäävi arvioimaan sitä 😉

  18. 20

    Anonymous sanoo

    Miksi kirjablogi-sana on oksettava? Onhan Antiaikalainenkin kirjablogi, jonne jope kommentoi.

    – jape –

  19. 21

    sanoo

    Morre, mielestäni ASML:n näkemys nimenomaan korostaa ajattelua kirjasta myytävänä tuotteena, siis esineellistää kirjaa, ja tuo samalla kirjablogin pitämisen lähellä muoti- ja sisustusblogeja, ikään kuin kirja olisi sisustusta (mahdollisesti henkisessäkin mielessä?) jota määrittelee markkinoinnin ja myynnin logiikka.

    Tästä tuleekin mieleen, että kun monet kirjablogit nostavat esille vanhempia ja tuntemattomampia teoksia, tämäkin istuu tähän myytävän tuotteen logiikkaan esim. vintage-näkökulmasta. ”Sisusta kirjahyllysi sellaiseksi josta olet aina unelmoinut.” ”Nyt ennen vauvaa koko kirjahylly uusiksi.”

    Itse en ole juurikaan ajatellut kirjoja myynnin näkökulmasta, vaikka olen aiemmin työskennellyt ja ollut hallituksen jäsenenä organisaatioissa joilla on kustannustoimintaa. Jotenkin vain kirja on minulle epäaineellinen asia, vailla kaupallista merkitystä – vaikka toki kirjoilla on mitä suurimmassa määrin fyysinen ilmentymä (e-kirjat olkoon asia erikseen).

    Toisaalta kieltämättä kirjan hinnalla on ollut merkitystä, erityisesti silloin kun opiskelin ja rahasta teki tiukkaa, ja myös silloin kun kiertelin divareita ja kirja-alennusmyyntejä löytöjen toivossa. Lähes kaikki nämä kirjat olen antanut kierrätykseen. Nykyisin kirjarakkauteni väylä on ennen kaikkea Helmet, josta lainaan satoja kirjoja vuosittain.

  20. 22

    Anonymous sanoo

    Jape kyseli aiheellisesti miksi minulle ( jope ) kirjablogi on ”oksettava?” No, huonoihin tapoihini kuuluu sanoa asioita yli ( työväenluokan taustani :), mutta totta toinen puoli tuosta lausunnosta kuitenkin on. Tämä ei ole mikään järkiperuste, mutta menee/meneekö se jotenkin niin että monet kirjablogit pyörittävät jutuissaan yleisesti jo muutenkin valmiiksi tunnustettuja ”keskiluokan kirjasuosikkeja”, Nobel- ja Finlandia-palkintokamaa, Keltaista kirjastoa ja ”syksyn uutukaisia” jne. ja tämä minua sitten ärsyttää? Melenderin blogi sen sijaan on tuonut esiin muunkinlaista kirjallisuutta ja olen tehnyt tämän blogin kautta yhden merkittävimmistä löydöistä kirjallisuuden saralla aikoihin, tuon Bernhardin. Mutta totta kai lukemisiaan ja lukemiskokemuksiaan saa jokainen esitellä, kirjablogeja tarvitaan, olen niistä jopa kiinnostunut. Merkittävimmät tekijäsuosikkini olen löytänyt ehkä kuitenkin
    kirjailijahaastatteluista, eli ketju ikään kuin vihjaa ketjun seuraavaan lenkkiin. Blogikin voi parhaimmillaan toimia sellaisen suunnan annon alustana. Eli otan tuolta osin sanani nöyrästi takaisin, minä nyt vain metsästän kaikkia yleisliberaalin keskiluokan huvituksia teloitustarkoituksella koko ajan.
    -jope-

  21. 23

    sanoo

    Juha Haataja kirjoitti…

    ”Tästä tuleekin mieleen, että kun monet kirjablogit nostavat esille vanhempia ja tuntemattomampia teoksia, tämäkin istuu tähän myytävän tuotteen logiikkaan esim. vintage-näkökulmasta. ”Sisusta kirjahyllysi sellaiseksi josta olet aina unelmoinut.” ”Nyt ennen vauvaa koko kirjahylly uusiksi.” ”

    Öh.. Nyt kyllä menee lujaa yli hilseen.
    On tietysti ihan hyväkin, että (mahdollinen) kaupallinen kytkös tiedostetaan enkä pidä sitä mörkönäkään.
    Mutta ei sitä minusta pidä liioitellakaan. Näkemys vanhojen kirjojen lukemisesta vintage-tyylisen kirjahyllysisustuksen näkökulmasta on hyvin hämmentävä ja outo.

  22. 24

    sanoo

    Morre, yritin esittää tietäväisempää kuin olenkaan. Ilmeisesti tuolla vintage-sanalla on merkitys jota en tunnistanut. Termi jotenkin tuli mieleen, ja Google tarjoili nuo kaksi mainiota esimerkkilausetta joihin korvasin sanan kirjahylly alkuperäisen sanan tilalle…

    Yritin käyttää kirjahyllyä vertauskuvana pään sisäiselle maailmalle, niille ”tyyliin kuuluville” teoksille jotka on ”ihan pakko” lukea.

    Olen ollut aina herkkä reagoimaan siihen että joku määrittäisi mikä kirja pitäisi lukea ja mikä taas on huonoa luettavaa, jopa niin että olen jättänyt monia ns. klassikkoja lukematta koska niitä niin paljon hehkutetaan.

    Kaiketi olen yliallerginen sellaiselle maailmankuvalle jossa ”stailataan” elämää jonkin mielivaltaisen normin mukaiseksi, ja mielestäni tämä stailaus ulottuu pahimmillaan myös ajatteluun.

    Välillä tuntuu siltä, että meidän koko maailmamme on pelkkää stailausta, eli toisin sanoen on tärkeämpää se miltä asia näyttää kuin se mitä oikeasti tapahtuu. Kyse ei ole enää vain huomiotaloudesta, vaan itse elämästä on tullut globaalisti kilpailtua performanssia.

    Hyvänä esimerkkinä on tuore NSA-vakoilujupakka, jossa tiedotusvälineitä tuntuu kokonaan unohtuvan se mistä tässä puhutaan. Jutusta on tullut mediasirkus jota taas on helppo johdatella yhä enemmän epäolennaisuuksien suuntaan.

    Mutta palatakseni kirjoihin, Pierre Bayardin teos ”Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut” oli vapauttava lukukokemus, sillä teos kuvaa sitä miten vähän loppujen lopuksi luetusta kirjasta muistaa (eli on vaikea saada ”henkistä vammaa” mistään kirjasta), ja miten helppo on feikata lukeneensa jokin tietty teos.

    Nyttemmin olen lukenut jopa Tuntemattoman sotilaan, jota aiemmin pidin juuri tällaisena pakkopullana, vaikkakin rohkeutta kerätäkseni luin ensin siivun Linnan muuta tuotantoa.

    Mutta on myös paljon kirjoja jotka kaikesta hehkutuksesta huolimatta tuntuvat täysin yhdentekeviltä, esimerkkinä Haruki Murakamin teokset. Ehkä sen olen oppinut, että itse on muodostettava mielipiteensä, eikä jonkin tietyn kirjan lukematta jättäminen mikään synti ole.

  23. 25

    sanoo

    Komppaan Juhaa Murakamin osalta: hän on hyvää vauhtia haastamassa Paul Austerin maailman yliarvostetuimman kirjailijan tittelistä kilpailtaessa.

    Tuntematon sotilas on harvoja romaaneja, joita tulin teini-iässä lukeneeksi. Tietyssä mielessä se on yksi elämäni väkevimmistä lukukokemuksista, vaikka en laittaisikaan sitä enää listalle, jos minun pitäisi luetella esimerkiksi 50 parasta lukemaani romaania. Kirjan hyvyys ja lukukokemuksen väkevyys eivät aina välttämättä suoraan korreloi.

  24. 26

    sanoo

    No nyt valkeni, Juha! Ymmärrän mitä tarkoitat ja olen samaa mieltäkin. Joskus tosiaan tuntuu siltä, että koska olet tyyliltäsi X, sinun pitäisi tykätä asioista A, B ja C ollaksesi jotenkin uskottava tms. Tämä korostuu jonkun verran mielestäni muotimaailmassa, mutta miksei kirjallisuudessakin.

    Erityisesti Tuntematon sotilas -vertauksesi kolahti. Mieltä kaivelee vieläkin, että lukiossa aikanaan yhdestä äikän kurssista tuli arvosanaksi 4, kun en saanut TS:a luetuksi. Muuten kun arvosanat olivat 9 ja 10 vaihdellen.
    Pikkujuttuhan se oli kokonaisarvosanassa ja elämässä muutenkin, mutta toimi hyvänä esimerkkinä yhden teoksen vallasta.

    Vajaat 10 vuotta myöhemmin sitten luin sen. Ihan ok.

  25. 27

    Tarja P. sanoo

    Minä pidän sinua enemmän kirjailijabloggarina kuin kirjabloggarina, Melender, enkä tarkoita sillä mitään pahaa, vaikka sanat ovatkin nuorekkaita eli rumia. Eihän se tarkoita muuta kuin blogin aiheen rajausta (ei perhe-elämää, ei matematiikkaa, ei vaatteiden esittelyä, kirjailijoita vain). Yhteisöllisyyden karttaminen täällä nettimaailmassa on toki lähtökohtaisesti vitsi. Ehkä kirjoittavat ihmiset ajattelevat, että välttävät yhteisöllisyyttä, kun kykenevät itse valitsemaan, millaista yhteisöllisyyttä ottavat vastaan.

    Tämän kirjoituksesi pohjalta syntyvä keskustelu on kai sellaista yhteisöllisyyttä, jota et oikeastaan halua, vai? Jostain syystä minäkin silti kommentoin juuri tätä, vaikka olisin voinut tuolla aiemmin kertoa, millaista oli lukea Limonovia tai sinun omaa uuttasi tai Salteria joskus nuorena. Luulen, että minulle kyse on lukemiskokemuksen yksityisyydestä. En osaa puhua kirjallisuudesta. En halua puhua kirjallisuudesta. Oikeastaan on pyhäinhäväistys puhua kirjallisuudesta. Kokemus on liian yksityinen. (Ja helvettiäkös sekään sinulle kuuluu, mitä minä sinun esseitäsi lukiessa ajattelen.)

    En siis usko, että yhteisöllistä kirja/kirjailija/kirjallisuusblogia on mahdollistakaan pitää. Blogiinsa voi kirjoittaa yksisuuntaisesti, mutta kommentoida voi vain jotenkin näennäisesti: huudahdella, hyökkäillä tai kertoa, että hei tästä tuli ihan mieleen toi Blanchot. Ja semmoinen on jotenkin niin tyhjää kommentointia. Ei se kirjoittajaa kohtaa. Siksi kirjallisuusjuttujen edessä on syytä olla hiljaa.

    Mutta näillä vetävillä aiheilla, niin kuin tämä kirjablogijuttu, on paikkansa. Kun blogiin hetkeksi pelmahtaa joukko ihmisiä kertomaan näkemyksiään, tietää olevansa luettu. Sitten niistä kommentoijista voi taas rauhassa ärtyä ja työnnellä kauemmas. Ja kirjoittaa jostakin tärkeämmästä.

    Minä muuten olen viime aikoina lukenut laadukkaita lukuromaaneja esitteleviä kirjablogeja, teinityttöjen blogeja ja kuolevien ihmisten blogeja. Vaikea ajatella, että jokin muu olisi tähdellisempää. Luettavat kirjat tulevat sitten ihan muualta.

  26. 28

    sanoo

    Yleisesti kirjabloggaajien vaikutusvallasta: se ei ole suoraa. Siis lukijaan ei vaikuteta vain siten, että saadaan hänet lukemaan kirja ja mahdollisesti kirjoittamaan siitä omaan blogiinsa tai suosittelemaan sitä kavereilleen. Se on toki ilmeisin vaikuttamisen muoto. Mutta merkitystä on myös kokonaisuudella – syntyy käsityksiä siitä, mitä kirjallisuuteen ylipäätään kuuluu. Kirjallisuuskäsitykset muokkautuvat myös sen perusteella mistä kirjoitetaan, vaikka ei ikinä lukisi niitä kirjoja. Siihenhän klassikkokaanonkin perustuu. Kirjoihin, joista kaikki ovat lukeneet, mutta joita läheskään kaikki eivät ole lukeneet.

  27. 29

    sanoo

    Minä pidän tätä blogia samantyyppisenä kuin omaanikin ja vertautan sen jotenkin siihen lukemisen merkitykseen: saattaa olla että olen väärässä, mutta jotenkin tällainen blogi kulkee hyvin sen oletuksen kanssa, että joillekin lukeminen on jonkinlaista selviytymistä ja että tietynlainen huvilukeminen on samalla heille suurelta osin vierasta. Muistelen, että olet Tommi joskus kirjoittanut jotakin tällaista? Korjaa, jos olen väärässä.

    Mutta silti sellainen tietyllä tavalla intohimoinen suhtautuminen kirjallisuuteen teksteistä, tai pikemminkin rivien välistä, näkyy: jotakin sitä rakastaa, jotakin vihaa, ja joitakuita siltä väliltä. Ja kun saa jollakin tavalla tärkeän lukukokemuksen, siitä aiheutuva reaktio alkaa pakottaa otsaa, haluaa tulla ulos ja sitten sitä kirjoittaa blogikirjoituksen.

    Minä kirjoittelin ennen kiinnostavista kirjoista huomioita ylös, mutta en pitänyt mitään varsinaista lukupäiväkirjaa. Blogin myötä tarve sellaiseen huomioiden ylöspanemiseen on huomattavasti vähentynyt.

  28. 30

    Anonymous sanoo

    Kirjallisuus on aikamoinen avaruusmeri. En usko että suuruusluokka on väärä, mutta muistaakseni pelkästään Euroopassa julkaistaan vuosittain (!) kymmeniä tuhansia uusia kaunokirjallisia teoksia. Tämä tarkoittaa vuosikymmen tasolla satoja tuhansia kirjoja! Jos luemme tuosta määrästä 100 kirjaa vuodessa, jäämme massiivisesti ”jälkeen” kumuloituvalla nopeudella kirjojen julkaisutahdista. Kirjailijoitakin on Euroopassa viisinumeroinen lukumäärä, ajatelkaas sitä, kirjalijoille kateelliset ainakin! Kukaan meistä ei voi siis ”pysyä ajan tasalla” siitä mitä kirjallisuudessa tapahtuu.
    Olemme tuomittuja jäämään paitsi suurimmasta osasta kirjallisuudesta, ja jos em. voluumia miettii, on noissa kymmenissä tuhansissa teoksissa varmasti paljon korkeatasoista tavaraa, täytyy olla. Nykymaailman yksi paradoksi on siinä että kaikkea, ehkä myös laatua, on todella paljon, liikaa, me hukumme kirjoihin yhden hengen orgioissamme ellemme rajaa jollakin kriteerillä mitä luemme. Välillä pännii olla suomalainen, olo on marginaalissa olemista, koska suurin osa kirjallisuuden ytimestä tapahtuu muualla, toisilla kielialueilla, itse ajattelen ikävästi että kirjallisuus tapahtuu nykyään angloamerikkalaisessa, ranskalaisessa ja saksalaisessa kielimaailmassa. Me muut, tässä tarkoitan meitä finskejä, olemme auttamatta sivustakatsojia realistisen ja lyhytlauseisen kirjallisuutemme kanssa. Tämän kauhean ja epäisänmaallisen mielipiteeni ( sehän se vain on) esitän, koska keksin kuin keksinkin mihin minä tarvitsen kirjablogeja: juuri noiden minulle muuten tuntemattomaksi jäävien kirjojen löytämiseksi valtavasta julkaistujen ja julkaistavien kirjojen merestä. Minä itse sitten päätän mitä kukin kirjailija juuri minulle merkitsee. Edelleen olen onnekas tuon aiemmin mainitsemani Bernhardin ( joka oli siis superiso nimi jo pitkään eurooppalaisessa kirjallisuudessa ennen kuin vasta tästä blogista sen vasta nappasin…?) vuoksi joka kirjoitti päähäni juuri sen, mikä siellä aina oli, mutta jota en ollut koskaan muista hyllyni kirjoista löytänyt. Bernhard osoitti kirjallisuuden keinoin että pahimmat epäilyni ihmisen suhteen pitävät valitettavasti paikkansa, hah. Kirjabloggaajat, te teette sittenkin tärkeää hommaa kun jaksatte naputella juttujanne mielikirjoistanne. Odotan teiltä oikeastaan aika paljon, en ehdotuksia kirjaksi takkatulen ääreen tai kirjapiirin teekeskusteluun. Odotan kirjoja jotka ovat vaikeita, haastavia, rikkovia, mutta niitä taitaa, ah, hah, olla kovin vähän?

    -jope-

  29. 31

    sanoo

    Maaria Pääjärvi, kiteytit hyvin ajatuksen, mitä olen itsekin tavoitellut, blogien ei-suorasta vallasta ja vaikutuksesta kirjallisuuskäsitykseen, siihen mitä kirjallisuuteen kuuluu ja mitä kirjallisuudelle kuuluu.

    Olen vasta muutaman kuukauden ajan käynyt kurkkailemassa blogimaailmassa. Tässä blogissa ja keskusteluketjussa uskallan sen sanoa: minua hämmästyttää blogimaailmassa vallitseva lapsellisuus. Pyydän heti samalla kiireesti anteeksi. Juu, antaa vain kaikkien kukkien kukkia – enkä tarkoita kenenkään blogia vaan yleiskuvaa, mikä syntyy! En ole tuomitsemassa enkä pidä itseäni parempana, olen vain kysymässä, näenkö oikein ja näkeekö kukaan muu kuten minä. Olen vanha ihminen ja tottunut pitämään kirjallisuutta arvokkaana asiana. Olen varma, että parikymmentä vuotta sitten kirjallisuusblogit olisivat olleet – kirjallisempia.

    Mediatutkija Veijo Hietanen sanoi jo vuosia sitten, että kulttuurimme on lapsellistumassa ja narsistumassa. Onko kyse tästä vai siitä, että meistä jöröistä suomalaisista on tullut lopultakin höpöttäjiä?

  30. 32

    sanoo

    Marjatta Mentula:

    Et ole tuntoinesi yksin. Sieltä täältä on tullut kommennteja kirjablogien ”lapsellisuudesta” . Esimerkiksi pitkän linjan kirjallisuusvaikuttaja, entinen Ruotsin akatemian jäsen Horace Engdahl on sanonut, että blogien myötä kirjallisuus taantuu teini-ikäisyyteen. Leif Salmen nyökyttelee Engdahlille uudessa esseekokoelmassaan.

    En välttämättä ole samaa mieltä, mutta mielestäni on hienoa, että jotkut uskaltavat esittää näin avoimesti elitistisiä ja vallitsevia käsityksiä kumartelemattomia mielipiteitä. Voin kuvitella, millainen huuto ja parku sellaisista aina seuraa. Ja tietysti pilkka: vanhat kelkasta pudonneet sedät, säälittävät menneen maailman miehet…

  31. 33

    sanoo

    Teemu H:

    Olen toisinaan, miettinyt rakastanko kirjoja ja kirjallisuutta liian paljon vai liian vähän.

    Pieni osa kirjoista herättää minussa voimakkaita inhon tunteita, valtaisa enemmistö taas ei merkitse minulle kerrassaan mitään.

    Sitten on vielä pieni osa kirjoja, jotka ovat minulle tärkeitä ja vielä pienempi osa kirjoja, jotka koen itselleni suorastaan välttämättömiksi.

    Onko kaltaiseni ihminen kirjallisuuden vihaaja vai rakastaja? Siinäpä kysymys.

  32. 34

    sanoo

    …vielä lisäisin, että luullakseni moni kunnianhimoinen kirjailija ei haaveile pelkästään siitä, että hänen kirjojaan rakastetaan vaan siinä sivussa myös siitä, että tietyt ihmiset vihaisivat heidän kirjojaan.

  33. 35

    Anonymous sanoo

    Hah ha, tuo viha-aspekti on hyvä, ja hyvä jos näin on.

    Itse näen myös että kirjalijat
    ovat ”lapsellistumassa” – Anna-lehden kannessa on lopulta jokainen joka sinne pääsee?
    Onko se pakko? Jos on, niin ymmärrän.

    Saatan olla naivi mutta odotan kovan linjan ja kovan tason
    ( älkää kysykö, mitä tarkoitan) kirjailijoilta jonkinlaista ulosjäämistä, hylkiöitymistä, poliittista ja taiteellista marginaliaa tyyliin juuri tuo esillä ollut Bernhard
    ( toivottavasti TM et jo kadu ikonisi esiin tuomista kun me tavitsekin sen löydämme, hah) tai Ranskan antiaikalainen Michael H.
    Tai mitä oli Suomessa loppuvaiheessaan M. Pulkkinen.

    Kysyn uudestaan, miten hitossa tässä maassa kirjablogeissa tai muualla kotimaisesta kirjallisuudesta käytäisiin syvää keskustelua, kun jengi lukee täällä tätä arkirealistista lyhytlauseista tarinaa, tarinaa ja tarinaa. Kyllä siinä kai jutut lapsellistuvat kun kirja = mitä sen ihmisille tapahtuivat ja miten ne kasvoivat rooleissaan. Ja estetiikka = miten tiiviisti se osasi kaiken sen kiteyttääkään.

    No, kärjistän tietenkin taas. Yllätyksiäkin tulee, luin eilen kirjastossa ( en siis omassa) Korhosen Nuku lähelläni -romaania. Tavara oli siinä hyvää.

    Mutta kirjailijat, pistäkää meidät lukijat koville, yrittäkää vaikeudella, epäilyttävyydellä ja elitismillä karkoittaa viimeinenkin lukija perästänne! Se olisi oikeasti hienoa, hah ha.

    -jope-

  34. 36

    sanoo

    Tämähän on kiinnostavaa keskustelua. Ei tule poru eikä raivari. Olen itse varsin suorasanainen tyyppi, joten arvostan sellaista muiltakin – kunhan se perustellaan hyvin.

    Lapsellisuudella tarkoitetaan ilmeisesti (kokonaiskuvallisesti) iloista ulkoasua ja positiivista ”Ihana kirja! Minäkin haluan lukea!” -meininkiä?
    En minäkään kirjablogeja yleisesti ottaen kovin syvällisinä pidä. En itse kaipaakaan sellaista. Pyrin pitämään (varsin itsekkäästi) sellaista blogia, missä itse viihdyn. Samaa suosittelen muillekin. Jos ei tykkää lapsellisista blogeista, niin ei muuta kuin oma pystyyn ja tekee siitä sellaisen kuin haluaa.

    Tämä Melenderin blogi on mielestäni ihan hyvä esimerkki. En parhaalla tahdollanikaan väittäisi tätä lapselliseksi. En tiedä onko tämä syvällinenkään, kun en niin aktiivisesti seuraa, mutta oletettavasti kirjoittaja itse viihtyy täällä.

    Käyn syvälliset keskustelut mieluummin kasvotusten hyvässä seurassa. Netissä kokemukseni mukaan syvällinen keskustelu vaatii aika pitkiä puheenvuoroja (enemmän siis kuin ”Ihana! Mäkin tykkäsin!”) ja se vie aikaa ja energiaa.
    Minä käytän kirjoittamisenergiani mieluummin omaan kaunokirjalliseen tekstiin. Sekään ei ole kyllä taatusti haastavaa, vaan sekin on kirjallisuutta, jonka parissa itse viihdyn.

  35. 37

    sanoo

    Tuskinpa tämä syvällinen blogi on, mitä ikinä sillä tarkoitetaankaan.

    Kaiken minkä tänne kirjoitan naputtelen yhdeltä istumalta mielessäni sillä hetkellä pyörivistä asioista. Alusta lähtien on periaatteeni ollut, että en rupea tekemään tästä itselleni millään tavalla henkisesti velvoittavaa tai kirjallisesti tekstialustaa.

    Minulle eräs blogitekstin määritelmä on, että se on nopeasti kirjoitettu. Siksi on silloin tällöin tullut tehtyä myös juttuja, jotka jälkikäteen näyttäytyvät mm. lapsellisiltakin. Toisaalta joistakin kehitelmistä on syntynyt aihoita, joita olen laajentanut esseiksi.

    Minunkin kirjoittamisenergiastani varmastikin reilusti yli 90 % suuntautuu muualle kuin tähän blogiin. Tämän voin lopettaa koska vain, jos siltä tuntuu. Sekin oli yksi lähtökohta tätä blogia perustaessani.

  36. 40

    sanoo

    Kultturin pinnallistumista huokailtiin jo Antiikin Roomassa, joten väittämässä on enemmän kyse sen esittäjän asettumisesta tiettyyn kulmaan. Ihmiset ovat kiinnostuneet helposta jo vuosituhansia, mutta se on yllätys sukupolvelle toisensa jälkeen.

    Amerikkalainen viihdetaiteilija Will Smith kertoi taannoin haastattelussa pyrkimyksistään täydellisyyteen. Hän halusi yltää parhaaseensa joka hetkessä isänä, miehenä ja näyttelijänä. Hän latasi kaikkensa tehdäkseen jokaisesta aamiaisesta, jokaisesta haastattelusta, jokaisesta kohtauksesta, koti-illasta, kuntosalitreenistä ja elokuvasta parhaan mahdollisen. Mies tavoitteli tosissaan ruumiin ja hengen ykseyttä. Miksi jalo tavoite ja pyrkimys tavanomaisen ja helpon yläpuolelle saa hänet vaikuttamaan hölmöltä?

    Kuljemme kohti kuolemaa kivisellä planeetalla keskellä tyhjää avaruutta. Silti jotkut pitävät eskapismia rintamakarkuruutena.

  37. 42

    sanoo

    Maaria: ”Yleisesti kirjabloggaajien vaikutusvallasta: se ei ole suoraa. Siis lukijaan ei vaikuteta vain siten, että saadaan hänet lukemaan kirja ja mahdollisesti kirjoittamaan siitä omaan blogiinsa tai suosittelemaan sitä kavereilleen. Se on toki ilmeisin vaikuttamisen muoto. Mutta merkitystä on myös kokonaisuudella – syntyy käsityksiä siitä, mitä kirjallisuuteen ylipäätään kuuluu. Kirjallisuuskäsitykset muokkautuvat myös sen perusteella mistä kirjoitetaan, vaikka ei ikinä lukisi niitä kirjoja. Siihenhän klassikkokaanonkin perustuu. Kirjoihin, joista kaikki ovat lukeneet, mutta joita läheskään kaikki eivät ole lukeneet.”

    Hirmu mielenkiintoista: kenen pitäisi/kuka saa osallistua ’kirjallisuuskäsityksen’ luomiseen ennen, nyt ja tulevaisuudessa?

    Toinen kysymys, mikä näissä kirjablogikeskusteluissa kivittää pääkoppaani on se, kuinka suuri osa suomalaisista lukijoista lukee kirjablogeja? Ilman tuota tietoa en oikein osaa hahmottaa kuinka syvällä polskimme vesilasin aallokossa?

  38. 43

    sanoo

    Sannabanana:

    ”Toinen kysymys, mikä näissä kirjablogikeskusteluissa kivittää pääkoppaani on se, kuinka suuri osa suomalaisista lukijoista lukee kirjablogeja?”

    Minusta parempi kysymys on: mikä epäsuora vaikutus kirjablogilla on esimerkiksi mainontaan? Tarkoitan, että asia ei varmasti ole niin yksinkertainen. Sen lisäksi, että joku yksittäinen ihminen eksyy blogiin ja näin kirjoitukselle syntyy mainosarvo, voi blogikirjoitusta siteerata muualla (mitä jo tapahtuu). Julkisen kirjablogikirjoituksen voi valjastaa muuhun käyttöön, halusi sen kirjoittaja sitä tai ei.

    Mielestäni tässä on pidemmälti kyse tietynlaisten autoritääristen tahojen muuntumisesta/muuttumisesta, ja kentän uudelleen asettumisesta. Ja nimenomaan siksi että tavat käyttää kirjallisuutta muuttuvat: lukeminen viihteellistyy, joten tottakai sitä siivittävät arvostelutkin ym. ympärillä olevat instanssit viihteellistyvät.

    Aivan samoin on käynyt elokuvalle: Filmihullu on ainoa perinteinen media, josta voi lukea pohdiskelevia/pohdituttavia artikkeleita. Muuten annetaan tähtiä ja mainitaan lauseella pääosaesittäjät.

    Kirjallisuuden kohdalla tullaan ilman muuta samankaltaisiin asioihin, milloin ja miten: en osaa sanoa. Mutta jotenkin kirjablogit liittyvät siihen. En tiedä vielä miten.

    On sitten näkökulmista kiinni, kuten edelläkin on kirjoitettu, onko se hyvä juttu vai. Itse pidän joistakin kirjablogeista, joitakin en halua lukea ollenkaan. Jotkut ovat yhdentekeviä kirjoituksia, jotkut pohdiskelevia. Vähän kuten elokuvien parissakin: On Filmihullu, ja sitten on Hesarin Nyt-liite (jonka perusteella olen oppinut pitämään kaikista niistä elokuvista, jotka on arvioitu ko. lehdessä huonoiksi). Muutama kirjailija bloggaa kiinnostavasti elokuvista. Se on tuonut tervetullutta vaihtelua. Ehkä kirjablogeihinkin tulee aikaa myöten yhä enemmän diversiteettiä.

    Väittäisin, että jonkinlainen käsitys kirjablogien naiiviudesta perustuu lähinnä mielikuvaan, jonka totuuspohja ei ehkä ole kovin leveä. Se on osin lukijan vika, toisaalta internet on niin älyttömän iso suo, että ei sieltä mitään löydä ja toisaalta löytää vaikka mitä.

  39. 44

    sanoo

    Olen elokuvafriikki ja Filmihullun tilaaja.

    Pitkät, pohdiskelevat elokuvaesseet ovat parhaimmillaan lähestulkoon parasta mitä ihminen (tai siis kaltaiseni ihminen) voi lukea. Kesälukemistooni kuuluu tänä vuonna Pauline Kaelin kootutut kirjoitukset.

    Hesarin NYTin leffakritiikkien lukemisen olen lopettanut.

    Tässä blogikeskustelussa täytyy muistaa myös kansainvälinen näkökulma. Ihan yhtä lailla, kun ihmiset eivät ole pelkän suomeksi painetun kirjallisuuden varassa, eivät he myöskään ole pelkkien suomenkielisten blogien varassa.

    Sen ajan, jonka säästän, kun en seuraa aktiivisesti suomalaisia kirjablogeja, voin käyttää esimerkiksi HTML Giantin seuraamiseen.

  40. 45

    sanoo

    ”Minusta parempi kysymys on: mikä epäsuora vaikutus kirjablogilla on esimerkiksi mainontaan? Tarkoitan, että asia ei varmasti ole niin yksinkertainen.”

    Juu, aivan totta, mutta silti minua kiinnostaisi ensihätään se, kuinka paljon ’suoraa’ vaikutusta reaalimaailmassa kirjablogeilla on kirjamarkkinoilla, sen jälkeen sitten voisi katsella sitä kierompaa vaikutusta.

    ”Mielestäni tässä on pidemmälti kyse tietynlaisten autoritääristen tahojen muuntumisesta/muuttumisesta, ja kentän uudelleen asettumisesta.”

    Niin varmasti.

    ”Ja nimenomaan siksi että tavat käyttää kirjallisuutta muuttuvat: lukeminen viihteellistyy, joten tottakai sitä siivittävät arvostelutkin ym. ympärillä olevat instanssit viihteellistyvät.”

    En usko, että esim 20 vuotta sitten luettiin ainoastaan ryppyotsaisena yhteiskunnallista pohdintaa tms, vaan kirjoilla ja lukemisella on mutun perusteella ollut tuollainen viihteellinen funktio normaali-ihmisten elämässä jo pitkään. Ensimmäisistä saduista ja romaaneista alkaen.

    ”Aivan samoin on käynyt elokuvalle: Filmihullu on ainoa perinteinen media, josta voi lukea pohdiskelevia/pohdituttavia artikkeleita. Muuten annetaan tähtiä ja mainitaan lauseella pääosaesittäjät.”

    Minä lueskelin sattumalta hiljattain leffakirjoituksia 50-luvun lehdistä: juoni- ja tähditysperiaatteella mentiin silloinkin 🙂 Luulen, että tulkintojen ja kirjoitustapojen moninaisuus säilyy ja sen soisikin säilyvän: olisi pelottavaa, jos kaikki kaikissa medioissa kirjoittaisivat samaan tyyliin kaikista asioista, olipa se sitten syvällistä tai ’lapsellista’.

    ”Väittäisin, että jonkinlainen käsitys kirjablogien naiiviudesta perustuu lähinnä mielikuvaan, jonka totuuspohja ei ehkä ole kovin leveä. Se on osin lukijan vika, toisaalta internet on niin älyttömän iso suo, että ei sieltä mitään löydä ja toisaalta löytää vaikka mitä.”

    Samaa mieltä, blogeja on paljon ja kaikenlaisia, minäkin vasta nyt hokasin tämän blogin, esimerkiksi 🙂

  41. 46

    sanoo

    ”Minä lueskelin sattumalta hiljattain leffakirjoituksia 50-luvun lehdistä: juoni- ja tähditysperiaatteella mentiin silloinkin :-)”

    Tähditys on ollut elokuvajournalismin historiaa jo kauan. Se on suunnilleen yhtä vanha ilmiö kuin Hollywood.

    Eturivin leffakriitikotkin jakelevat rutiininomaisesti tähtiä, kuuluu työn kuvaan. Jossain netissä näin listan siitä, mille elokuville Tapani Maskula on antanut viisi tähteä.

    Kirjallisuuskritiikin perinteeseen taas tähditys ei ole perinteisesti kuulunut. Mutta nykyään se alkaa olla aika yleistä.

    Minulle sinänsä ihan sama, onko arvostelun perässä jaettu tähtiä vai ei, tärkeämpää on se, miten itse arvostelu on kirjoitettu.

    Joskus luin artikkelin, jossa enemmän tai vähemmän tieteellisesti todisteltiin, että ennakkoon hypetetyimmät leffat saavat helposti valtavirtakriitikoilta ylimääräisen tähden, koska elokuva tuntuu tavallista tärkeämmältä, kun siitä jo etukäteen niin paljon kohistaan.

    Kirjallinen julkisuus samoin kuin kulttuurimme ylipäänsä voi olla infantiilimpaa ja samalla avoimemmin kaupallisempaa kuin ennen. Esimerkkejä tästä olisi varmasti helppo luetella yhden paksun kirjan verran.

    En kuitenkaan jaksa henkilökohtaisesti hirveästi siitä huolta kantaa, vaikka välillä ärsyyntymisen puuskia tuleekin. Tasokastakin luettavaa nimittäin riittää enemmän kuin ikipäivänä ehdin lukea, eikä sitä ole edes erityisen vaikea kaivaa esiin. Esimerkiksi Amazonin suositusten kautta olen löytänyt monia kiintoisia kirjoja ja kirjailijoita. Amazon on tietysti läpeensä kaupallinen palvelu, mutta samalla se on myös niin hienosti toteutettu, että se osaa palvella myös kaltaistani varsin marginaalisen kirjamaun ihmistä ihailtavan hyvin.

  42. 47

    sanoo

    ”Joskus luin artikkelin, jossa enemmän tai vähemmän tieteellisesti todisteltiin, että ennakkoon hypetetyimmät leffat saavat helposti valtavirtakriitikoilta ylimääräisen tähden, koska elokuva tuntuu tavallista tärkeämmältä, kun siitä jo etukäteen niin paljon kohistaan.”

    Luulen, että tuo on aika luonnollinen reaktio ihmisille ennen ja nyt, vaikka hypetyksen kanavat ovat erit.

    ”Kirjallinen julkisuus samoin kuin kulttuurimme ylipäänsä voi olla infantiilimpaa ja samalla avoimemmin kaupallisempaa kuin ennen. Esimerkkejä tästä olisi varmasti helppo luetella yhden paksun kirjan verran.”

    En ole varma olivatko asiat ennen paremmin, ihmiset sivistyneempiä, kirjallisuus tasokkaampaa, kaupallisuus sivistyneempää jne. Nyt vain netti, tv jne tarjoavat enemmän kaikkea silmien eteen. Minä luen paljon vanhoja sanomalehtiä, joista huokuu ajan henki. Kyllä sieltäkin löytyy kaupallista, infantiilia ja suorastaan tyhmää juttua. Mainokset varsinkin – ei mitään rajaa!

    ”Tasokastakin luettavaa nimittäin riittää enemmän kuin ikipäivänä ehdin lukea, eikä sitä ole edes erityisen vaikea kaivaa esiin.”

    Juu, ei huolta. Aivoille on varmasti käyttöä tulevaisuudessakin!

  43. 48

    sanoo

    ”En ole varma olivatko asiat ennen paremmin, ihmiset sivistyneempiä, kirjallisuus tasokkaampaa, kaupallisuus sivistyneempää jne.”

    Kyllä kai se on kiistatonta, että koulutustasolla, kielitaidolla, eri kulttuurien tuntemuksella ja kirjallisen sivistyksen määrällä nykyajan ihmiset noin yhteenlaskettuna ovat selvästi edellä aiempia sukupolvia.

    Se entisaikojen sivistys, jonka perään joskus haaveillaan, rajoittui tiettyyn aika vähälukuiseen kulttuuriseen eliittiin.

    Mutta jos ihan puhtaasti kirjallisuuskritiikkejä ajatellaan, niin kyllähän joskus 60- ja 70-luvulla painettiin lehtiin paljon pitempiä ja paneutuneempiakin tekstejä. Nykyään on aika tarkkaan määritetyt merkkimitat, ja jokainen lehtikritiikkiä tekevä tai tehnyt tietää, miten ne voivat sanottavaa typistää tai rajoittaa.

    No, nettiin voi sitten kirjoittaa ilman mitään merkkirajoja. Se on yksi hyvä syy toivoa, että tasokkaita kirjajuttuja ilmestyy vielä tulevaisuudessakin.

    Mainoksista taas: olisi melkoisen mahdoton kuvitella jotain 50-luvun mainoksia nykypäivänä julkaistaviksi. Ei pelkästään siksi että niissä oli paljon enemmän kuluttajan manipulointia ja harhauttamista (johon viranomaiset reagoisivat nyt nopeasti) vaan ennen muuta siksi että ne edustavat aika lailla poliittisesti epäkorrektia maailmankuvaa, kuten avointa seksismiä tai rasismia (”Vain Afrikan neekeri ei veikkaa. Kaikki muut veikkaavat ja saavat veikkausvoittoja.”

  44. 49

    sanoo

    Pointti ei ollut trivialisoida rappiota, vaan esittää se kultturisena vakiona. Olemme jatkuvassa murroksessa ja kulttuurisessa eroosiossa vuosisadasta toiseen. Miksi se yllättää ketään?

    Mitä rappiolle pitäisi tehdä? Elitistin identiteetti perustuu makuun rappion yläpuolella. Massojen kosketus laskee teosten arvoa tehden niistä koluttuja ja tavallisia. Jos massat kurkottavat hyvän kirjallisuuden suuntaan, elitismin kehää täytyy siirtää vaikeampaan maastoon. Onko rappio vähentynyt? Väheneekö rappio luetuttamalla klassikoita kouluissa? Kultturirappiota vastaan taisteltiin joissain maissa kovin ottein, mutta kiellot ja väkivalta pikemminkin lisäsivät rappiota.

    Jos nimekäs kultturihenkilö varoittaa kultturisesta rappiosta, onko se muutakin kuin elitistien identiteettiä vahvistava urahdus? Ovatko infantilisoituneet teokset tavattoman erilaisia saagojen, satujen ja nuotiotulilla kerrottujen tarinoiden perinteestä, hallitsivatko vaikeat ja hyvät teokset jossain vaiheessa lukijoita, vai onko kyseessä perinteisen jakelukanavan ja muutaman subventoidun instituution ahdinko?

    Tarkoitukseni ei ole (pelkästään) irvailla. Olisin mieluusti elitisti ja hyvien puolella pahaa vastaan, mutta tämä kaikki on niin sekavaa.

  45. 50

    sanoo

    ”Massojen kosketus laskee teosten arvoa tehden niistä koluttuja ja tavallisia. Jos massat kurkottavat hyvän kirjallisuuden suuntaan, elitismin kehää täytyy siirtää vaikeampaan maastoon.”

    Mielestäni on virheellinen tai vähintäänkin rajusti yksinkertaistava käsitys, että avantgardistinen, kokeellinen yms. taide olisi vain reaktiota massojen maun kehittymiseen ja narsistista erottatumisentarvetta, kuten erilaisten elitismikritiikkien standardiargumentti kuuluu.

    Taiteessa ja kirjallisuudessa on monenlaisia traditioita, joista eräs liittyy vanhojen kaavojen haastamiseen ja vakiintuneiden konventioiden koettelemiseen. Yksi modernismin määritelmä voisi olla se, että modernistit tiedostivat, miten ei enää voi tehdä taidetta tai kirjallisuutta: ”Tämä on imetty tyhjiin jo, pakko siirtyä eteenpäin.”

    Kyse ei siis ole mistään poseeraamisen tarpeesta ja eksentrisyyden tavoittelusta vaan aidosta halusta etsiä uudenlaisia ilmaisukeinoja ja laajentaa taiteellisen tai kirjallisen mielikuvituksen rajoja ynnä tietysti kokemus siitä että vanhat tavat kuvata maailmaa eivät enää vastaa tavoitteitaan.

    Muutamien kymmenien vuosien viipeellä nämä uudistajien luomat tyylikeinot leviävät sitten valtavirtateoksiin. Näinhän kävi monille jutuille, jotka olivat aikanaan räväkän modernistisia. William Faulknerin kirjoittaessa näkökulmatekniikalla se oli uutta ja jännittävää, nykyään taas (hieman kärjistäen) joka toinen tai kolmas kotimainen laaturomaani hyödyntää näkökulmatekniikkaa.

    Jos pitäisi veikata, niin uskoisin että ne jutut mitä viime vuosina on nähty esimerkiksi uuden runouden piirissä, ovat enemmän tai vähemmän vakiintunutta kamaa 2030-luvun kirjallisuudessa.

    Jos taas elitismistä puhutaan, niin monet nykyään sellaiseksi itseään nimittävät mieltävät itsensä pikemminkin ns. klassisten sivistysihanteiden puolustajiksi ja vaalijoiksi kuin massojen makua pakoonjuokseviksi uudistusmielisiksi. Esimerkiksi Matti Klinge on oikein tyypillinen nykypäivän elitisti prototyyppi: mieleltään hengen aristokraatti mutta sukutaustaltaan porvari, joka inhoaa englannin kielen ja amerikkalaisen kulttuurin ylivaltaa, ihannoi vanhaa tapakulttuuria ja kavahtaa ilmiöitä, joiden katsoo kuvastavan sivistyksen rappiota.

  46. 51

    sanoo

    Kiitos. Hyvä vastaus.

    Ajattelin eliittiä ja elitistejä eri porukkana niin, että edelliset on kulttuurin piirissä tekijöitä ja jälkimmäiset soosottelevia cheer leadereitä samaan tapaan kuin Marx ja marxistit. Lienen väärässä.

    Epämääräinen kulttuurisen rappion huutelu herättää kysymyksiä, eikä minulle ole selvää, miten rappiota vastaan taistellaan. Annetaanko koulutusta? Uudelleenkoulutusta? Tiukennetaanko valvontaa?

  47. 52

    sanoo

    Onpas ihmiset innostuneet ajatustenvaihtoon! Ei ole Melenderin blogi ja siinä käytävät keskustelut lapsellisia, ei. Tämä on varmaan aikuisin blogi, jossa olen piipahtanut, ellen nyt itse laske tasoa.

    Ehkä suurin ero nykyisen ja entisen (ennen sosiaalista mediaa käydyn) kirjallisuuskeskustelun välillä on määrässä. Minusta on epämukavaa, että kaikkea on niin paljon, liikaa. Blogeja on esimerkiksi satoja – vai onko tuhansia – ulkomaisissa blogeissa en ole käynytkään, vaikka luen enemmän englanniksi kuin suomeksi. Aikaa tuhrautuu hukkaan, kun joutuu etsimään ja valitsemaan. Tämähän on se nykyajan hyvinvointi-ihmisen suuri ongelma, ”ongelma”, oikein 3rd world problem! Varsinkin Juha Makkosen mainitsemille Will Smith -perfektionisteille niukkuus olisi siedettävämpää.

  48. 53

    sanoo

    Hyvää on, keskustelu. Sitä kyllä joskus mietin että missä määrin kirjoittaminen lopulta eroaa käsillä tekemisen taidosta, vaikkapa kirveenvarren veistämisestä tai muun tarvekalun tekemisestä. Itse olen tavattoman huono missään tämmöisessä, enkä kirjoittaakaan osaa, mutta sitä tulen usein miettineeksi, onko kirjailijan ”hyvyydelle” olennaista pyrkiä kirjoittamaan olemassaolevien genre-luokittelujen ulkopuolella tai niitä haastaen, tai toisin päin: voiko sanoa jotain olennaista elämästä samalla pysyen olemassaolevan kirjallisuudenlajin sisällä.

    Lukijana olen sekä/että, luen dekkareita, tieteiskirjallisuutta, fantasiaa siinä missä ”vakavasti otettavaa” kirjallisuuttakin, ja ihan tyylilajista riippumatta pystyn niin inhoamaan kuin pitämäänkin. No, chick-lit on ehkä asia erikseen.

    Ja kun en katso televisiota, jää aikaa lukemiselle, ja itse asiassa on niin että se aika mitä käytän ”kevyen” kirjallisuuden lukemiseen olisi varmaan aikoinaan kulunut telkkaria turtana töllöttäen. Ja saattaa mennä viikkoja etten lue muuta kuin kevyttä ja helposti sulatettavaa. Sen olen oppinut itselleni sallimaan.

  49. 54

    sanoo

    Sannabanana kuules, kyllä se julkisen kirjoitetun kielen viihteellistyminen on totta, no question about it!

    Viihteellisyyteen kuuluu esim. kevyt itsestä kirjoittelu. Ennen oli hyvän lehtimiestavan mukaista, ettei kirjoittanut kolumneissa itsestä ja omasta perheestä. Nyt niissä – muissakin kuin Mattiesko Hytösen, jonka omaan tyyliin tietysti kuuluu tyttöystävän kermajuustoisen ihon kuvailu – ei paljon muuta olekaan kuin minä-minä-minä. Kirjallisuusblogeissakin monet kertovat päiväkirjanomaisesti itsestään. En sano, että se olisi väärin, mutta ennenvanhaan (määrittelemätön ennen, in the golden olden days) tällaista olisi pidetty pinnallisena.

    Kuvien käyttö on myös lisääntynyt lehtiartikkeleissa ja muussakin kirjallisessa ilmaisussa, isot kuvat ja vähän tekstiä lyhyissä kappaleissa. Olemmeko me taantuneet kuvakirjan katselijoiksi? Ja taas, en hyljeksi kuvia enkä kaipaa mitään pravdatyyliä, mutta tämä muutos on erittäin näkyvä.

    Varmaan on muutakin viihteellistymistä, joka pulpahtaa mieleeni heti kun olen tämän lähettänyt. Tällaistahan tämä viestittely on, haparointia, ideoiden alkuja …

  50. 55

    sanoo

    ”Viihteellisyyteen kuuluu esim. kevyt itsestä kirjoittelu. Ennen oli hyvän lehtimiestavan mukaista, ettei kirjoittanut kolumneissa itsestä ja omasta perheestä.”

    Riippuu varmasti siita kuinka kauas katsoo. Olen viimeisen kuukauden taas samonnut lapi australialaisia lehtia 1800-luvulta. Silloin uutisissa olikin usein juuri oman ja muiden perheen tapahtumat, kuka meni minne ja miksi jne. Tai sitten yksityiskohtaisia kuvauksia omista reissuista ympari mannerta, usein myos omaa paremmuutta korostaen, kavereita ylistaen ja toisia pilkaten. Taallapain ainakin vuolaasti kehuttiin ja itsekehuttiin ihmisia maasta taivaaseen. Ehka taalla on aina sitten ollut huonoa journalismia? Suomalaisissakin lehdissa muistaakseni harrastettiin tallaista: henkilokohtaisia taistoja, mielipiteita, puoltenottoa.

    Aikaisista aussilehdista tuli mieleen, etta silloin lehtiin kirjoittelivat myos tavalliset pulliaiset, eivat ainoastaan toimittajat tai kolumnistit. Vahan niin kuin bloggailua, mutta pitkalla aikavalilla 😀 Enta sitten 1900-luvun alun (?) sanomalehdissa ilmestyneet imelat rakkaustarinat? Kaukana mistaan kaunokirjallisuudesta tai asiallisuudesta? Ja torkean harhaanjohtavat mainokset saivat myos aikaisemmin paljon tilaa lehdissa.

    Olikohan tuon ja nykypaivan valissa sitten jonkinlainen journalistinen kultakausi?

    Minusta taas on positiivista se, etta kirjoittajan henkilokin tulee hiukan esille. Mieluummin niin, kuin etta lehtien jutut putkahtaisivat esiin nimettomana jumalansanana, niin kuin joskus aikaisemmin oli.

    Sita yritan sanoa (varmaan hiukan Juhan jalanjaljilla), etta kun tarpeeksi kauas katsoo, samaa huolta on kannettu aiemmin ja siihen on ollut aihetta, vaikka kentta on ollut eri. Eri asiat koetaan tarkeina ja arvokkaina eri aikoina. Muinaisessa Egyptissa jopa kirjoitettiin kuvin 😀

    Taisin nyt kirjoittaa hiukan lapsellisesti, anteeksi! Varmasti on ihan totta, etta muutosta on tapahtunut, ja luulen internetin 24/7 -olemuksen olevan sen takana – juttujen teossa on kiire, toimituksessa ei ole aikaa tutkia ja vasertaa pitkia analyyseja. Paperilehdetkin myyvat vahemman kuin ennen, on paineita. Kylla se harmittaa. Mutta henkilokohtaisesti tykkaan netista juuri sen suuren valikoiman vuoksi: asioita on helppo tarkastella useammasta kuin yhdesta nakokulmasta netin ansiosta. Mielenkiintoisia, pitkia analyyseja asiantuntevien ihmisten kirjoittamina loytyy kylla muualtakin kuin sanomalehdista (ainakin Australiasta), esim blogeista!

    Minulle mieluummin moninaisuutta, kuin muutama ’totuuden torvi’, kiitos. Se nimenomaan haastaa kayttamaan omia aivoja.

  51. 56

    sanoo

    Marjatta, kenties minun täytyisi mennä suoraan blogiisi antamaan palautetta, mutta koska keskusteluketju on syntynyt täällä, osallistun tähän.

    Olet Marjatta moneen eri otteeseen kritisoinut kirjablogeja yleistävään sävyyn. Olet esittänyt, että kirjablogit ovat lapsellisia, kaupallisia ja niissä luetaan liikaa kirjoja.

    Haluan muistuttaa sinulle, että kirjablogeja ei koordinoi mikään kattojärjestö. Jokainen kirjabloggaaja on ikään kuin oman sanomalehtensä tai tv-kanavansa johtaja. Kukaan kirjabloggaaja ei ole vastuussa siitä, mitä toisessa kirjablogissa kirjoitetaan. Jokainen bloggaaja on 100% itse vastuussa oman bloginsa sisällöstä.

    Tämän vuoksi tuollainen yleistäminen on tarpeetonta. Jos haluat antaa palautetta kirjablogien lapsellisuudesta, ainoa toimiva tapa on tämä: mene kirjablogiin, jonka lapsellisuus sinua ärsyttää, ja anna palaute siellä. Bloggaaja voi huomioida palautteesi ja muuttaa tyyliään, tai hän voi jatkaa vanhalla linjalla ja silloin ainoa keino mitä sinä voit käyttää, on olla lukematta ko. blogia.

    Yleistäminen on vähän hassua siksikin, että kumoat jatkuvasti itse omat väitteesi. Koska kehut Antiaikalaista ei-lapselliseksi, olet jo itse todistanut että kaikki kirjablogit eivät ole lapsellisia. Ole siis ystävällinen äläkä jatka yleistysten tuuttaamista.

    Tulen mielelläni jatkossa suoraan sinun blogiisi antamaan palautettani. Toistaiseksi blogilinjasi on minun silmiini profiloitunut lähinnä muiden kirjabloggaajien moitiskeluna, joten kaipaisin sinulta jatkossa enemmän persoonallisia ja ajatuksia herättäviä kirjajuttuja.

  52. 57

    sanoo

    Salla, väärä tulkinta. Minusta tässä ovat KAIKKI puhuneet kaiken aikaa YLEISESTI blogeista ja kirjallisuudesta. Miksi minun mielipiteeni pitäisi ottaa jotenkin henkilökohtaisemmin kuin muiden? En ole maininnut ketään nimeltä negatiivisessa mielessä. Olen ollut niin vähän aikaa mukana koko bloggailussa, etten edes paljon erota bloggareita toisistaan, siksi minun mielipiteeni ovat todella yleisiä. Tämä Melenderin blogi on positiivisella tavalla erilainen kuin muut. Pidän tästä eikä se ole moite muille!
    Nyt en varmaan ehdi muutamaan päivään käydä koko blogimaailmassa, mutta palailen asiaan , jos on tarpeen.

  53. 58

    sanoo

    Salla, kiteytit kirjablogin olemuksen loistavasti!

    Minuakaan ei kirjablogien moninaisuus haittaa ollenkaan. Sellaisia kirjablogeja, joiden tyylista ja sisallosta pidan on paljon (ellei liikaa), ja niita, joiden sisallosta en pida, en lue. Sitten on noiden kahden kategorian ulkopuolella varmasti maarallisesti suurin osa kirjablogeista, eli ne, joihin en ole koskaan edes tormannyt!

    Blogimaailmassa on kylla mukavaa se, etta omasta blogista voi tehda aivan niin syvallisen ja hienon kuin mahdollista. Saa jopa itse maaritella bloginsa funktion: onko se kirjoista heranneita satunnaisia ajatuksia ja tunteita, rupattelua, tai sitten jotain kunnianhimoisempaa. On jotenkin huvittavaa, etta osoitellaan paheksuen kirjablogia, jossa puhutaan henkilokohtaisista tuntemuksista, jos blogin kirjoittaja on sen juuri sellaiseen tarkoitukseen luonut!

    Keskusteluakin voi omassa blogissa halutessaan rajata kuin diktaattori, jos vaikka sellaiset kommentit kuten ’minakin pidin tasta kirjasta’ arsyttavat ja haluaa julkaista vain syvallista pohdiskelua.

    Ajan rajallisuus, tyo, perhe ja muu sosiaalinen elama kuitenkin asettaa suurimmalle osalle harrastajabloggareista jonkinlaisia rajoitteita sen suhteen, kuinka laajaa tutkimusta ja analyysia jokaisen postauksen taustalle on mahdollista suorittaa. Henk koht minusta bloggaamisessa mukavaa on juuri tuollainen kahvipoytakeskustelun laajentuminen. Kahvipoydassa jutellaan joskus pinnallisia, joskus syvallisia, ja poydan aaressa on kaikenlaisia ihmisia. Arvostan tallaista vuoroin kevyempaa, vuoroin raskaampaa mielipiteidenvaihtoa kovasti.

  54. 59

    sanoo

    Ja vieläkin Sallalle:
    Jos aiheena on ”Mitä ajatella kirjablogeista?”, niin eikö siihen saa kommentoida, mitä ajettelee kirjablogeista.

    Kun moitit minua moitiskelusta, niin huomaa, että minä havainnoin ja sinä moitit minua vääristä havainnoista. Vainko kehu hyväksytään? Tulee vähän sellainen olo, että sinä moitit minua ikäväksi Eipäs Possuksi (Richard Scarryn kuvakirjahahmo) ja vihjaat, että tämän vikuroivan oppilaan on mentävä nurkkaan. Onko täällä blogeissa joku sellainen hierarkia, että vain ne saavat puhua, jotka ovat bloganneet pitkään ja joilla on oma tasokas blogi? Olen huomaavinani, että kommentoijissa on niitäkin, joilla ei ole omaa blogia.

    Itse en vielä tiedä, mihin suuntaan omaa blogiani kehitän. En aio ainakaan kirjoittaa usein, koska se vie niin paljon lukemiselta aikaa.

  55. 60

    sanoo

    Marjatta, olisiko kuvien käytön kulta-aika kuitenkin menossa ohi, esimerkkinä se että jotkin lehdet ovat antaneet potkut valokuvaajille. Toimittajat ottavat valokuvat kännykkäkameroillaan tai sitten käytetään ”lukijan kuvia”.

    Valokuvaamisen taidosta kiinnostuneelle tilanne näyttää huolestuttavalta. Tässä kahden lehden kansikuvien vertailu, toisessa valokuvaaja on ollut ammattilainen, osaatko arvata kummassa?

    http://suntimesdarktimes.tumblr.com/post/53967466726/front-pages-june-26-2013

    Sitten vielä genre-kirjallisuuden ja ”vakavan” kirjallisuuden eroista. Jostakin syystä vastikään kiinnostuin zombiaiheisesta kirjallisuudesta, mikä yllätti itseni. Lähtölaukaus taisi olla kirjastossa esillä ollut Robert Kirkmanin sarjakuva-albumi.

    Iso osa zombiaiheisesta kirjallisuudesta kytkeytyy survivalismiin, siis varautumiseen yhteiskunnan laajamittaiseen romahtamiseen, missä ”zombien hyökkäys” on vertauskuva ilmastonmuutokselle, energiapulalle, talouskriisille, yhteiskunnan rajulle epäoikeudenmukaisuudelle jne., siis mille tahansa syylle joka voisi saada yhteiskunnan turvaverkot romahtamaan. Mm. Kreikassa tästä taitaa olla jo kohtalaisesti esimerkkiä.

    Samaa aihetta lähestytään toki myös ”vakavan” kirjallisuuden keinoin, mutta syystä tai tykkään siitä suoraviivaisesta (ja joskus tarkoituksettoman ja toisinaan tarkoituksellisen humoristisesta) kerronnasta jota löytyy näistä kirjoista. Edustava esimerkki on Max Brooksin fiktiivinen ”opaskirja” Zombi – taistelijan opas, jossa vakavalla naamalla viedään yhteiskunnan romahtamisen ilmiö äärimmäiseen muotoonsa ja pohdiskellaan eloonjäämisen edellytyksiä, esimerkiksi zombeihin tepsivän aseen valintaa, tilanteessa jossa keneenkään ei voi luottaa.

    Mutta jos näistä kirjoista joskus tehtäisiin elokuva (ja varmaan monista onkin jo tehty), en sitä menisi katsomaan. Syynä on se, että kirja sallii lukijan luoda vapaasti oman tulkintansa, elokuva taas ei.

  56. 61

    sanoo

    Marjatta: ihmettelen yleistämistä kohdallasi siksi, että pidät itse mitä tyypillisintä kirjablogia. Jos väität kirjablogeja lapsellisiksi ja kaupallisiksi ja kirjoitat itse kirjablogia, niin etkö silloin itsekin myönnä kirjoittavasi lapsellista ja kaupallista blogia?

    Mitä Richard Scarryyn yms. tulee, niin käytit mitä tyypillisintä olkinukkeargumentointia. Voin luvata, että harjoiteltuasi verkkokeskustelua jonkun aikaa opit kyllä tunnistamaan olkinuket niin omissa kuin muiden väitteissä. Jos olkinukke ei ole sinulle tuttu, suosittelen googletusta.

    Rakentavin terveisin Salla

  57. 62

    sanoo

    Oho. Olin vastata jotakin alkuperäiseen kirjoitukseen, jotain mikä liittyi omiin kirjoihini ja kovaksikeitettyyn taidekirjallisuuteen, mutta jätän sen tekemättä, koska en ehdi lukea ajatuksella kaikkia 61 kommenttia ennen sitä. No, ainakin kirjablogit näemmä puhuttavat.

  58. 63

    sanoo

    Täällä taas! Vastailen kronologisessa järjestyksessä.

    Juha Haataja:
    Kuvista. Kyllä näinkin voi käydä. Zombikirjallisuutta en ole lukenut, mutta ympäristöscifiä olen. Pidän scifistä juuri siksi, että se antaa mahdollisuuden kärjistykseen,mikä nostaa asian esiin paremmin kuin asiateksti. Ehkä kokeilen zombeja!

    Sannabanana:
    En ole osoitellut paheksuen kenenkään blogia. Olen puhunut blogien valtavirrasta ja lehtiteksteistä tekemistäni huomioista, ja yrittänyt olla jopa hauska. Ilmeisesti en ole sitten onnistunut. Saatan vielä tuntea houkutusta kirjoittaa itsekin kevyemmin ja henkilökohtaisemmin, mutta tuskin henkilökohtaisia kuvia käyttäen. Olen sivumennen sanoen valokuvataiteen suuri ystävä.

    Salla:
    Yritin vain leppoistaa keskustelua ja lievittää tiettyä mielipiteisiini kohdistuvaa paheksuntaa. ”Eipäs Possu” lojui tuossa pöydällä suu mutrussa ja ajattelin, että siinähän minä änkyrä erimielinen, jota määräillään menemään blogeihin komentelemaan ihmisiä, kun yritän puhua havaintojani julkisesta kirjoitetusta kielestä ja muutoksista siinä. Aunt Sally,hmmm? Miksi minä olen se, joka ei saa kirjoittaa yleisesti? Jopekin (raikkaita kirjoituksia Jope, kiitos!) kirjoittaa tosi kovia kyseenalaistuksia ja voisi olla minua parempi kinastelija. Mie en jaksa, pyydän armoa!
    En ole tyytyväinen omaan tyypilliseen blogiini. Tällä hetkellä, tällä hitaalla, perfektionistisella tyylilläni pystyn juuri ja juuri tähän. Yllättäen en ole kauhean kunnianhimoinenkaan sen suhteen. Mutta saanhan minä kait silti toivoa toisilta lukunautinnokseni jotain uutta ja upeaa!

    Tommi Melender:
    Anteeksi tämä blogissasi käyty … whatever. En nyt aio enää jatkaa tätä.

  59. 64

    sanoo

    Vielä zombeista: mietiskelin taustoja tälle kiinnostukselleni zombi-teemaan ja tajusin, että Saramago on samankaltaiseen teemaan myös tarttunut,. Pari vuotta sitten luin romaanit Kertomus sokeudesta/näkevistä, joissa Saramago kirjoittaa ihmisestä toiseen tarttuvasta sokeus-epidemiasta, joka saa yhteiskunnan kaaokseen.

    Ja toisaalta Saramagon romaani Luola kertoo teknistyvästä valvontayhteiskunnasta, jossa ihmisyys on vaarassa kadota. Saramagon Platon-viittausta pohdiskelen aika ajoin, enkä vieläkään oikein ymmärrä sen tarkoitusta, vaikka tavallaan ehkä sittenkin, ikään kuin varjoja seinällä.

  60. 65

    sanoo

    Niin, mitä ajatella kirjablogeista? Minäkään en ”ajattele kirjablogeista” yhtään mitään, kirjoitan omaani silloin tällöin, ja olen iloinen jos ja kun joku silloin tällöin tekstejäni lukee ja kommentoi.

    Mielenkiintoista on se, että blogimaailman kautta minäkin olen mm. Thoms Bernhardiin tutustunut; omaa nykymusiikkia käsittelevään blogitekstiini taannoin tulleen oikeastaan aika omituisen kommentin perusteella.

    Ja harvakseltaan on mukava myös käydä joitakuita mielenkiintoisia tekstejä itse kommentoimassa.

    Kirjablogikirjaa tuskin innostun lukemaan. Entä jos olisikin julkaistu kirjablogi-blogi? Jotenkin se tuntuisi luonnollisemmalta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *