Miksi ulkomainen kirja tuntuu paremmalta?

Tim Parksin esseekokoelma Where I’m Reading From on niin innostava ja tarkkanäköinen luotaus aikamme kirjallisen kulttuurin murroksiin, että tekee mieli kirjoittaa sen pohjalta vielä toinenkin blogimerkintä. Tämä kytkeytyy läheisesti edelliseen, jossa käsittelin kirjallisuuden maailmanmarkkinoiden muodostumista.

”En lue juuri lainkaan kotimaisia romaaneja. Ulkomaiset ovat niin paljon parempia.”

Kuinka usein olenkaan kuullut sanottavan noin. Huomionarvoista on, että tähän tapaan eivät lukutottumuksiaan kuvaile vain suomalaiset lukijat. Mitä ulkomaisilla romaaneilla sitten tarkoitetaan? Useimmiten sellaisia, joiden alkukieli on englanti ja joiden tapahtumat, henkilöt ja aiheet paikantuvat anglosaksiseen kulttuuripiiriin.

Tim Parks kertoo, kuinka selvitti hollantilaisten lukutottumuksia Milanon yliopiston toteuttamassa kirjallisuuden globalisoitumista käsittelevässä tutkimusprojektissa. Hän haastatteli amsterdamilaisessa kirjakaupassa neljääkymmentä 20–60-vuotiasta ”tavallista” lukijaa. Heistä kaikki muut paitsi yksi vähän varttuneempi kertoi lukevansa pääasiassa käännösromaaneja, ja kun Parks pyysi heitä luettelemaan teosten nimiä, haastateltavat itsekin hämmästyivät siitä kuinka valtaisa osuus niistä oli amerikkalaisia tai englantilaisia romaaneja (tietokirjoissa kotimaisuusaste oli huomattavasti suurempi).

Eräs Amsterdamin yliopistossa työskentelevä lingvisti kävi läpi koko kirjahyllynsä. Paljastui, että hänellä oli romaaneja 58:lta englanninkieliseltä kirjailijalta (useat heistä Bookerilla tai Pulitzerilla palkittuja), 19:ltä muunkieliseltä ulkomaiselta kirjailijalta ja 20:lta hollantilaiselta. Lingvisti taivasteli Parksille, ettei hänellä ollut aavistustakaan siitä, kuinka vahvasti hänen lukutottumuksiaan ohjaavat kirjallinen valtavirtajulkisuus ja kirjakauppaketjujen tarjonta.

Miltä oma kirjahyllyni näyttää?

Aina kun käännän päätäni ja vaihdan katseeni suuntaa, silmiini osuu vähintään yksi englanninkielisen kirjailijan teos. Ei sekään sattumaa ole. Samalla tavalla kuin Parksin haastattelema lingvisti olen minäkin anglosaksisen kirjallisen kulttuurin vaikutuspiirissä. Jenkit ja britit eivät hallitse pelkästään elokuva- ja musiikkiteollisuutta, he hallitsevat myös kansainvälisiä kirjamarkkinoita. Jos globalisaatio merkitsee taloudessa yhdenmukaistumista ja standardisoitumista, se merkitsee samaa myös kulttuurissa. ”Maailmankylä” on kuin lentokentän myymälä, jonka hyllyt pursuavat Dan Brownin trillereitä ja Jonathan Franzenin aikalaisromaaneja.

Kun Parks pyysi haasteltaviaan perustelemaan tarkemmin, miksi heidän mielestään ulkomaiset (eli amerikkalaiset ja englantilaiset) romaanit ovat parempia kuin kotimaiset, he eivät osanneet sitä yksiselitteisesti kertoa, mutta vastauksista piirtyi esiin tietty peruskuvio. Haastateltavat hallitsivat englannin kielen erinomaisesti ja olivat teinivuosistaan lähtien samastuneet voimakkaasti englanninkieliseen kulttuuriin. Sama pätee myös suomalaisiin ja moniin muihin eurooppalaisiin lukijoihin. Nykyeurooppalaiselle, jonka äidinkieli ei ole englanti, anglosaksinen kulttuuri muodostaa eräänlaisen rinnakkaistodellisuuden ja rinnakkaisidentiteetin.

These works [amerikkalaiset ja englantilaiset romaanit] tend to talk about a culture that is to them far away but relevant because of the dominance of Anglo-Saxon and specifically American culture worldwide, and because they themselves have acquired English as a second language; in most translations there will usually be some memory or trace of the original language, which, for those who are familiar with it, will reinforce their sense of knowing that other world.

Moni Parksin haastateltavista kertoi saavansa ylimääräistä hupia löytäessään englannista hollanniksi käännetyistä romaaneista virkkeitä, jotka olisivat omasta mielestään kääntäneet itse paremmin. Miksi he eivät lue kyseisiä romaaneja suoraan alkukielellä? Onko englannin ja hollannin rajamailla häilyvästä käännösproosasta tullut heille luonteva tapa ottaa vastaan kertomakirjallisuutta?

Nuorimmat haastateltavat mainitsivat anglosaksisten romaanien suosimisen syyksi myös sen, että he haluavat lukea kirjoja, joista voivat keskustella matkustellessaan maailmalla. ”Kukaan ei tunne hollantilaisia romaaneja ulkomailla. On hyvä tuntea ne kirjat, jotka ovat oikeasti suuria, kuten esimerkiksi Franzenin ja Rushdien romaanit. Niistä puhutaan kaikkialla”, tuumi eräs Parksin haastattelemista kosmopoliiteista (eli henkisistä anglosakseista).

Kun näiden asetelmien pohjalta tarkastellaan kansainvälisiä kirjamarkkinoita, on päivänselvää minkä maalaisilla ja minkä kielisillä kirjailijoilla on etulyöntiasema. Eivät Parksin haastateltavat intoilisi Jonathan Franzenista samaan tapaan, jos hän olisi suomalainen, albanialainen tai namibialainen ja kirjoittaisi yhä leimallisesti oman kulttuurisen arkitodellisuutensa pohjalta. Mutta kun maailma on tällainen kuin on, New York Times voi arvostelussaan hehkuttaa Franzenin Vapautta ”amerikkalaisena mestariteoksena” ilman että sitä hämmästelee Euroopassakaan kukaan. Samainen lehti ei kuitenkaan julistaisi italialaisen kirjailijan romaania ”italialaiseksi mestariteokseksi” tai ruotsalaisen kirjailijan romaania ”ruotsalaiseksi mestariteokseksi”. Siinä tapauksessa riittäisi pelkkä mestariteos, ja on hyvin todennäköistä, että kyseinen hypoteettinen teos muistuttaisi kerronnaltaan ja kuvastoltaan varsin pitkälle anglosaksista teosta italialaisuudestaan tai ruotsalaisuudestaan huolimatta.

Parks kertoo tavanneensa Berliinissä järjestetyssä kirjallisuustapahtumassa brittikirjailijan, joka kehua retosti englantilaisen proosan erinomaisuutta. Se on niin tasokasta, että ulkomaalaisetkin rynnistävät kilvan sen pariin. Kyseinen brittikirjailija ei tietenkään huomioinut sitä, kuinka vahvasti kertoimet ovat hänen ja hänen kollegojensa puolella käännöskirjamarkkinoilla. Yleensä ne, jotka ovat vahvimmassa asemassa eivät havaitse voimasuhteiden epätasaista jakautumista, koska heidän intresseissään ei ole havaita sitä. Anglosaksisen kulttuurin arroganssia kuvastaa sekin, että amerikkalaiset ja englantilaiset kirjamarkkinat ovat lähes toivottoman vaikeat käännöskirjallisuudelle. Englannista käännetään hurjat määrät kirjoja muille kielille mutta muista kielistä vain rippusia englanniksi.

Huomionarvoisena voi pitää sitä, että Suomessa kotimainen kirjallisuus voi (ainakin taloudellisesti) paremmin kuin käännöskirjallisuus. Ehkä kaltaiseni himolukijat ovat jo tottuneet hankkimaan kiinnostavat (englanninkieliset) romaanit suoraan alkukielellä? Jos näin on, esittäisinkin kustantajille toivomuksen: suosikaa käännöskirjallisuuden julkaisuohjelmassanne muita kuin englanninkielisiä romaaneja. Se luo vastapainoa angloamerikkalaiselle dominanssille mutta saattaa olla muutoinkin järkevää. Minä esimerkiksi ostan paljon todennäköisemmin saksasta, espanjasta tai venäjästä kuin englannista käännetyn romaanin. Tuskin olen ainoa.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Moni tuntuu myös sanovan, että ei lue suomalaisia romaaneja siksi, että ne ovat arkisia ja niiden tapahtumapaikat yleensä tylsän tuttuja verrattuna ulkomaisiin.

    Asun Hollannissa ja voin todeta, että englanniksi lukeminen on tosiaan hyvin suosittua. Amsterdamissa riittää englanninkielisiä kirjakauppoja (esim. kolme vierekkäin) ja jopa divareita.

    Suuri osa kirjoittajaporukkani kavereista lukee pitkälti englanniksi. He lukevat lähinnä genrekirjoja, joita julkaistaan hollanniksi suhteessa vähän. Eräs kavereistani kirjoittaakin vain englanniksi, mikä toisaalta hänen kohdallaan on tainnut olla hyvä idea, sillä hän sai esikoisromaanilleen sopimuksen ihan mukavankokoisesta jenkkitalosta. Hän sanoo, että ei varmaan edes osaisi kirjoittaa hollanniksi, koska lukee kirjat ja katsoo elokuvat englanniksi. Hänen kirjailijayhteisönsäkin on Jenkeissä, jossa hän käy ainakin kerran vuodessa. Muut kaverini kirjoittavat kyllä hollanniksi.

    Itse luen fiktiota paljolti englanniksi lähinnä ulkomailla asumisen takia, mutta olen kyllä viime aikoina selvästi lisännyt suomeksi lukemisen määrää. Luen myös jonkin verran romaaneja, jotka käännetään todennäköisemmin/aiemmin suomeksi kuin englanniksi, kuten norjalainen Erlend Loe.

    Elokuvapuolella taas katson paljon enemmän ei-englanninkielisiä elokuvia, etenkin espanjan- ja tanskankielisiä.

  2. 2

    sanoo

    Olen lukenut jo vuosikymmenen vain tietokirjoja, kunnes luin Sebaldin Austerlitzin. Se johdatti minut sekä hylkäämään tietokirjat että lukemaan paitsi lisää Sebaldia myös juutalaisten joukkotuhoa käsitteleviä silminäkijäkuvauksia ja siitä käyttövoimansa saavia romaaneja komeimpana löytönä Kertezsin Kaddish syntymättömälle lapselle. En voisi kuvitellakaan lukevani shuahista (ainakaan vielä) jonkun angosaksisen kirjoittajan repustuksia aiheesta. Mitä luen sen jälkeen, kun olen tämän kirjallisuus- ja maailmanhistoriallissivistyksellisen aukon täyttänyt, en tiedä, mutta uskon silti, että silloinki minulla tärkeää on se, uskonko kirjoittajan ymmärtävän aiheensa syvällisesti, laaja-alaisesti – ainutlaatuisesti. Taidan edelleen etsiä kaunokirjoista ikäänkuin sellaista lisävalaistusta kiinnostavaan aiheeseen, jota tietokirja ei osaa valaista, vaikka Sebaldin lukeminen onkin silkkaa meditaatiota ja mielihyvää.

  3. 3

    Pateettinen fennomaani sanoo

    Itsekin olen hämmästellyt valtavasti anglosaksisen kirjallisuuden dominanssia – myös tässä muuten niin kiinnostavassa blogissa. Siihen ei tuntuisi olevan yhtä ilmeistä syytä kuin esimerkiksi elokuva- ja musiikkiviihteessä, joista edellisessä tuotantoresurssit ja jälkimmäisessä sanoituksen ymmärtäminen suosivat englanninkielisiä teoksia.

    Tutuistani suuri osa suorastaan halveksuu suomeksi lukemista. Moni lukee scifiä, fantasiaa ym. genrekirjallisuutta, jota toki julkaistaan paljon englanniksi. Korkeakirjallisempaakin lukevat suosivat alkukielisyyttä, mikä harvalta onnistuu muuten kuin suomeksi ja englanniksi. Vaikka jostain syystä eksyisi lukemaan muulla kielellä kirjoitettua kirjaa, kuulemma ”englanninkieliset käännökset ovat parempia”.

    Itse saan kirjoista enemmän irti suomeksi. Käytän työssäni paljon englantia ja osaan sitä mielestäni paremmin kuin moni englanniksi lukeva. Minulle ei kuitenkaan riitä, että ymmärrän kaikki sanat. Pitäisi ymmärtää niiden nyanssitkin. Varmasti käännöksissä katoaa paljon, mutta joskus kääntäjä voi myös avata vierasta kulttuuria suomalaiselle. Toisaalta, vaikka kielitaito olisi kuinka täydellinen, vierasmaalainen kirja ei ole koskaan suomalaiselle ”aito”, koska kiinnitämme huomiota eri asioihin kuin oman kulttuurinsa teosta lukeva.

    Voisin sanoa, että luen pääasiassa juuri sellaisia ”taidokkaita balzacilaisia romaaneja” (nimenomaan romaaneja) joita bloginpitäjä väheksyy. Pidän paljon varsinkin vanhemmista amerikkalaisista elokuvista, mutta jostain vaikeasti määriteltävästä syystä vieroksun anglosaksista kirjallisuutta. Vastaavasti kuin puhutaan ”venäläisestä sielusta”, voisin käyttää termiä amerikkalainen sieluttomuus. Eurooppalainen kirjallisuus on minulle paljon läheisempää. Englanninkielisestä maailmasta en ole löytänyt juuri muuta kiinnostavaa kuin Coetzee, Ishiguro ja ehkä Munro.

  4. 4

    sanoo

    En mielestäni väheksy ”taidokkaita balzacilaisia romaaneja”, ne vain eivät yleensä jaksa innostaa minua. Vaikka tunnistaisin, että ovat lajissaan hyviä tai jopa erinomaisia. Balzacin itsensä romaaneja kyllä luen mielelläni. Vähän sama kuin popmusiikissa tykkään Beatlesista mutta en samalla tavalla myöhempien vuosikymmenten lBeatles-johdannaisista.

  5. 5

    sanoo

    Rohkenisinko epäillä blogikirjoitusta hienovireisesti laadituksi trolliksi?

    Jos nyt esimerkiksi (vähän kuluneesti, myönnettäköön) vaikkapa ajattelee suomenkielisen kaunokirjallisuuden ensiaskeleita, siis Aleksis Kiveä, jolle olivat tuttuja niin Shakespeare, Raamattu, Cervantes ja todennäköisesti myös Rabelais – kaikki kovin ”epäsuomalaisia” teoksia – sen lisäksi että hän tunsi toki nurmijärveläistä sanontaperinnettä ja maakuntien kansanelämää, ei hänelle kuitenkaan olisi ollut helppoa saada aikaan sitä tuotantoa, jonka me nyt tunnemme, ilman näitä maan rajojen ja oman kulttuuripiirin ulkopuolelta tulleita vaikutteita?

    Siis tarkoittaa hieman korkealentoisesti sanottuna sitä, että kirjallisuus on eräällä tavoin yleismaailmallinen ja yhteinen kulttuurivaranto, jota on vaikea viipaloida esimerkiksi julkaisukielellisin perustein.

    Ja se, mikä tällä hetkellä eittämättä on anglosaksisen kulttuurin ylivaltaa alkuperäisen julkaisukielen kautta ajateltuna, on kuitenkin historiallisesti katsottuna melko yhdentekevä vaihe, jonkin kaupallisesti motiveeratun tsunamin mentyä kuitenkin _aika_ on lahjomaton tuomari, kuten ennenkin. Jotkut teokset jäävät, toiset eivät. Näin ihan hegeliaanisesti tai marxistisesti asiaa katsellen.

    Jos sitten taas haluaa kytkeä englanniksi julkaistavan ja siitä käännetyn kirjallisuuden ylivallan osaksi laajempaa ”alitajuntamme kolonisaatiota” (oliko se nyt Enzensberger joka käytti tätä termiä?), pitäisi kaivautua syvemmälle ideologiakritiikkiin kuin mitä tässä on mahdollista tehdä.

    Mutta on tällainenkin vaihtoehto: Englannin kielellä tällä haavaa vain julkaistaan paljon kiinnostavampaa kirjallisuutta kuin suomeksi. On tämäkin mahdollisuus olemassa.

  6. 6

    Anonymous sanoo

    No, nytpä tekee mieli muistella omia lukumieltymyksiään 1970-luvulla keskikoululaisena ja lukiolaisena, jolloin tuli luettua lähes kirja päivässä. Epäilen, että en lukenut ainoatakaan kotimaista romaania, koska minusta ne olivat niin ankean maalaisia tuohon aikaan. Otan avuksi netistä löytyvän Tammen keltaiset kirjat listauksen ja huomaan, että minulle anglosaksinen maailma on ollut vähemmistössä. Muistan Pearl S. Buckin (asui Kiinassa) ja Isaac Asimovin (kotoisin Venäjältä), mutta varsinaisia suosikkeja olivat Kazantzakis, Tanizaki, Kawabata, Solženitsyn ja Soyinka. En pitänyt Updikesta, Steinbeckista, Rothista, Bellowista, Hemingwaystä enkä Irvingistä. Ainoat anglosaksit, joista muistan pitäneeni olivat Vonnegut ja Graham Greene.

    Kypsässä aikuisiässä suosikeikseni ovat vakiintuneet V.S. Naipaul, Mario Vargas Llosa, Marguerite Duras, Hanif Kureishi, Jhumpa Lahiri ja ruotsalainen kirjallisuus. Torgny Lindgren, Leif G.W. Persson (ainoa lukemani dekkaristi, jota tosin pidän pikemminkin yhteiskunnallisena kirjailijana), P.O. Enquist ja Majgull Axelsson tulevat ruotsalaisista ensimmäisinä mieleen. Saatan lukea käännöskirjallisuutta ruotsiksi, koska ruotsinkielisinä niitä saa paljon helpommin kirjastosta. Viime vuosina olen vihdoin myös lukenut hieman kotimaista kirjallisuutta, mutta en riittävästi, jotta minulla olisi siitä mielipidettä. Kotimaisten kirjojen aihepiiri on kyllä valtavasti rikastunut sitten 1970-luvun ankeuden, onhan tarjontakin nykyisin monin verroin runsaampaa.

    Amerikkalaista kirjallisuutta en edelleenkään jaksa lukea. Franzen oli minusta kirjallisesti vanhanaikainen ja ikävystyttävä enkä ole pitänyt Austerista enkä De Lillosta, Annie Proulxista kyllä (tulipa vihdoin mieleen joku omaan makuun natsaavakin). Samanlainen maku minulla on elokuvienkin suhteen; ani harva amerikkalainen elokuva miellyttää, englantilaiset jo enemmän ja kaikkein eniten ehkä Japani-Kiina-Vietnam -akseli.

    Nirso aikuislukija

  7. 7

    sanoo

    A Man of Wealthille:

    Kommenttiesi perusteella olet lukenut ihan toisenlaisen tekstin kuin minkä kuvittelin kirjoittaneeni.

    ”Mutta on tällainenkin vaihtoehto: Englannin kielellä tällä haavaa vain julkaistaan paljon kiinnostavampaa kirjallisuutta kuin suomeksi. On tämäkin mahdollisuus olemassa.”

    Totta kai englanniksi julkaistaan absoluuttisessa mielessä, lukumäärällisesti enemmän loistokasta kirjallisuutta kuin suomeksi. Meitä viisi miljoonaa, englantia äidinkielenään puhuvia, mitä nyt olisi, useita satoja miljoonia. Tilastollinen todennäköisyyskin tässä jo vaikuttaa aika lailla heidän edukseen.

    Anglosaksisesta maailmasta tulee tärkeitä nykykirjailijoita vaikka millä mitalla, sellaisia kuin vaikkapa William Vollmann, George Saunders, Lydia Davis, Ben Marcus, Donald Antrim, Rachel Kushner. Cynthia Ozcik, Jonathan Lethem, Cormac McCarthy, Zadie Smith, Tom McCarthy jne. jne. Toki sieltä tulee myös melkoisen haukotuttavia Michael Cunninghamin, Paul Austerin ja David Nicholssin kaltaisia tyyppejä. Nämä haukotuttavat päätyvät jostain syystä silmiinpistävän usein suomennettavaksi. On sekin ikävää.

    Jos merkintäni ja ennen muuta Tim Parksin kirjan (johon tekstini nojautuu) perusteella pitäisi esittämäsi kaltainen kysymys asettaa, se kuuluisi pikemminkin: ”Julkaistaanko englanniksi todella niin paljon kiinnostavampaa kirjallisuutta kuin muilla kielillä?”

    Mielestäni ei. Anglosaksit saavat kirjallista painoarvoaan enemmän huomiota, arvostusta, myyntiä ja lukijoita. Kirjallisuuspalkinnoistakin Nobelin jälkeen tunnetaan globaalissa mittakaavassa lähinnä Pulitzer ja Booker, jotka siis ovat anglosakseja varten.

    Siksi esitinkin toiveen, että suomalaiset kustantajat julkaisisivat nykyistä enemmän käännöskirjoja muilta kieliltä ja nykyistä vähemmän englannista.

    Aleksis Kivi -vertauksesi meni minulta ohi. Jos tajusin oikein, esitit sen todistellaksesi että kansallinen kirjallisuus elää ulkoisista vaikutteista. Olenko minä muka muuta väittänyt? Enhän minä ole ollut vaatimassa mitään rajoja kiinni.

    Anglosaksisen kirjallisuuden ylivallasta: ei sen toteamiseksi ja erittelemiseksi välttämättä tarvita mitään sofistikoituneempaa ideologiakritiikkiä. Ihan arkinen havainnointikin riittää tai ihmisten jututtaminen, kuten Tim Parks teki. On selvää, että me, jotka vartumme brittiläisten tv-sarjojen ja popin sekä amerikkalaisten leffojen, nuorisokulttuurin ja kulutustavaroiden keskellä otamme herkemmin omaksemme anglosaksisen kulttuurin kielen ja kuvaston, myös kirjallisuudessa.

    Monessa mielessä, se mikä meille esitetään ajankohtaisena ja relevanttina, ylipäänsä suodattuu anglosaksisten silmälasien läpi. Ajatellaan vaikkapa päivittäistä uutistarjontaa. Kyllä maailmantapahtumien otsikoissa kärkisijoille nousevat samat aiheet, jotka nousevat kärkisijoille myös Yhdysvaltain sisä- tai ulkopoliittisella agendalla ja amerikkalaisten mediaimperiumien tarjottimilla. Miksi kirjallisuus tästä ratkaisevasti poikkeaisi? Maailma toimii näin. Siitä huolimatta, että on toki myös sellaisia lukijoita, jotka eivät jenkkiromaaneja ylen määrin lue. Tämän blogin kommenttiraidallekin heitä näkyy ilahduttavasti ilmoittautuneen.

    Ideologiakritiikillä voi tietysti päästä tässä vielä pintaa syvemmälle. Vaikka sivumennen sanottuna minulla on sellainen kutina että ideologiakritiikki noin pääsääntöisesti tuottaa aika ennalta arvattavia teesejä aika ennalta arvattavista lähtökohdista, se on jonkinlaista akateemisen tutkimuksen genrekirjallisuutta, joka asetelmallisuudessaan ja ritualistisuudessaan tekee homman vähän liian helpoksi jokaiselle z-luokan wannabe Žižekille.

  8. 8

    sanoo

    …jatkoa A Man of Wealthille

    Yleismaailmallistahan kirjallisuus on, mutta käsittääkseni tähän ajatukseen on perinteisesti liittynyt se, että se on yleismaailmallista nimenomaan siinä mielessä että kuvatessaan maailmaa tietystä paikallisesta kontekstista se onnistuu samalla tavoittamaan jotain yhteistä ja universaalia. Tim Parksin väittämähän on, että viime vuosikymmenten aikana kirjallisuuden maailmanmarkkinoiden muodostuessa nykyisen kaltaisiksi yleismaailmallisuus ei enää toimi ihan tuossa vanhassa mielessä, vaan pikemminkin on niin että kirjoja on alettu kirjoittaa jo valmiiksi käännösmarkkinoille kelpaaviksi, jolloin niistä häivytetään kansainvälistä markkinointia haittaava paikallisväri. Lopputuloksena on niitä Parksin kuvaamia ”uusia tylsiä globaaleja romaaneja”. Tämähän oli edellisen merkintäni aihe.

    Eli että en minä ohittaisi ihan olankohautuksella sitä, millaiseksi kirjallisuus on muuttumassa maailmassa, joka toimii entistä globaalimmin ja entistä markkinaehtoisemmin ja jossa kovinta valuuttaa on englanninkielisyys ja kytkös angloamerikkalaisen kulttuurin kuvastoon.

    Toivon tietysti, että aika tekee tehtävänsä ja puhkaisee hypetetyt käännösmarkkinoiden kuplat, eilispäivien suuremenestyjät. Toivottavasti niiden varjossa vain edelleenkin kasvaa elinvoimaista, kestävää kirjallisuutta. Oli se millä kielellä tahansa kirjoitettua.

  9. 9

    sanoo

    Olen omia kaunokirjalukemisiani listannut systemaattisemmin kolmen vuoden ajan mm. alkukielen perusteella ja kyllähän siinä englanti dominoi, kolmasosa kirjoista alunperin englanninkielisiä. Joskin sanoisin että noista valtaosa on brittejä, amerikkalaiset ovat vähemmistönä…

    En sen kummemmin laskenut mutta luulen omalla kohdallani ylilyöntiaseman tulevan enemmän genrekirjallisuudesta, kun en ole skandinaavidekkareihin ihastunut niin kun luen dekkarin niin se on luultavasti englanninkielinen. Tai kun luen spefiä niin se on luultavasti englanninkielistä (spefissä englannin dominanssi taitaa olla muutenkin kaikkein jyrkintä, harva muunkielinen taitaa breikata kansainvälisesti missään)

    Noin muuten pohdiskelin jokin aika sitten että jos kirjallisuudelta kaipaa uusia näkökulmia jotka eroavat lukijaa ympäröivästä maailmanselityksestä niin niitä löytyy helpommin toisesta maasta tai ajasta tulevasta kirjallisuudesta, jolloin ulkomainen kirja on ihan määritelmällisesti parempi (jos priorisoi kielen tai samaistumisen tunteen niin kotimaisuus taas vienee useammin voiton).

  10. 10

    sanoo

    ”niin niitä löytyy helpommin toisesta maasta tai ajasta tulevasta kirjallisuudesta, jolloin ulkomainen kirja on ihan määritelmällisesti parempi”

    Toki pääsääntöisesti näin, mikä selittää minunkin lukuvalintojani.

    Toisaalta kyllä Suomessakin julkaistaan valtavirran ulkopuolelta outoa & kiinnostavaa kamaa. Vastikään olen tutkaillut Mika Rätön Mysterius Viisikulma-avainta, joka kyllä keikauttaa näkökulmat ja mielenmaisemat huomattavasti radikaalimmin kuin useimmat eksoottisetkaan käännösromaanit.

  11. 11

    sanoo

    Tommi Melenderille:

    Noh, kärjistykset ja tahallinen väärinluenta ovat vanhoja retoriseen arsenaaliin kuuluvia keinoja, joita otin vapauden hieman käyttöönottaa.

    Olen pääosin samaa mieltä kuin mitä vastauksistasi luin ulos, tosin sillä varauksella, että kuvittelisin Žižekin (siis sen aidon, wannabeiden päälle minäkin antaisin koirani nostaa jalan) tästäkin asiasta jotain ainakin ajatteluttavia paradokseja saavan irti, mikäli kirjallisuudesta tai käännösmarkkinoista jotain joskus sanoisi tai kirjoittaisi. En ole ainakaan vielä huomannut hänen tätä missään tehneen.

    Ja näin se on: suomalaisten kustantajien tosiaan voisi toivoa julkaisevan paljon enemmän muista kielistä kuin englannista käännettyä kirjallisuutta.

    Ja vielä: ilman Aleksis Kiven mainitsemista ei mikään kirjallinen keskustelu voi olla täysi; viittaan tällä esikuvaani, kansanedustaja Juho Eerolaan (ps) ja hänen taideapurahoja käsittelevässä keskustelussa esittämiinsä näkökulmiin, joissa kirjailija Stenvall sai toimia aisankärkenä.

  12. 12

    Pateettinen fennomaani sanoo

    Jos uusia näkökulmia löytyy helpommin vieraan kulttuurin tuottamista kirjoista, ei kannattaisi lukea englanninkielisiä. Nehän lienevät toiseksi huonoimpia.

    Ymmärrän sinänsä hdcanisin ajatuksen. Samasta syystä luen paljon 1800-luvun kirjallisuutta ja olen huono tulonlähde nykykirjailijoille. Kirjan arvoa pitäisikin ajatella sadan vuoden aikajänteellä. Harmi vain, että 2100-luvun tekijänoikeustuloja on hankala maksaa nyt.

  13. 13

    sanoo

    ”Ja vielä: ilman Aleksis Kiven mainitsemista ei mikään kirjallinen keskustelu voi olla täysi; viittaan tällä esikuvaani, kansanedustaja Juho Eerolaan (ps) ja hänen taideapurahoja käsittelevässä keskustelussa esittämiinsä näkökulmiin, joissa kirjailija Stenvall sai toimia aisankärkenä.”

    Totta kuin mikä! (Eli tällä huudahduksella on Veijo Merikin saatu raijattua mukaan).

    Kiitos maukkaista Eerola-nauruista.

  14. 14

    Anonymous sanoo

    Olen asunut Yhdysvalloissa koko tämän vuosituhannen. Koska kirjoja ei käännetä englanniksi, tavalliset amerikkalaiset eivät tunne käännöskirjallisuutta. Tämän vuoksi monet kuvittelevat, ettei muilla kielillä kirjoiteta oikein mitään. Stieg Larsson ja Haruki Murakami täällä tunnetaan. Tavalliset ihmiset ovat uteliaita ja avomielisiä, eivät arrogantteja. Jos vieraskielisiä kirjoja käännettäisiin enemmän ja ne saisivat enemmän huomiota, niille voisi hyvinkin löytyä lukijoita.

    Pidän ranskalaisesta ja venäläisestä kirjallisuudesta enemmän kuin englanninkielisestä, minulle tärkein englanniksi kirjoittanut kirjailija on Nabokov.

    Huvikseni ostin kerran Kantelettaren englanninnoksen. Esipuheessa mainittiin, että suomalainen kansanrunous on loistavaa, mutta muu runous ei yllä samalle tasolle! Oma mielipiteeni on, että englantilainen runous on parhaimmillaan loistavaa, mutta englanninkielinen proosa on viimeiset 200 vuotta ollut yliarvostettua.

  15. 15

    Anonymous sanoo

    Oliko se Viron presidentti Ilves joka kirjassaan kovasti ihmetteli meemiä, joka elää omaa kritiikitöntä elämäänsä nimenomaan Suomessa poikkeuksellisen voimakkaana, nimittäin patologista antiamerikkalaisuutta.

    ”Amerikkalainen sieluttomuus?” kuten tuolla mainittiin…

    En ala luettelemaan niitä satoja klassisia yhdysvaltalaisia elokuvantekijöitä ja kirjailijoita, joita ilman maailman kulttuurimuisti olisi täydellinen torso.

    No, onneksi kaikkea on niin paljon että on varaa myös valita.
    Itselleni ei ole ongelma pitää kotimaisesta, saksalaisesta, ranskalaisesta ja anglo-amerikkalaisesta kirjallisuudesta, leffasta; en usko että jos kirja tai leffa on riittävän syvä siitä on edes luettavissa kansallisuuksia ja kulttuuripiirteitä- tai piirejä sen päämotiivina. Itse en tulisi toimeen ilman klassista amerikkalaisperäistä kulttuuria – yhtä paljon se auttaa minua jaksamaan kuin hyvä eurooppalainenkin. Ja mikä idiootti olisinkaan jos halveksisin kotimaista kulttuuria sen vuoksi että se on tehty meillä? Wanna-be eurooppalainen, hang-around frenchman, ei kiitos.

    Mitä brassailuun ulkomaisella kielellä lukemiseen tulee, niin eikö se ole ihan kakarojen hommaa, vai joko se on levinnyt hipstereitä laajemmallekin? ( Itse luin viimeksi Knausgårdin kuutosta ruotsiksi, en kyllä tiedä mitä se oli, kun se ei ollut alku- eikä käännöskieltä. Kirja oli kyllä hyvä!)

    t. jope

  16. 16

    sanoo

    Sielutonta kirjallisuutta on kyllä paljon eikä se todellakaan ole amerikkalaisten yksinoikeus. Kyse on siis kirjallisuudesta, joka on kirjoitettu juuri niin kuin ”pitääkin”, kirjallisuuden näköiseksi ja joka tekee juuri ne vakiotemput, joilla lukijat on tapana palkita ”lukuelämyksellä”: sopivasti yllätyksellistä ja koukuttavaa juonenkuljetusta, oikeaoppisesti pyöristettyjä samastumaan kutsuvia henkilöhahmoja, aikamme suuriin moraalikysymyksiin ankkuroitua teemankehittelyä ja yleishumanistista eetosta.

    Tim Parks kuvailee kokemustaan tällaisesta kirjallisuuden näköisestä kirjallisuudesta näin:

    ”Nobody is actually expecting anything new. Just new versions of the old. Again and again when reading for review, or doing jury service perhaps for a prize, I come across carefully written novels that ’do literature’ as it is known. Literary fiction has become a genre like any other, with a certain trajectory, a predictable pay-off, and a fairly limited and well-charted body of liberal Western wisdom to purvey.”

  17. 17

    Anonymous sanoo

    Osuma. Sekä TM että TP. Juuri tuo on pahimmanlaatuista tavaraa, hyvän ja laadukkaan kaavussa ja muodossa tarjoiltua kultivoitua korrektia kirjallisuutta tms. taidetta, joka saa meidät tuntemaan että ”näin minäkin olen tästä aina ajatellut.” But that´s all. Ei muuta. t. jope

  18. 18

    Anonymous sanoo

    Ensin Jopelle: vierailla kielillä lukemisen mainitseminen ei ole brassailua, ei varsinkaan keskustelussa, jossa aiheena on anglosaksisten romaanien ylivalta. Omalla kohdallani ruotsi oli osittain kotikieleni ja lukiolaisesta lähtien olen opiskellut ja työskennellyt mm. espanjan kielellä, joka on vuosikymmenet ollut minulle aivan ARKINEN jokapäiväinen asia.

    Kirjallisuutta harrastan tavallisena lukijana eli luen mitä miellyttää ja jätän kesken kirjat, jotka eivät kiinnosta. Monet klassikot ovat minulta lukematta ja sellaisiksi varmasti jäävät. En pyri kirjallisuuden tuntijaksi enkä muista fiksuja sitaatteja. Kirjallisuusanalyysit ovat minulle kuitenkin tuttuja opiskeluvuosilta, samoin kaunokirjallisuuden kääntämisen problematiikka. Alkukielellä lukeminen ei ole minulle ollut koskaan mikään ”parempi” tai arvostetumpi lukutapa, koska arvostan erittäin suuresti kääntäjien ammattitaitoa. Entä sitten, jos en saakaan lukukokemusta sellaisena kuin kirjailija sen tarkoitti – hyvästä käännöksestä saan silti hyvän lukukokemuksen. Ja huonon käännöksen usein tunnistaa, vaikka ei osaisi alkukieltä lainkaan.

    Vaikka taviksena en siis olekaan erityisen vaativa lukija, niin olen kyllä havainnut ”kirjallisuuden näköisen kirjallisuuden” olemassaolon ja turhautunut siihen minäkin. Itse kutsun näitä ”vetäviä lukuromaaneja” nykyisin vain tarinoiksi. Niissä korostuu juoni, joka voi olla hyvinkin laskelmoivasti rakennettu ja henkilöt, jotka sopivalla tavalla ilmentävät juuri meidän aikaamme ja siten vetoavat moniin lukijoihin. Kirjan luettua sen unohtaa jokseenkin samalla hetkellä kun kansi on suljettu. Oikea kirjallisuus tarjoaa mielestäni ajatuksia pitkäksi aikaa lukemisen jälkeen. Mielellään ne myös uudistavat kirjallisuuden kieltä tai kerrontatapaa sortumatta itsetarkoitukselliseen kikkailuun.

    Joskus pelkät tarinavetoisetkin kirjat ovat silti hyvin tärkeitä. Tällä hetkellä haluaisin lukea kirjoja, jotka kertovat siitä, millaista on elää joukkomurhaajan lähiomaisena. Luin aiheesta tarinan eli lukuromaanin ”Poikani Kevin” (Lionel Shriver: We Need to Talk about Kevin”). Olisin kaivannut joukkosurmaajan äidin näkökulman lisäksi laajempaa sosiaalista perspektiiviä. Sanoisin, että noin kolmen tähden arvoinen lukukokemus asteikolla 1-5. Aihe on tässä tapauksessa niin suuri, että on todella vaikea kehittää siitä sujuvan tarinan lisäksi vielä kirjallisesti haasteellinen. No, onhan holokaustista sellaista jonkin verran tehty, mutta se vaatii jo mestarillisia kirjoitustaitoja.

    Nirso lukija

  19. 19

    Anonymous sanoo

    Nirso lukija: ei tarina tee kirjaa huonoksi, päinvastoin. Kysymys on ehkä enenemmänkin siitä että jos teos x on tasapainoinen paketti sisältäen hyvän stoorin, psykologisesti perustellut henkilöhahmot, tarkan ajan ja paikan hamhmotuksen ”mehevine” ja ”tarkkoine” yksityiskohtineen ja valaisee samalla vielä aikamme suuria kysymyksiä korrektin moninäkökulmaisesti, niin ketä tuollainen enää kiinnostaa?
    On myös totta, että silloin kun aihe on todella painava, kuten varmastikin on mainitsemassasi Shriverissä, niin tuollaisen aiheen sekaan ympätty taiteellinen konstruktio-leikki olisi jo aikamoista tilanteen tajuamattomuutta. Otan esimerkin: itselleni hyvin hyvin tärkeä kirja on Primo Levin Jos ei nyt niin milloin. Se ei ole yksi hänen keskitysleirikuvauksistaan vaan kuvaus juutalaispartisaaneista (sisältää myös runon/laulun, joka ei jätä ketään kylmäksi…). Kirja etenee konservatiivisesti tarinansa ja aiheensa kertoen. Mutta joka kerta lukiessani olen ollut sekä esteettisesti että aiheen sisällöstä vaikuttunut. jope

  20. 20

    sanoo

    Heitän nyt ihan huolimattoman ajatuksen ilmaan joten punnitkaa tätä siltä kannalta.

    Itselleni vieraan viehätys ei liity välttämättä anglosaksisuuteen. Kotimaisuus niin elokuvissa kuin kirjallisuudessa ja myös musiikissa (ja nyt en tarkoita klassisen perinnettä nykymusiikkiin asti) on jotenkin aina vaatinut enemmän hyvää tahtoa kuin ulkomaan makia. Enkä ole ole ollenkaan varma, johtuuko tämä aina laadusta!

    Voisiko olla niin, että ulkomaisuuden mentaalinen etäisyys luo ilmavuutta jota kotimaisuuden tyköisyys ei tietoisuudellemme suo? Kotimaisuus ikään kuin maistuu liikaa ”täälläololta”? Saa meidät vaistomaisesti virittymään tuttuuteen ja ”realismiin”?

    Poikkeuksia suomalaisissa toki on, mutta en ala niitä nyt luettelemaan kun asia ei sitä vaadi.

    T juha

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *