Miksi ulkomainen kirja tuntuu paremmalta?

Tim Parksin esseekokoelma Where I’m Reading From on niin innostava ja tarkkanäköinen luotaus aikamme kirjallisen kulttuurin murroksiin, että tekee mieli kirjoittaa sen pohjalta vielä toinenkin blogimerkintä. Tämä kytkeytyy läheisesti edelliseen, jossa käsittelin kirjallisuuden maailmanmarkkinoiden muodostumista.

“En lue juuri lainkaan kotimaisia romaaneja. Ulkomaiset ovat niin paljon parempia.”

Kuinka usein olenkaan kuullut sanottavan noin. Huomionarvoista on, että tähän tapaan eivät lukutottumuksiaan kuvaile vain suomalaiset lukijat. Mitä ulkomaisilla romaaneilla sitten tarkoitetaan? Useimmiten sellaisia, joiden alkukieli on englanti ja joiden tapahtumat, henkilöt ja aiheet paikantuvat anglosaksiseen kulttuuripiiriin.

Tim Parks kertoo, kuinka selvitti hollantilaisten lukutottumuksia Milanon yliopiston toteuttamassa kirjallisuuden globalisoitumista käsittelevässä tutkimusprojektissa. Hän haastatteli amsterdamilaisessa kirjakaupassa neljääkymmentä 20–60-vuotiasta “tavallista” lukijaa. Heistä kaikki muut paitsi yksi vähän varttuneempi kertoi lukevansa pääasiassa käännösromaaneja, ja kun Parks pyysi heitä luettelemaan teosten nimiä, haastateltavat itsekin hämmästyivät siitä kuinka valtaisa osuus niistä oli amerikkalaisia tai englantilaisia romaaneja (tietokirjoissa kotimaisuusaste oli huomattavasti suurempi).

Eräs Amsterdamin yliopistossa työskentelevä lingvisti kävi läpi koko kirjahyllynsä. Paljastui, että hänellä oli romaaneja 58:lta englanninkieliseltä kirjailijalta (useat heistä Bookerilla tai Pulitzerilla palkittuja), 19:ltä muunkieliseltä ulkomaiselta kirjailijalta ja 20:lta hollantilaiselta. Lingvisti taivasteli Parksille, ettei hänellä ollut aavistustakaan siitä, kuinka vahvasti hänen lukutottumuksiaan ohjaavat kirjallinen valtavirtajulkisuus ja kirjakauppaketjujen tarjonta.

Miltä oma kirjahyllyni näyttää?

Aina kun käännän päätäni ja vaihdan katseeni suuntaa, silmiini osuu vähintään yksi englanninkielisen kirjailijan teos. Ei sekään sattumaa ole. Samalla tavalla kuin Parksin haastattelema lingvisti olen minäkin anglosaksisen kirjallisen kulttuurin vaikutuspiirissä. Jenkit ja britit eivät hallitse pelkästään elokuva- ja musiikkiteollisuutta, he hallitsevat myös kansainvälisiä kirjamarkkinoita. Jos globalisaatio merkitsee taloudessa yhdenmukaistumista ja standardisoitumista, se merkitsee samaa myös kulttuurissa. “Maailmankylä” on kuin lentokentän myymälä, jonka hyllyt pursuavat Dan Brownin trillereitä ja Jonathan Franzenin aikalaisromaaneja.

Kun Parks pyysi haasteltaviaan perustelemaan tarkemmin, miksi heidän mielestään ulkomaiset (eli amerikkalaiset ja englantilaiset) romaanit ovat parempia kuin kotimaiset, he eivät osanneet sitä yksiselitteisesti kertoa, mutta vastauksista piirtyi esiin tietty peruskuvio. Haastateltavat hallitsivat englannin kielen erinomaisesti ja olivat teinivuosistaan lähtien samastuneet voimakkaasti englanninkieliseen kulttuuriin. Sama pätee myös suomalaisiin ja moniin muihin eurooppalaisiin lukijoihin. Nykyeurooppalaiselle, jonka äidinkieli ei ole englanti, anglosaksinen kulttuuri muodostaa eräänlaisen rinnakkaistodellisuuden ja rinnakkaisidentiteetin.

These works [amerikkalaiset ja englantilaiset romaanit] tend to talk about a culture that is to them far away but relevant because of the dominance of Anglo-Saxon and specifically American culture worldwide, and because they themselves have acquired English as a second language; in most translations there will usually be some memory or trace of the original language, which, for those who are familiar with it, will reinforce their sense of knowing that other world.

Moni Parksin haastateltavista kertoi saavansa ylimääräistä hupia löytäessään englannista hollanniksi käännetyistä romaaneista virkkeitä, jotka olisivat omasta mielestään kääntäneet itse paremmin. Miksi he eivät lue kyseisiä romaaneja suoraan alkukielellä? Onko englannin ja hollannin rajamailla häilyvästä käännösproosasta tullut heille luonteva tapa ottaa vastaan kertomakirjallisuutta?

Nuorimmat haastateltavat mainitsivat anglosaksisten romaanien suosimisen syyksi myös sen, että he haluavat lukea kirjoja, joista voivat keskustella matkustellessaan maailmalla. “Kukaan ei tunne hollantilaisia romaaneja ulkomailla. On hyvä tuntea ne kirjat, jotka ovat oikeasti suuria, kuten esimerkiksi Franzenin ja Rushdien romaanit. Niistä puhutaan kaikkialla”, tuumi eräs Parksin haastattelemista kosmopoliiteista (eli henkisistä anglosakseista).

Kun näiden asetelmien pohjalta tarkastellaan kansainvälisiä kirjamarkkinoita, on päivänselvää minkä maalaisilla ja minkä kielisillä kirjailijoilla on etulyöntiasema. Eivät Parksin haastateltavat intoilisi Jonathan Franzenista samaan tapaan, jos hän olisi suomalainen, albanialainen tai namibialainen ja kirjoittaisi yhä leimallisesti oman kulttuurisen arkitodellisuutensa pohjalta. Mutta kun maailma on tällainen kuin on, New York Times voi arvostelussaan hehkuttaa Franzenin Vapautta “amerikkalaisena mestariteoksena” ilman että sitä hämmästelee Euroopassakaan kukaan. Samainen lehti ei kuitenkaan julistaisi italialaisen kirjailijan romaania “italialaiseksi mestariteokseksi” tai ruotsalaisen kirjailijan romaania “ruotsalaiseksi mestariteokseksi”. Siinä tapauksessa riittäisi pelkkä mestariteos, ja on hyvin todennäköistä, että kyseinen hypoteettinen teos muistuttaisi kerronnaltaan ja kuvastoltaan varsin pitkälle anglosaksista teosta italialaisuudestaan tai ruotsalaisuudestaan huolimatta.

Parks kertoo tavanneensa Berliinissä järjestetyssä kirjallisuustapahtumassa brittikirjailijan, joka kehua retosti englantilaisen proosan erinomaisuutta. Se on niin tasokasta, että ulkomaalaisetkin rynnistävät kilvan sen pariin. Kyseinen brittikirjailija ei tietenkään huomioinut sitä, kuinka vahvasti kertoimet ovat hänen ja hänen kollegojensa puolella käännöskirjamarkkinoilla. Yleensä ne, jotka ovat vahvimmassa asemassa eivät havaitse voimasuhteiden epätasaista jakautumista, koska heidän intresseissään ei ole havaita sitä. Anglosaksisen kulttuurin arroganssia kuvastaa sekin, että amerikkalaiset ja englantilaiset kirjamarkkinat ovat lähes toivottoman vaikeat käännöskirjallisuudelle. Englannista käännetään hurjat määrät kirjoja muille kielille mutta muista kielistä vain rippusia englanniksi.

Huomionarvoisena voi pitää sitä, että Suomessa kotimainen kirjallisuus voi (ainakin taloudellisesti) paremmin kuin käännöskirjallisuus. Ehkä kaltaiseni himolukijat ovat jo tottuneet hankkimaan kiinnostavat (englanninkieliset) romaanit suoraan alkukielellä? Jos näin on, esittäisinkin kustantajille toivomuksen: suosikaa käännöskirjallisuuden julkaisuohjelmassanne muita kuin englanninkielisiä romaaneja. Se luo vastapainoa angloamerikkalaiselle dominanssille mutta saattaa olla muutoinkin järkevää. Minä esimerkiksi ostan paljon todennäköisemmin saksasta, espanjasta tai venäjästä kuin englannista käännetyn romaanin. Tuskin olen ainoa.

Kommentit (20)
  1. Maija Haavisto
    2.12.2014, 13:39

    Moni tuntuu myös sanovan, että ei lue suomalaisia romaaneja siksi, että ne ovat arkisia ja niiden tapahtumapaikat yleensä tylsän tuttuja verrattuna ulkomaisiin.

    Asun Hollannissa ja voin todeta, että englanniksi lukeminen on tosiaan hyvin suosittua. Amsterdamissa riittää englanninkielisiä kirjakauppoja (esim. kolme vierekkäin) ja jopa divareita.

    Suuri osa kirjoittajaporukkani kavereista lukee pitkälti englanniksi. He lukevat lähinnä genrekirjoja, joita julkaistaan hollanniksi suhteessa vähän. Eräs kavereistani kirjoittaakin vain englanniksi, mikä toisaalta hänen kohdallaan on tainnut olla hyvä idea, sillä hän sai esikoisromaanilleen sopimuksen ihan mukavankokoisesta jenkkitalosta. Hän sanoo, että ei varmaan edes osaisi kirjoittaa hollanniksi, koska lukee kirjat ja katsoo elokuvat englanniksi. Hänen kirjailijayhteisönsäkin on Jenkeissä, jossa hän käy ainakin kerran vuodessa. Muut kaverini kirjoittavat kyllä hollanniksi.

    Itse luen fiktiota paljolti englanniksi lähinnä ulkomailla asumisen takia, mutta olen kyllä viime aikoina selvästi lisännyt suomeksi lukemisen määrää. Luen myös jonkin verran romaaneja, jotka käännetään todennäköisemmin/aiemmin suomeksi kuin englanniksi, kuten norjalainen Erlend Loe.

    Elokuvapuolella taas katson paljon enemmän ei-englanninkielisiä elokuvia, etenkin espanjan- ja tanskankielisiä.

  2. Heikki Kolehmainen
    2.12.2014, 14:32

    Olen lukenut jo vuosikymmenen vain tietokirjoja, kunnes luin Sebaldin Austerlitzin. Se johdatti minut sekä hylkäämään tietokirjat että lukemaan paitsi lisää Sebaldia myös juutalaisten joukkotuhoa käsitteleviä silminäkijäkuvauksia ja siitä käyttövoimansa saavia romaaneja komeimpana löytönä Kertezsin Kaddish syntymättömälle lapselle. En voisi kuvitellakaan lukevani shuahista (ainakaan vielä) jonkun angosaksisen kirjoittajan repustuksia aiheesta. Mitä luen sen jälkeen, kun olen tämän kirjallisuus- ja maailmanhistoriallissivistyksellisen aukon täyttänyt, en tiedä, mutta uskon silti, että silloinki minulla tärkeää on se, uskonko kirjoittajan ymmärtävän aiheensa syvällisesti, laaja-alaisesti – ainutlaatuisesti. Taidan edelleen etsiä kaunokirjoista ikäänkuin sellaista lisävalaistusta kiinnostavaan aiheeseen, jota tietokirja ei osaa valaista, vaikka Sebaldin lukeminen onkin silkkaa meditaatiota ja mielihyvää.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *