Miksi Väinö Linna on out ja Sofi Oksanen in

 

unknown soldiers

Muutama viikko sitten brittiläinen päivälehti The Independent julkaisi nuivahkon arvostelun Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan uudesta käännöksestä. Kriitikko Max Liu totesi, että kirja voi olla suomalaisille klassikko, mutta ei yllä Linnan ihailemien venäläisten mestareiden, Tolstoin ja Dostojevskin tasolle.

Suomalaiset kirjallisuusihmiset ehtivät valitella vuosikymmeniä sitä, että Tuntemattomasta sotilaasta liikkuu maailmalla kelvoton englanninkielinen käännös. Siinä tekstiä lyhennettiin, tarinakulkuja muutettiin ja murteelliset ilmaisut ynnä monet kielikuvat jätettiin kääntämättä.

Englannintajaa ei voitu edes sormella osoittaen syyttää, sillä hänen henkilöllisyytensä jäi hämärän peittoon. Väitetään, että Alex Matson vastasi käännöksen ensimmäisestä versiosta, mutta kun se ei kelvannut englanninkieliselle kustantamolle, tekstiä peukaloitiin surutta kustantamon toimituskunnassa.

Yrjö Varpio kirjoittaa elämäkertateoksessaan Väinö Linnan elämä, että käännösten epäonnistuminen suurilla maailmankielillä muodostui tuhoisaksi Tuntemattoman sotilaan kansainväliselle menestykselle. Englannin lisäksi myöskään saksankieliset käännökset – lännessä ja idässä – eivät pystyneet tavoittamaan romaanin taiteellisia ulottuvuuksia.

Pohjoismaissa tilanne oli parempi. Varsinkin Nils-Börje Stormbomin ruotsinnos on aivan toista luokkaa kuin englannin- ja saksankieliset hutaisut.

En ole lukenut Liesl Yamaguchin tuoretta englanninnosta, joten en pysty ottamaan kantaa sen tasokkuuteen. Sen perusteella, mitä olen asiasta lukenut ja kuullut, on syytä olettaa, että Yamaguchi on tehnyt huolellista työtä Unknown Soldiersin parissa.

Aiheellisesti voi kuitenkin kysyä: onko Tuntematonta sotilasta lopultakaan mahdollista tulkita muille kielille.

The Independentin kriitikko syyttää Yamaguchia virheellisestä ratkaisusta, kun hän on kääntänyt suomalaisten korpisotureiden lausahduksia nykypäivän jenkkislangille (”atta boy” ja ”goddamn giraffe”). Lisäksi kriitikko nälvii Unknown Soldiersissa esiintyviä kliseisiä ja epämääräisiä ilmaisuja.

Tuntemattoman sotilaan murrekielisyys aiheutti päänvaivaa jo 1950-luvun kääntäjille. Jopa Stormbom joutui tekemään ns. luovia ratkaisuja. Esimerkiksi Hietasen Turun murteelle ei löytynyt luontevaa ruotsinkielistä vastinetta, joten hän laittoi Hietasen puhumaan Kokkolan ruotsia. Okänd soldatissa sanotaankin Hietasen olevan kotoisin Kokkolaakin kauempaa eli Pohjois-Pohjanmaalta.

On selvää, että jos murteellisuuden häivyttää Tuntemattomasta sotilaasta, siitä häviää paljon muutakin. Romaanin tematiikka ei kunnolla avaudu, ellei henkilöiden välisissä suhteissa tule riittävän selvästi esiin ero kansankielisen rahvaan ja kirjakielisen keskiluokan välillä.

Murteiden lisäksi toinen ylittämättömältä tuntuva ongelma on Linnan käyttämän kulttuurisen kuvaston supisuomalaisuus. Viittaukset Suomen historiaan ja kirjallisuuteen tai lauluihin ja kansanperinteeseen eivät aukea ulkomaiselle lukijalle ilman uutteraa taustatyötä, olipa käännös kuinka onnistunut tahansa.

Kuten Yrjö Varpio huomauttaa: ”Suomessa näihin tekstikohtiin liittyi lukijan mielessä vahvoja tunneassosiaatiota ja myös tulkinnan avaimia, joita käännöksessä oli lähes mahdoton tarjota.”

 

***

 

Samana päivänä Unknown Soldiersin kanssa The Independent julkaisi arvostelun Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat -romaanin englanninnoksesta. Siinä ylistetään Oksasen kertojanlahjoja ja kiitellään häntä virolaisten 1900-luvulla kokemien kärsimysten kuvaamisesta fiktion keinoin. Oksasen tekstissä ”sotkuinen historia muuttuu narratiiviseksi kullaksi”.

Miksi Oksanen puhuttelee brittikriitikkoja, mutta Linna ei?

Molemmat nojautuvat kansalliseen kulttuuriin ja historiaan. Ero on siinä, että Oksanen kirjoittaa kaikenmaalaisille lukijoille siinä missä Linna kirjoitti maanmiehilleen.

Oksasen teokset edustavat sitä kirjallisuudenlajia, jota brittiläinen esseisti ja kriitikko Tim Parks nimittää ”globaaliksi romaaniksi”. Käännöskirjamarkkinat ovat nykyisin olennaisesti suuremmat ja tehokkaammat kuin Linnan päivinä. Monille meidän aikamme bestselleristeille – etenkin pienillä kielialueilla – teosten ulkomainen myynti ja vastaanotto ovat nousseet kotimaista tärkeämmiksi, ainakin jos tunneseikat työnnetään syrjään.

Parks uskoo, että kansainväliselle yleisölle kirjoittaminen muuttaa väistämättä kirjailijoiden lähestymistapaa ja kielenkäyttöä. Jos Väinö Linna olisi halunnut Sofi Oksasen kaltaiseksi kansainväliseksi ilmiöksi, hän olisi karsinut tekstistään murteellisuutta ja supisuomalaista kuvastoa sekä laittanut lisätehoa juonenkuljetukseen ja mahdollisesti myös kontekstualisoinut Karjalan kannaksen sotatapahtumat laajempaan historialliseen kehykseen.

Esseessään ”The Dull New Global Novel” Parks vertaa Belgian takavuosikymmenten suurnimeä Hugo Clausia nykypäivän kirjailijoihin ja huomaa selvän eron. Claus ei uhrannut ajatustakaan sille, miten hänen tarinansa avautuvat Belgian oloja tuntemattomille lukijoille ja millaisia vaikeuksia ne aiheuttavat kääntäjille. Sitä vastoin norjalaisen Per Petterssonin, hollantilaisen Gerbrand Bakkerin ja italialaisen Alessandro Bariccon kaltaiset ”globaalin romaanin” edustajat kirjoittavat teoksia, jotka solahtavat sellaisenaan käännösmarkkinoille.

Sofi Oksanenkin on tähdentänyt, että pohtii teostensa nimiä ja ilmaisuja sen kannalta, kuinka helposti ne siirtyvät kulttuurista toiseen.

Maailmanmarkkinoille tähtäämisessä ei ole mitään väärää. On hienoa, jos suomalainen, virolainen tai bulgarialainen romaani tavoittaa lukijoita kaikilta mantereilta.

Tim Parks nostaa esseessään esiin myös tämän ilmiön varjopuolia. Kansainväliselle yleisölle kirjoitetut globaalit romaanit maistuvat usein käännöskirjallisuudelta jo alkukielellään. Parks leikittelee ajatuksella, että jos Shakespeare eläisi meidän aikanamme ja haluaisi maailmantähdeksi, hän joutuisi luopumaan tunnusomaisista sanaleikeistään ja sutkautuksistaan.

Globaaleilla kirjamarkkinoilla kulttuurisesti spesifit viittaukset ja oman äidinkielen hallintaan perustuva kielellinen virtuositeetti ovat kirjailijalle turhaa painolastia. Ne korvataan yleistunnistettavilla ”kaunokirjallisilla” troopeilla, jotka rinnastuvat elokuvien erikoistehosteisiin. Lopputuloksena on laadukasta kerrontaa ja henkilökuvausta mutta tylsää proosaa.

Parks toki kärjistää, kuten esseisteillä on tapana.

Jotta asetelma ei olisi liian mustavalkoinen tai menneitä aikoja nostalgisoiva, muistutettakoon, että Väinö Linnakin muutti Tuntemattoman sotilaan tekstiä yhteistyössä kääntäjiensä kanssa. Okänd soldatissa lotta Raili Kotilainen esitetään huomattavasti myönteisemmässä valossa kuin alkuteoksessa. Taustalla oli V.A. Koskenniemen toivomus ”lottien kansainvälisen maineen” pelastamisesta.

Myöhemmin Linna katui sitä, että taipui ”psyykkisten paineiden alla” kirjoittamaan ruotsalaisille lottahahmostaan hyveellisemmän version

Kommentit
  1. 1

    jope sanoo

    Hyvää pohdintaa kirjallisen kielen globalisoitumisesta eräänlaiseksi crossover-mallistoksi. No, oma otanta perustuu ihan liian pieneen otantaan jotta voisin sanoa kärjistämättä oikeastaan mitään, mutta kyllä vanhempia juttuja lukiessa törmää useammin siihen ettei kirja avaudu kulttuurisesti eikä aina aiheiltaankaan. (Viimeksi näin tapahtui lukiessani Mishiman Kultaista temppeliä. Se ei lainkaan haitannut, päinvastoin. )

    Oksasen kohdalla on mielestäni täsmäosuminen tämän ajan uhriutumissisältöjä suosiviin (laatu?)kirjamarkkinoihin.
    SO tekee sen lisäksi vielä ainakin kahdella eri alueella (tarvitseeko ne nimetä?) ja ”keskustelua herättävä ja historiaa avaava” romaani onkin siinä sitten hyvässä paketissa ja tarjoiltavissa kansainväliseen levitykseen hyviin tiedostaviin perheisiin. Uhrimasokismi, uhriutuminen, uhristatus jne. on kova sana myös taidemarkkinoilla, ja historian ja tämänkin ajan kovia kokeneet ( tai niin kokevat) kansat, ryhmät ovat aina varmaa taiteen polttoainetta – se selviää jo kirja- tai teatterikatalogeja selaamalla. Totta kai tärkeitä sisältöjä nostetaan esiin kuten pitääkin, mutta totta on myös ko. aihepiirien globaali markkinoitavuus…sillä sellaisia me olemme.
    jope

  2. 2

    anonyymi nimim. sanoo

    Pitäisiköhän sitten Tuntemattomasta oikeastaan toimittaa sellainen laaja kommentoitu laitos, jossa selitetään juurta jaksaen kaikki Seitsemästä veljeksestä punaisten lauluihin?

    Teininä luin japanilaisten manga-sarjakuvien illegaaleja fanikäännöksiä internetistä. Sen sijaan että oltaisiin yritetty kääntää alkuperäisiä murteita ja kulttuuri-ilmaisuja vain tekstin keinoilla, saatettiin laittaa vain selite [Osakan murteella]. Mutta ehkä tämä toimii vain tarpeeksi omalaatuisessa faniyhteisössä.

    Osa Linnan tarinan toimivuudesta meille suomalaisille on siinä, että me kyllä tunnemme (saakohan sen suorastaan äidinmaidossa) koko jatkosodan tragedian juonen. Hyökkäys 1941, vanhan rajan ylitys, asemasota, Neuvostoliiton suurhyökkäys 1944 muodostavat useimmille suomalaisille ehkä itsessään tarpeeksi mielenkiintoisen ”draaman kaaren”.

    • 2.1

      tommimelender sanoo

      Ei taida löytyä ulkomailta kustantajaa, joka katsoisi tarkoituksenmukaiseksi julkaista Tuntemattomasta sotilaasta laajan kommentoidun laitoksen. Hyvä, että on saatu kaikesta päätellen asianmukainen uusi englanninkielinen käännös.

      Se, että Tuntematon sotilas on suomalaisille kirjoitettu suomalainen klassikko, on mielestäni ihan hyvä asia.

      Minä aloitin kirjallisuuden lukemisen vasta lukion loppuvaiheissa. Ennen sitä oli paljon muuta tekemistä. Kaksi suomalaista romaania teki kuitenkin minuun vaikutuksen silloin kun pidin kirjallisuutta vielä yhdentekevänä: toinen oli Paavo Rintalan Leningradin kohtalosinfonia ja toinen Tuntematon sotilas. Eivät niissä kiinnostaneet kirjalliset ulottuvuudet, kun en sellaisten päälle mitään ymmärtänyt, vaan toisen maailmansodan aikaisten tapahtumien kuvaaminen.

      Lukemattomat muutkin suomalaiset ovat lukeneet Tuntemattoman sotilaan pikemminkin ”tällaista siellä rintamalla oikeasti oli” -näkökulmasta kuin kaunokirjallisena elämyksenä.

      Olen joskus miettinyt, että pitäisi lukea teos uudestaan ja ihan puhtaasti romaanina. En tiedä, onnistuisiko se. Kuulun niihin, joille Tuntematon sotilas ei ole ollut pelkästään romaani enkä välttämättä halua tästä suhteestani luopua. Jos nyt lukisin sen ensimmäistä kertaa ja kaunokirjallisella näkökulmalla, tuskin siitä suuremmin innostuisin.

  3. 3

    sanoo

    Olen viime aikoina suosinut enemmän vanhempaa käännöskirjallisuutta, yhtenä osa-alueena juuri sellaiset vähän kuriositeettiset kirjat jotka omassa paikalliskulttuurissaan ovat kova juttu mutta jotka muualla ovat vähän horjuvia (ja tietysti jos jaksaisi opetella kieliä niin näiden löytäminen alkukielisinä olisi vielä helpompaa).
    Ja onhan osa niistä aika merkillisiä, sellaisia joista ei ulkopuolinen oikein saa mitään tolkullista otetta, mutta toisaalta mukana on myös kiinnostavia seikkailuja kansalliseen itseymmärrykseen ja hauskan eksoottisia aatoksia ja tapahtumia. Ymmärrän kyllä että moni ei välttämättä laittaisi noita kovin korkealle ”mitä haluan kaunokirjallisuudelta”-listalleen mutta…(samaa toki tulee harrastettua esim. populaarimusiikin ja vähän myös elokuvien kautta, se mitä jokin kulttuuri haluaa esittää ulkopuolisille on eri asia kuin mitä kulttuurin selkärangassa löytyy).

    Vähän tästä syystä olen lukenut kohtalaisen paljon japanilaisia kirjoja mutta kovin vähän Haruki Murakamia, ja parastaikaa fiilistelen kuinka hyvä Barbara Pym onkaan…

  4. 4

    sanoo

    Välillä mietityttää, onko tässä maassa jotain kirjallista seikkaa johon Koskenniemi ei olisi ehtinyt vaikuttaa 😀

    Kiintoisaa pohdiskelua, mieleeni tuli Aaro Hellaakosken muistaakseni sotienvälinen essee, jossa hän haluaisi nostaa Volter Kilven ja James Joycen samaan kansainväliseen arvoon ja suree kielellisiä esteitä.

    Historiatieteellisiä artikkeleita kirjoittaessa huomaa usein saman ongelman: menneisyyden hahmoille pitää rakentaa erilainen konteksti, jos kirjoittaa kotimaisille / ulkomaisille lukijoille. Lisäksi varsinkin englanninkielinen yleisö on tottunut lukemaan artikkelinsa tietyn kaavan mukaan, joka ei täysin vastaa kotimaisia traditioita. Tämän(kin) tuloksena kotimaiseenkin tieteelliseen tekstiin tihkuu välillä vähän mekaanisia ja suuren yleisön kannalta epäkiinnostavia esittämisen tapoja. (Joskus kyllä myös ihan hyviä käytänteitä myös.)

    yst.terv. AL

  5. 5

    Tapani Laine sanoo

    Ei tarvitse olla suuri ennustaja kun sanoo että Sofi Oksanen unohtuu muutamassa vuodessa. Väinö Linna sen sijaan on MAAILMANkirjallisuuden klassikko. Eri asia on miten se kielellisesti saadaan kaikkien luettavaksi. Mitä tulee kunnolliseen editioon Tuntemattomasta sotilaasta, minä kyllä hoidan sen. Mutta myös Linnan taiteen avaaminen suomalaisille on kova homma, kyllä se sitten kääntyy aikanaan myös englanniksi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *