Miniatyyriproosaa

BAD NOVEL

This dull, difficult novel I have brought with me on my trip — I keep trying to read it. I have gone back to it so many times, each time dreading it and each time finding it no better than the last time, that by now it has become something of an old friend. My old friend the bad novel.

Olen lukenut viime kuukausina romaaneja, joita kriitikot tai tuttavat ovat kehuneet. En ole innostunut kirjoittamaan niistä blogimerkintöjä. Lukiessani niitä pystyin kyllä ymmärtämään miksi ne keräävät kiitosta ja ylistystä. Hyviä romaaneja, ehdottomasti. Mutta eivät vain koskettaneet minua, eivät olleet sellaisia, joista olisi jäänyt monen päivän jälkihehku ja joihin olisin tiennyt vielä joskus palaavani. Välillä mieleeni hiipi ajatus: ”Onko minussa jotain vikaa, kun en syty tästä? Niin monen ihmisen mielestä tämä on mahtava romaani, mutta minä vain olen, että joopa joo, onhan tämä ihan hyvää proosaa, mutta…”

Pistetäänpä poikki.

Turha minun on valittaa. Mieluummin haluan iloita niiden puolesta, jotka ovat saaneet lukuelämyksiä kyseisten romaanien äärellä.

Sitä paitsi kyllähän Kerstin Ekmanin Huijareiden paraati teki minuunkin erittäin positiivisen vaikutuksen, vaikka ei ihan hänen parhaitaan ole. Sen lukeminen oli tervetullut muistutus siitä, että kertomakirjallisuuden lukemisesta voi(n) myös aidosti nauttia.

Tämän merkinnän alussa oleva lainaus on Lydia Davisin uudesta lyhytproosakokoelmasta Can’t and Won’t. Se ei ole katkelma vaan kokonainen tarina. Davisilla näitä lyhyitä yhden tai kahden sivun raapaisuja riittää, hän on todellinen miniatyyriproosan taitaja, ja hänen kokoomateoksensa The Collected Stories of Lydia Davis kuuluu kirjastoni aarteisiin. Tuo ”Bad Novel” -tarina pisti miettimään, olisiko minun pitänyt kehuttujen romaanien asemesta tarttua johonkin haukuttuun ja hyljeksittyyn? Ehkä ”huonon romaanin” äärellä olisin saanut mieleenpainuvampia tuntemuksia.

Mutta onhan minulla Lydia Davis. Hänen uutuuskokoelmansa on parasta tänä vuonna lukemaani proosaa. Sen lukeminen myös poikkeaa keskivertoromaanin lukemisesta. En pystyisi ahmimaan vajaa 300-sivuista Can’t and Won’tia yhdellä kertaa. Luen muutaman tarinan kerrallaan ja pidän taukoa, annan tekstin vaikuttaa minussa ennen kuin jatkan eteenpäin.

Monet Davisin lauseista jäävät pyörimään mielessäni kuin laulun sanat tai runon säkeet. Se on sinänsä yllättävää, koska Davis ei ole erityisen musikaalinen kirjoittaja, puhumattakaan että olisi monimielinen kielen alkemisti, jonka teksteihin kätkeytyy huimaava määrä merkityskerrostumia. Pikemminkin Davis on melankolisella tavalla toteava, hänen lauseensa keskittyvät rekisteröimään arkisia asioita ja ilmiöitä tai jokapäiväisen kielenkäytön nyansseja. Davisin lauseita lukiessa tulee useinkin sellainen tunne, että ne pitää ymmärtää pikemminkin kirjaimellisesti kuin vertauskuvallisesti tai filosofisesti. Mutta siitä huolimatta syntyy runollinen efekti. Pinnalta yksinkertaiset sanat ja lauseet kasvavat parhaimmillaan hämmästyttävän painaviksi. Voisi kai puhua arjen banaalisuuden poetiikasta.

Näen Davisin kirjallisessa eetoksessa itsestään meteliä pitämätöntä vastahankaisuutta, ja haluan ajatella, että uuden kokoelman nimi Can’t and Won’t vihjaa siihen. Hänen lyhytproosaansa ei koostu dramaattisista hetkistä ja yksilön suurista valintatilanteista eikä se luo laajakantoisia tarinalinjoja. Pikemminkin se hakeutuu alastatukseen ja kohdistaa katseensa kaikkeen sellaiseen, mitä mahtipontisemmat prosaistit eivät pitäisi noteeraamisen arvoisena. Davisin aihepiiristä saa käsityksen jo uutuuskokoelman sisällysluetteloa vilkaisemalla: ”Letter to a Frozen Peas Manufacturer”, ”Eating Fish Alone”, ”The Language of the Telephone Company”, ”Houskeeping Observation”, ”How I Read as Quickly as Possible Through My Back Issues of the TLS”…

Paitsi lyhytprosaisti Davis on myös kääntäjä, joka on tulkinnut englanninkieliselle yleisölle muun muassa Gustave Flaubertia. Uutuuskokoelmassa on Davisin omien tekstien seassa Flaubertin kirjeistä poimittuja tarinanpätkiä, joita kirjailijanero ei ikipäivänä olisi viralliseen tuotantoonsa kelpuuttanut, mutta jotka hieman surumielisessä arkipäivän koomisuudessaan ovat mitä mainiointa luettavaa.

Flaubert sanoi, että kirjailijalle ei ole olemassa yhdentekeviä detaljeja. Mikä tahansa muuttuu kiinnostavaksi, kun sitä vain tarkastelee riittävän pitkään. Se voisi olla Davisin proosan tunnuslause. Hänen tarinansa saattavat olla suurina annoksina puuduttavia, mutta koskaan teksti ei tunnu sillä tavalla ”hyvin tehdyltä” että se muuttuisi lopulta yhdentekeväksi.

Jos lähettelisin fanikirjeitä, voisin lähettää yhden sellaisen Lydia Davisille.

Kommentit
  1. 1

    Anonymous sanoo

    New Yorkerissa oli äskettäin lehdelle tyypillinen usean sivun juttu LD:sta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *