Minä, mikä kirjoittaja, koko ajan jossain kapinassa


Miten kirjani ovat syntyneet 5 on paksu ja pönäkkä teos. Siinä kahdeksantoista urallaan pitkälle ehtinyttä suomalaista kirjailijaa kertoo tuotantonsa synnystä. En ole sitä vielä kokonaan lukenut, mutta sitä voikin kiireettömästi selailla ja lueskella sieltä täältä. Ärsyttävin teksti on Hannu Raittilalta. 

Yleensä en tykkää lukea kirjailijoiden tekstejä itsestään ja kirjoittamisestaan. Niissä on lähes järkiään falski maku.

Kirjailijoita ajavat alhaiset motiivit: itsekkyys, turhamaisuus, narsismi. Esseessään ”Miksi kirjoitan” George Orwell listaa neljä syytä kirjoittaa, eikä liene sattumaa että ensimmäisenä listalla on ”raaka egoismi”. Kirjailija kirjoittaa antaakseen itsestään älykkään vaikutelman, noustakseen puheenaiheeksi, herättääkseen ihailua ja kateutta, kostaakseen vihollisilleen, jäädäkseen historiaan. Orwellin esseen alkukielinen otsikkokin on paljonpuhuva: jos lausuu ääneen ”Why I Write”, kuulee I-I-I eli minä-minä-minä.

Ilman raakaa egoismia ja suuruudenhulluja kuvitelmia kirjailijoilla tuskin riittäisi sinnikkyyttä naputella tekstiä työhuoneen yksinäisyydessä. Aamuisin joutuu usein tuhoamaan sen minkä illalla on kirjoittanut. Ihmisestä, joka ei ole valmis kirjoittamaan autotallillista paskaa tekstiä, ei voi tulla kirjailijaa. 

Toki muutkin Orwellin esiin nostamat asiat pitävät paikkansa. Pelkkä raaka egoismi ei riitä luomistyön polttoaineeksi, vaan kirjailijoita elähdyttävät myös jalommat motiivit. He haluavat luoda maailmaan kauneutta, tutkia elämän ja olemassaolon arvoituksia, eritellä ajan sairauksia, nostaa esiin yhteiskunnallisia epäkohtia, edistää totuutta valheen kustannuksella. Puhuessaan tai kirjoittaessaan työstään kirjailijat useimmiten keskittyvät näihin jaloihin motiiveihin ja korostavat joko taiteellista kunnianhimoaan tai suurisydämistä humanismiaan.

Suorasukaisimmin kirjailijat paljastavat alhaiset motiivinsa teksteissä, joita ei alun perin tarkoitettu julkaistavaksi. Maanpakolaisena Brysselissä kirjoittamassaan kirjeessä Charles Baudelaire valitti äidilleen kiehuvansa vihasta nähdessään kirjakauppojen ikkunoissa kaiken sen roskan ja turhuuden, jota Pariisissa painetaan ja julkaistaan. Hän piti suoranaisena majesteettirikoksena, että hänen omat niteensä hautautuvat arvottoman saastan alle. ”Ah! Sen voin kyllä sanoa, etten ole koskaan ollut kohtalon lempilapsi”, Baudelaire päivitteli. Mahtoiko Baudelaire aavistaa, että hänen säkeitään luettaisiin ja ihasteltaisiin vielä sadanviidenkymmenen vuoden kuluttua ja että Brysselin kirjakauppojen ikkunoihin nostettu arvoton saasta olisi jo kauan sitten armeliaasti unohdettu? Kenties aavisti, mutta epäilykset raastoivat häntä siitä huolimatta. Heikkoina hetkinään Baudelaire noitui itsensä maaniseen vimmaan ja haaveili koko ihmiskunnan usuttamisesta itseään vastaan. Jos olette liian tyhmiä rakastamaan minua, niin vihatkaa edes! Vihatkaa niin synkästi ja leppymättömästi kuin ikinä pystytte!

En aio koskaan kirjoittaa esseetä aiheesta ”Miksi kirjoitan?” Jos on olemassa yksi aihe, josta en pysty kirjoittamaan vilpittömästi, niin se on tämä. Syyllistyisin joko yhdentekevään lörpöttelyyn kirjailijanelämän karuudesta tai tunnustukselliseksi tekeytyvään rankisteluun, jonka ainoa tarkoitus olisi tehdä vaikutus lukijoihin esittämällä, kuinka minä itseäni säästelemättä teen tiliä suunnattomasta narsismistani.
Kommentit (14)
  1. aleksis salusjärvi
    8.1.2013, 11:45

    Kerrassaan täsmällisesti kirjoitettu tuo viimeinen kappaleesi. Luulen että asian laita on ihan yleisesti kokolailla justiinsa noin. Siitä pitää lähteä, että kirjoittamisen syihin voi saada hyviä ja kiinnostavia vastauksia, mutta vilpittömiksi niistä ei kyllä kovin helposti voi kutsua.

  2. Sami Liuhto
    8.1.2013, 13:00

    Hannu Raittilan tyyli on jotenkin sympaattinen tyyli. Hän on melkein aina väärässä. Se on sympaattista. Hannu Raittilaa on hankala inhota, vaikka siihen tuntisi tarvetta, kenties velvollisuuttakin, mutta kun se on niin hönö ja vielä kun paketissa tulee Leena Landerkin niin hönökerroin on jo hyvin korkea. Rakastan heitä.

    PS: itse oon tykännyt monista Miten kirjani synnytin -teosten jutuista. Esim. Pulkkisen, Rintalan, Ågrenin. Nämä äkkiseltään tuli mieleen. Ilmeisesti tällä kertaa Sofi O. ei vielä kerro tuntemuksiaan? Häntä varten toki pitäisi olla oma otsakkeensa, “Miten kirjani sijaissynnytin”. Sijaissynnytin? No niin. Alkaa mennä Arvoitus nimeltä elämä -bolgin jutuiksi eli siirryn sinne.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *