Millainen romaani on oikeasti Finlandian arvoinen?


Uusi Parnasso (4/2014) kolahti tänään postilaatikkoon. Se on viimeinen Karri Kokon toimesta tehty, seuraavasta numerosta lähtien Parnassoa luotsaa vastaavana tuottajana Karo Hämäläinen.

Minä kirjoitin tähän uuteen numeroon kolumnin kirjallisuuspalkinnoista. Se ei ole aihe, jota käsittelen mielelläni, mutta ei sitä voi sivuuttaakaan, koska kirjallinen julkisuus on nykyään niin palkintovetoista. Mitä vahvemmat palkinnot, sitä heikompi perinteisen kritiikin asema. Valitettavasti.

Oikeastaan palkinnotkaan eivät ole enää ihan kuin ennen. Median näkökulmasta lähes yhtä tärkeää kuin uutisoida Finlandia-voittajasta on uutisoida, kuinka hänen romaaninsa menee palkinnon jälkeen kaupaksi.

Saammekin takuuvarmasti lukea aikanaan, miten tänä vuonna Finlandialla palkitun romaanin käy. Jos myynti yltää 100 000 kappaleen haamurajaan, puhutaan menestyksestä. Jos myynti jää alle 10 000 kappaleen, riekutaan epäonnistumisesta.

Julkisuuden ja kirja-alan näkökulmasta Finlandia-palkittu romaani onkin täysin palkintonsa ansainnut vasta kun myös kirjamarkkinat ottavat sen riemulla vastaan. 

Niinpä tänäkin syksynä  kustantamoissa toivotaan, että Finlandia-esiraati valitsisi soveliaat ehdokkaat ja palkinnosta päättävä diktaattori soveliaan voittajan. On kovin ikävää, jos ehdokaslista koostuu romaaneista, joita on ”mahdoton myydä”. Pahimmassa tapauksessa vielä itse palkintokin saattaa mennä mahdottomalle tapaukselle, eli kirjailijalle, jota ei kukaan tunne ja joka kirjoittaa jollain tapaa odotusten vastaisesti.
Suurten kirjallisuuspalkintojen idea on saada aikaiseksi hurja myyntipiikki, joka tuo pöhinää kirjakauppoihin ja pelastaa kustantamon vuosituloksen.

En paheksu tai moralisoi, ymmärrän kyllä. Kirja-alan on saatava kassavirtansa.

Minun ihannemaailmassani kirjallisuuspalkinnoilla kuitenkin olisi selvästi pienempi rooli. 

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Menneiden vuosien Finlandia-palkinnon saajista pomppaa mielestäni esiin yksi, jota kukaan ei tuntenut ennen palkintoa ja joka ei antanut myyvää vaikutelmaa: Irja Rane, Naurava neitsyt, 1996. Hän on jäänyt yhden kirjan kirjailijaksi (lähes) ja tuskin on myynyt hyvin.
    Tämä siis vain poikkeuksena mainittakoon.

    Kiinnostaa kyllä kovasti nähdä, ketä asetetaan ehdolle. Parempi kuin harvoille menevät palkinnot olisi tukea useampaa kirjailijaa stipendein.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *