Minäkin pidin Kurtista

Olen jälkijunassa, mutta hällä väliä. Minunkin on kiitettävä Kurt Vonnegutia monista kirjallisista ilonhetkistä. Miehen tuotannon parasta antia edustavat nähdäkseni Teurastamo 5 ja ennen sitä kirjoitetut romaanit. Tämän on jo moni sanonut, mutta totuushan se on.

Omiin kestosuosikkeihini lukeutuu Äiti yö, jossa Vonnegutin kirjalliset vahvuudet pääsevät ehkä parhaiten oikeuksiinsa. Martin Amis on todennut Äiti yöstä, että se taitaa olla ainoa oikeasti hauska Kolmannesta valtakunnasta kirjoitettu romaani. On se toki paljon muutakin.

Vonnegut lukeutuu satiirin mestareihin, ja satiirikon kyvyt kumpuavat paljolti hänen maailmankuvastaan. Veikko Huovisen tavoin hän oivalsi, että ihmiskunnalla on maailmankaikkeudessa vain kusiaisen oikeudet. Ja silti, kuten eräs Vonnegutin romaanihenkilö toteaa, ihmiset pitävät itseään maailmankaikkeuden valtiaina, koska osaavat lukea ja kirjoittaa, hiukan laskeakin.

Vonnegut ei ollut mikään hienostunut tyyliniekka, mutta hänen tekstissään on tehoa ja sitä on useimmiten nautinnollista lukea. Hänen parhaissa romaaneissaan jokainen isku osuu kohdalleen, lause lauseelta, kappale kappaleelta, sivu sivulta.

Kommentit (3)
  1. Kurt Vonnegut kuuluu niihin kirjailijoihin, jonka teokset olen lukenut nuorena lähes parikymmentä vuotta sitten. Pidin valtavasti. Hämmentävää silti tunnustaa, että en oikein muista niistä mitään muuta kuin herra Rosewaterin hahmon.

    Tosin sama pätee moniin muihinkin kirjoihin: alkaa olla sen verran “sivuhistoriaa” lukijana takana (+ huono muisti), että hyvätkin lukukokemukset unohtuvat.

    Motiivikonflikti: palatako jo lukemiinsa kirjoihin vai seuratako vain tiiviisti uutuuksia. – Kaikkeahan ei ehdi.

    Pelkästään klassikoista voisi helposti nimetä vaikkapa 50 uudelleen luettavaa – esim. Rikos ja rangaistus -romaanista muistan lähinnä vain sen, että kirvestä heiluteltiin yhdellä sivulla, mutta senhän nyt kaikki tietävät siitä kirjasta muutenkin …

  2. Tommi Melender
    15.4.2007, 07:20

    Tunnistan tämän motiivikonfliktin.

    Siinä on sellainenkin ulottuvuus, että todennäköisesti tulisi luettua paljon parempia kirjoja, jos lukisi suhteessa 80-20 klassikoita. Toisaalta aikalaiskirjallisuuden aktiivisessa seuraamisessa on omat puolensa, kuten se että ainakin minä haluan pysyä hollilla siinä, miten kirjallisuus elää ja kehittyy, asemoituu aikaansa ja ajassaan.

    Minullakin on luettujen listalla useampi klassikko, josta en hirmuisesti muista.

    Tuo Rikos ja rangaistus on kyllä vastaavasti piirtynyt syvälle muistiini, ihan lähtien siitä hyytävän piinaavasta ja jännittävästä jaksosta, jossa Raskolnikov kirvesmurhat tehtyään piilottelee rappukäytävässä paljastumisen pelossa. Siitä sitten sukelletaan sellaisiin tajunnan syövereihin, että itse olen harvoin kirjallisuudessa vastaavaa kokenut.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *