Minä, mikä kirjoittaja, koko ajan jossain kapinassa


Miten kirjani ovat syntyneet 5 on paksu ja pönäkkä teos. Siinä kahdeksantoista urallaan pitkälle ehtinyttä suomalaista kirjailijaa kertoo tuotantonsa synnystä. En ole sitä vielä kokonaan lukenut, mutta sitä voikin kiireettömästi selailla ja lueskella sieltä täältä. Ärsyttävin teksti on Hannu Raittilalta. 

Yleensä en tykkää lukea kirjailijoiden tekstejä itsestään ja kirjoittamisestaan. Niissä on lähes järkiään falski maku.

Kirjailijoita ajavat alhaiset motiivit: itsekkyys, turhamaisuus, narsismi. Esseessään ”Miksi kirjoitan” George Orwell listaa neljä syytä kirjoittaa, eikä liene sattumaa että ensimmäisenä listalla on ”raaka egoismi”. Kirjailija kirjoittaa antaakseen itsestään älykkään vaikutelman, noustakseen puheenaiheeksi, herättääkseen ihailua ja kateutta, kostaakseen vihollisilleen, jäädäkseen historiaan. Orwellin esseen alkukielinen otsikkokin on paljonpuhuva: jos lausuu ääneen ”Why I Write”, kuulee I-I-I eli minä-minä-minä.

Ilman raakaa egoismia ja suuruudenhulluja kuvitelmia kirjailijoilla tuskin riittäisi sinnikkyyttä naputella tekstiä työhuoneen yksinäisyydessä. Aamuisin joutuu usein tuhoamaan sen minkä illalla on kirjoittanut. Ihmisestä, joka ei ole valmis kirjoittamaan autotallillista paskaa tekstiä, ei voi tulla kirjailijaa. 

Toki muutkin Orwellin esiin nostamat asiat pitävät paikkansa. Pelkkä raaka egoismi ei riitä luomistyön polttoaineeksi, vaan kirjailijoita elähdyttävät myös jalommat motiivit. He haluavat luoda maailmaan kauneutta, tutkia elämän ja olemassaolon arvoituksia, eritellä ajan sairauksia, nostaa esiin yhteiskunnallisia epäkohtia, edistää totuutta valheen kustannuksella. Puhuessaan tai kirjoittaessaan työstään kirjailijat useimmiten keskittyvät näihin jaloihin motiiveihin ja korostavat joko taiteellista kunnianhimoaan tai suurisydämistä humanismiaan.

Suorasukaisimmin kirjailijat paljastavat alhaiset motiivinsa teksteissä, joita ei alun perin tarkoitettu julkaistavaksi. Maanpakolaisena Brysselissä kirjoittamassaan kirjeessä Charles Baudelaire valitti äidilleen kiehuvansa vihasta nähdessään kirjakauppojen ikkunoissa kaiken sen roskan ja turhuuden, jota Pariisissa painetaan ja julkaistaan. Hän piti suoranaisena majesteettirikoksena, että hänen omat niteensä hautautuvat arvottoman saastan alle. ”Ah! Sen voin kyllä sanoa, etten ole koskaan ollut kohtalon lempilapsi”, Baudelaire päivitteli. Mahtoiko Baudelaire aavistaa, että hänen säkeitään luettaisiin ja ihasteltaisiin vielä sadanviidenkymmenen vuoden kuluttua ja että Brysselin kirjakauppojen ikkunoihin nostettu arvoton saasta olisi jo kauan sitten armeliaasti unohdettu? Kenties aavisti, mutta epäilykset raastoivat häntä siitä huolimatta. Heikkoina hetkinään Baudelaire noitui itsensä maaniseen vimmaan ja haaveili koko ihmiskunnan usuttamisesta itseään vastaan. Jos olette liian tyhmiä rakastamaan minua, niin vihatkaa edes! Vihatkaa niin synkästi ja leppymättömästi kuin ikinä pystytte!

En aio koskaan kirjoittaa esseetä aiheesta ”Miksi kirjoitan?” Jos on olemassa yksi aihe, josta en pysty kirjoittamaan vilpittömästi, niin se on tämä. Syyllistyisin joko yhdentekevään lörpöttelyyn kirjailijanelämän karuudesta tai tunnustukselliseksi tekeytyvään rankisteluun, jonka ainoa tarkoitus olisi tehdä vaikutus lukijoihin esittämällä, kuinka minä itseäni säästelemättä teen tiliä suunnattomasta narsismistani.
Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Kerrassaan täsmällisesti kirjoitettu tuo viimeinen kappaleesi. Luulen että asian laita on ihan yleisesti kokolailla justiinsa noin. Siitä pitää lähteä, että kirjoittamisen syihin voi saada hyviä ja kiinnostavia vastauksia, mutta vilpittömiksi niistä ei kyllä kovin helposti voi kutsua.

  2. 2

    sanoo

    Hannu Raittilan tyyli on jotenkin sympaattinen tyyli. Hän on melkein aina väärässä. Se on sympaattista. Hannu Raittilaa on hankala inhota, vaikka siihen tuntisi tarvetta, kenties velvollisuuttakin, mutta kun se on niin hönö ja vielä kun paketissa tulee Leena Landerkin niin hönökerroin on jo hyvin korkea. Rakastan heitä.

    PS: itse oon tykännyt monista Miten kirjani synnytin -teosten jutuista. Esim. Pulkkisen, Rintalan, Ågrenin. Nämä äkkiseltään tuli mieleen. Ilmeisesti tällä kertaa Sofi O. ei vielä kerro tuntemuksiaan? Häntä varten toki pitäisi olla oma otsakkeensa, ”Miten kirjani sijaissynnytin”. Sijaissynnytin? No niin. Alkaa mennä Arvoitus nimeltä elämä -bolgin jutuiksi eli siirryn sinne.

  3. 3

    Anonymous sanoo

    Puupäiden kulttuurissa kannattaa kirjoittaa rahasta tai sodista koska silloin osoittaa olevansa kiinnostunut tosimiesten harrastuksista ammuskella räkäpäitä.

  4. 4

    sanoo

    Ei, ei. Kirjan ja tilausteoksen nimi on Miten kirjani ovat syntyneet ja blogisti hyppää aiheeseen ”Miksi kirjoitan”. Entä jos tänne osuu joku lukion äidinkielen opettaja?

    Lukematta kirjaa, mutta lukeneena Raittilaa ja Melenderiä, arvaisin että HR on käyttänyt kokemuksiinsa perustuvaa pragmaattis-provosoivaa kulmaansa, ehkä siihen suuntaan että kirjoittaminen on melko tavallista työtä.

    Raittila muuten esiintyi Jarkko Laineen seuran matineassa Turun pääkirjastossa noin 2009. Hän hieman vähätteli romaanin merkitystä tai tulevaisuutta, suhteuttaen nykymenoon. Oli ainakin pessimistinen mahdollisuuksista. Muistan seuranneeni samassa tilaisuudessa vuorollaan puhuneiden Jaakko Yli-Juonikkaan ja Juhani Laulajaisen ilmeitä – molemmilta kun oli juuri tulossa ensimmäiset romaanit, joten näkökulma saattoi olla eri.

    Hyllyssä on ollut pari-kolme noista MKOS-kirjoista, mutten ole niitä lukenut. Ehkä olen pelännyt samaa kuin blogi-isäntämme; tai itse-itsekkäästi halunnut säilyttää omat mielikuvani.

    Joka tapauksessa ne ovat tilaustöitä, laajasti lukevalle yleisölle.

  5. 5

    sanoo

    Kuten Jussi sanoin, en ole lukenut tuota kirjaa vielä kokonaan.

    Käytin sitä vain aasinsiltana varsinaiseen asiaan.

    Eivät tuon kirjan tekstit todellakaan vastaa tai pyri vastaamaan siihen, miksi kirjoitan.

    Minä vain johduin tähän aiheeseen kyseistä opusta lueskellessani.

  6. 6

    Anonymous sanoo

    ”Yleensä en tykkää lukea kirjailijoiden tekstejä itsestään ja kirjoittamisestaan.” ”En aio koskaan kirjoittaa aiheesta ’Miksi kirjoitan?'”

    Ei sun tarttekaan. Mä kokosin sun blogikirjoituksista valmiin kollaasiartikkelin, jota voit tarjota jahka kutsu kirjasarjaan käy. Ole hyvä!

    Miksi minä kirjoitan?

    Siksi että minun ei tarvitsisi ulvoa ääneen.

    Syy siihen, miksi tällaisia päässäni pyörittelen on siinä, että olen saanut tämän syksyn romaanini lähes valmiiksi ja harjoitan ns. itsereflektiota: miksi päätin kirjoittaa tällaisen kirjan, miksi ylipäänsä haluan kirjoittaa ja julkaista kirjoja, mitä minä tästä kaikesta saan irti?

    Aloitan kirjoitushommat aamulla yhdeksän tai kymmenen maissa ja lopetan ne sitten, kun en enää tunne persettä tuolia vasten. Se on hyvä sääntö proosan kirjoittajalle, kirjoittipa fiktiota tai asiaa, olen huomannut.

    En ilmeisesti ole rakentunut niin, että minusta voisi tulla aamuisin kirjoittava ihminen. ”Se on vain tottumuskysymys”, sanoo joku. Ehkäpä. Minulla on päivätyö, joten käytännön syistä olen joutunut omaksumaan yökirjoittajan elämänrytmin.

    Toisaalta, en ole onnistunut aamukirjoittamisessa myöskään silloin, kun olen ollut päivätyöstäni pitkillä palkattomilla vapailla romaaneja työstämässä.

    Väitän kuitenkin, että Lohdusta olisi tullut erilainen romaani, jos olisin vahvoihin ihmiskuviin uskova ja niihin satsaava kirjailija.

    En kuitenkaan kirjoittanut lukuromaania, vaan jonkinlaisen metaromaanin, jossa ei nojauduta epiikkaan vaan haetaan kirjallista kerroksellisuutta sekoittamalla erilaisia tekstiformaatteja ja erilaisia kerronnallisia kuvioita.

    No, lukijan ei tietenkään tarvitse tulkita Lohtua samoin kuin minä sitä kirjoittaessani. On vain hyvä, jos muut löytävät siitä eri asioita kun minä.

    Minullakin on oma aavetuotantoni.

    Tulkoon kuitenkin paljastetuksi, että pusersin juuri erään esseistiikkaa ruotivan tekstin, joka tulee julki ensi vuoden puolella.

    Kaipaan nyansseja, hengitystilaa, laajempaa rekisteriä.

    Tästedes kun joku tulee kysymään minulta miksi kirjoitan, aion vastata Durasin hengessä.

    (Romaanin) kirjoittaminen tuntuu mielekkäältä, jopa mukavalta silloin kun kaikki virtaa pidäkkeettä sisäisen ja ulkoisen maailman välillä, kun teksti on maailmaa ja maailma tekstiä, kun (kirjoittavan minän) tietoisuus on yhteydessä tuhansiin, tuhansiin muihin tietoisuuksiin.

    Puuduttavin vaihe taas on se, kun romaani on lähes valmis ja sitä pitää ns. hioa, viimeistellä ja oikolukea.

    Mutta tässä loppuvaiheen koettelemuksessa lohduttaa se, että ennen pitkää kirja lähtee painoon ja painosta maailmalle, jossa se kohtaa lukijat, nuo toiset minuudet. Siinä vaihessa yhteydet tekstin ja maailman välillä toivottavasti aukeavat taas ja kaikki alkaa virrata…

    Olen yrittänyt kitkeä itsestäni sellaiset harhaluulot, että olisin jotenkin omaperäinen tai ainutlaatuinen.

  7. 7

    Kamunen sanoo

    Seurakuntanuorten lehti vaihtoi kuosia säilyttäen ajatustensa ytimet jotka ovat syntyneet sodissa.

  8. 8

    sanoo

    Yritin kerran kirjoittaa jutun siitä, miksi kirjoitan. Se päätyi siihen, että kirjoitan, koska se on kivaa. Ja koska voin. Eipä siihen muuta tarvita. Tietty olisi hyvä, jos osaa kirjoittaa, mutta se on sitten jo eri tarina.

    Yhden kirjan olen vääntänyt, omakustanne. Eipä sen tekemisestäkään kyllä ole mitään kummempaa sanottavaa. Kirjoitin sen Wordiin ja sitten se oli valmis.

  9. 9

    Anonymous sanoo

    Melender: Kirjoittaa vaiko eikö kirjoittaa? Kas, siinäpä kysymys!

    M:n päivän epistolan viimeinen lause miellyttää minua suuresti. Itsekriittisyys ja tietynlainen armottomuus omaa itseä ja omia motiiveja kohtaan osoittaa pyrkimystä johonkin itseä suurempaan. Kenties niihin kolmeen suureen (kliseeseen?); totuuteen, kauneuteen ja hyvyyteen. Tai ehkä ei kuitenkaan.

    Tai sitten kirjoittaminen on yritys selvittää arvoituksista pienin; kuka minä olen?

    Sama asia täällä kotosalla, kun vaimo kritisoi, miksi luen niin ankeita kirjoja. Camus`n Sivullista/Putoamista ja nyt jouluna viimeksi Muodonmuutosta.

    Melender hyvä. Kirjoitat tunteaksesi itsesi.

  10. 10

    sanoo

    Kollaasin koostaneelle anonyymille:

    Blogi on blogi on blogi. Tänne tulee työnnettyä jos jonkinlaista jöötiä.

    Sitä paitsi nuo kokoamasi sitaatit ovat juuri oiva esimerkki siitä miksi on niin puisevaa lukea kirjoittamisestaan kirjoittavasta ihmisestä: kaikenlaista triviaalia lässytystä ”yön kirjoittajasta” sun muusta.

    Itse kysymykseen ”Miksi kirjoitan?” nuo koostamasi sitaatit vastaavat erittäin huonosti. Välillä ne ehkä kiertävät arasti tämän kysymyksen ympärillä, välillä taas heittäytyvät näennäisen nokkeliksi: ”Kirjoitan ettei minun tarvitsisi ulvoa ääneen.”

    Pelkurin tekstiä tuo tuommoinen on. Ja sen oikea paikka on hautautua tänne internetin tunkkaisiin syövereihin.

  11. 11

    Anonymous sanoo

    Yhtä epä- ja yhtä relevantti kysymys on: Miksi luen?

    Miksi helvetissä luen, vaikka suurin osa ( aihe, teema, rakenteet, vitsit, yksittäiset virkeet, henkilöhahmot, tekijä, kirjan kansi ja nimi…) katoavat täydellisesti ja häviävät mielestä kokonaan ja lopullisesti.

    Tunnen jonkin verran kirjoja lukeneita ihmisiä ja suurta laadullista eroa en koe enkä näe vrt. ihmisiin jotka eivät lue.

    Miksi h-tissä sitten koko touhu?

    Otan esimerkin vaikka bloggarimme kirjasta. Luin viime kesänä tässä aieimmin jo kommentoidun Lohdun. Muistan pitäneeni kirjasta reippaastikin mutta entä nyt? Muistan opuksesta joitakin yksittäisiä kuvia, mutta en tarinaa enkä sitä mitä se käsitteli tai mitä se ei käsitellyt. Kirjan kirjallisista kikkailuista tai klikkailuista ei ole aivoissani tallella mitään!

    Vakavakin lukemispyrintö on siis usein todellista kertakäyttökulttuuria, vaikka muuta haluaisi. Ihmisaivot eivät juuri tallenna lukemaansa. Hölmöläisen hommaa lukeminen, mutta aion jatkaa. Mutta lisää lohtua Melander, älä lannistu vaikka lukijat ovat tätä em. tasoa. Hyvä kirja yhdistää hermopäätteitä yllättävällä tavalla toisiinsa hetkeksi, se riittää.

    Jorma

  12. 12

    sanoo

    Alastalon salissa on nasta kirja juuri tämän kysymyksen osalta. Koko teos on vastausta siihen:

    ”Miksikö kirjoitan? No ettekö te pahvit nyt huomaa että oon siinä hommassa niin mahottoman omaperäinen ja ylivoimainen.”

    Siinä opuksessa tekijän läpivaluva narsismi ei haittaa yhtään. Juuri tuo tekijän pidäkkeetön oman navan ympärillä pyöriminen tekee siitä niin konkreettisen ja rehellisen taideromaanin.

    Jos Volter Kilpi olisi kirjoittanut omasta kirjoittamisestaan, siitä olisi varmasti tullut hykerryttävää luettavaa. (En ainakaan tiedä että olisi kirjoittanut.)

  13. 13

    sanoo

    ”Yhtä epä- ja yhtä relevantti kysymys on: Miksi luen?”

    Minusta se taas on kiintoista kysymys. Erittäinkin.

    ”Jos Volter Kilpi olisi kirjoittanut omasta kirjoittamisestaan, siitä olisi varmasti tullut hykerryttävää luettavaa. (En ainakaan tiedä että olisi kirjoittanut.)”

    Kannattaa lukea Kilven ja hänen kustantajansa kirjeenvaihtoa. Siitähän on julkaistu paksu opus. Siellä muistaakseni on kaikenlaisia hajahuomioita kirjoittamisesta, ja tietysti sitä iänikuista rahasta vänkäämistä.

    P.S.

    Vielä kollaasin vanhoista merkinnöistäni koostaneelle anonyymille, joka ei halunnut toista kommenttiaan julkaistavaksi: tarkoitin nimenomaan noita siteerattuja omia tekstejäni, että ne ovat pelkurin tekstiä. Se ei ollut sinuun kohdistuvaa kritiikkiä.

  14. 14

    sanoo

    Miksen minä kirjoita?

    Jossain vaiheessa lakkasin sietämästä sitä autotallillisen paskaa suoltamista, vaikka siitä paskasta ne helmetkin oli poimittu, siis timantit puristettu.

    En tiedä mitä tapahtui. Virkkeet ja ajatukset alkoivat kumota toisiaan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *