Mikä se on, ihminen?

Olenkohan minä konservatiivi, liberaali, oikeistolainen vai vasemmistolainen? Siinäpä kysymys, jota olen kovin harvoin miettinyt, ja silloin kun olen, en ole saanut itsestäni selvää. On toki olemassa avuliaita ihmisiä, jotka varsinkin viime aikoina ovat minua tämän kysymyksen ratkaisemisessa halunneet auttaa. Ihan pyytämättä.

Mutta onko heihin luottamista? Mielestäni tuollaisissa avuliaissa ihmisissä on jotain syvästi epäilyttävää.

Joskus kauan sitten äänestin vasemmistoliittoa. Useimmissa vaaleissa olen äänestänyt sosiaalidemokraatteja, muutaman kerran vihreitä. Välillä olen äänestänyt tyhjääkin. Viime vuosituhannen vaihteessa harkitsin liittymistä SDP:hen, mutta sitten tajusin, ettei SDP edusta niitä asioita, hienoja asioita, joita väittää edustavansa.

Inhoan postpolitiikkaa. Inhoan sitä, että yhteiskunnalliset valtakamppailut vesitetään teknokraattiseksi manageroinniksi ja äänestäjistä tehdään kuluttajia, jotka valitsevat itselleen mieluisimman puolueen niin kuin kuluttajat valitsevat mieluisimman tuotteen. Postpolitiikassa myyntitykit päättävät vaalien asialistan, tai ainakin pyrkivät päättämään. Joskus sen tekevät myös toimittajat, eikä tilanne ole silloin yhtään parempi. Useinkin tunnen syvää vastenmielisyyttä toimittajia, omaa ammattikuntaani, kohtaan.

Poliittisiin vallankumouksiin en ole uskonut koskaan. Tai ehkä joskus kauan sitten. Skeptisyyteni johtuu lähinnä siitä, että pelkään hyvien ihmisten tekevän pahoja tekoja, kun saavat komennon. Pohjoismaiseen hyvinvointivaltioon olen sen sijaan uskonut ja uskon. Se ei tokikaan ole mikään maanpäällinen paratiisi, mutta se on sentään tarjonnut kunnolliset kipurahat kiirastulen ikuisuudesta, eli siitä että joudumme elämään enemmän tai vähemmän raadollisessa maailmassa, enemmän tai vähemmän raadollisten ilmiöiden keskellä ja armoilla. Pelkään, että hyvinvointivaltiota ei ole enää mahdollista tulevaisuudessa säilyttää. Yhteiskunnallinen eriytyminen, sosiaalisen koheesion häviäminen ja rahoituskriisit tekevät sen, että pohjoismaisten yhteiskuntien asukit eivät enää koe olevansa ”samassa veneessä”. Odotan eliittien kapinaa – ”Ei meidän verorahoja sosiaalipummeille!” Björn Wahlroos näyttää esimerkkiä. Ehkä hän aloittaakin vielä monimiljonäärien exoduksen?

Äänestin aikoinaan Suomen EU-jäsenyyden puolesta lähinnä siksi että inhosin EU-jäsenyyden kovaäänisimpiä vastustajia: tukiaisistaan huolestuneita maajusseja, talvisodan perintöä vaalivia kansalliskiihkoilijoita ja vanhoja 70-luvun stalinistipieruja. Toki minua elähdytti myös ajatus Suomen kuulumisesta samaan kerhoon Ranskan ja Saksan kaltaisten sivistysmaiden kanssa. En ole koskaan ollut isänmaallinen, enkä ymmärrä mitä erityisen hienoa on suomalaisuudessa. Kotikaupunkini Vantaa herättää minussa huomattavasti lämpimämpiä tunteita kuin Suomi tai suomalaisuus. Mutta niin vähän isänmaallinen kuin olenkin en toivo EU:n kehittyvän liittovaltion suuntaan, enkä usko niin käyvän, ellei sitten salavihkaa, euroalueen velkakriisin myötä. Ennusmerkit ovat kieltämättä huolestuttavat.

Se minun on pakko tunnustaa, että iloitsin silloin kun euro tuli ja sain ensimmäiset eurosetelit käteen. Enää en ole eurosta innoissani, mutta toisaalta en ole markkaakaan kaivannut, sillä ellei joku sitä muista, niin voin kertoa, että markka oli roskavaluutta, pieni ja heikko roskavaluutta. Markka-aikana elimme jatkuvassa devalvaatiosyklissä. ”Olimme sentään itsenäisiä”, sanoo tähän joku. Ei. Itsenäisiä emme olleet, emme edes ahtaan rahapoliittisessa mielessä. Suomen kaltainen viennistä riippuvainen avotalous ei koskaan voi olla ”itsenäinen”. Mutta nythän minä puhun kuin paatunut poliitikko, anteeksi. Ennen kuin vaihdan aihetta sanon vielä tämän: Kreikka ja kenties muutama muukin velkakriisin runtelema ongelmamaa pitäisi pikimmiten erottaa eurosta. Kreikkalaisille kauhea loppu on armeliaampi vaihtoehto kuin loputon kauheus, johon he väistämättä joutuvat yrittäessään panna toimeen muiden EU-maiden ja IMF:n vaatimia talousuudistuksia. Euroalueen velkakriisin ratkaisussa uskon Paul Krugmaniin, joka puolestaan uskoo John Maynard Keynesiin. En usko Angela Merkeliin enkä Jyrki Kataiseen.

Poliittiset ja yhteiskunnalliset kysymykset tosin eivät lopultakaan kiinnosta minua läheskään niin paljon kuin kirjallisuus ja elokuvat. Tai jääkiekko. Oopperaa ja klassista musiikkia en ole koskaan harrastanut, mutta en toisaalta piittaa myöskään katutaiteesta ja graffiteista. Sivistysporvarille muistan nauraa höröttäneeni joskus kauan sitten, vaan en enää. Sivistysporvarin katoaminen sukupuuttoon on minulle pohjaton surun aihe. Hänen tilallaan on nyt pirtsakkoja kunnostaan huolehtivia uraihmisiä, joilla on hienot purjeveneet ja kesäasunnot Rivieralla. Hekin toki arvostavat taidetta, etenkin kuvataidetta, koska sillä on toimivat jälkimarkkinat, ja tietävät kuvataiteesta ainakin sen verran, että sitä on olemassa kallista, keskihintaista ja halpaa. He suosivat ensin mainittua.

Kaunokirjallisuutta en ole osannut koskaan harrastaa. Se on ollut minulle henki ja elämä siitä lähtien, kun tajusin että Joy Division on aikoja sitten hajonnut ja Ian Curtis kuollut eikä sitä mikään enää muuksi muuta. En usko kirjallisuudessa vallankumouksiin sen paremmin kuin politiikassakaan. Vallankumouksia on ollut kirjallisuudessa jo niin paljon, ettei vallankumouksellisuus ole enää vallankumouksellista, vaan normi tai rituaali. Tai näköharha. Jokaisen uuden jutun takaa löytyy jotain vanhaa, juonteita jostakin tietystä traditiosta (kaduttaa että olen silloin tällöin puhunut traditiosta yksikkömuodossa; niitähän on monia). Vain eilen syntynyt voi kuvitella tekevänsä kirjallisuudessa uutta, mullistavaa, ainutlaatuista. John Maynard Keynes sanoi poliitikoista, jotka kuvittelevat ajattelevansa käytännöllisesti, omilla aivoillaan, että he tietämättään vain toistavat jonkun aikoja sitten kuolleen ja pätemättömäksi todistetun teoreetikon ajatuksia.

Mutta vaikka pihisen ja sihisen kiukusta kuullessani vaatimuksia siitä, että runous tai proosa tai esseistiikka on uudistettava TAAS KERRAN! niin vielä enemmän pihisen ja sihisen kiukusta tajutessani kuinka näköalatonta, mielenkiinnotonta ja jämähtänyttä on suomalainen ja ulkomainen valtavirtakirjallisuus, etenkin niin sanotut ”laaturomaanit”, literary fiction. En voi ymmärtää, miten lukeva yleisö jaksaa kirjasyksystä toiseen intoilla Petri Tammisen tai Miika Nousiaisen uutuusromaaneista. Miksi he eivät lue Harry Salmenniemeä ja Vesa Haapalaa. Haluaisin huutaa heille, kuten Will Self kertoo The Guardianin haastattelussa haluavansa huutaa Alan Hollinghurstin lukijoille: ”Hei kuulkaa, bileet on ihan muualla!”

Mitä minä vielä sanoisin? Ainakin sen, että pidän 1970-luvulta lähtien voimistunutta finanssikapitalismia yhtenä ihmiskunnan suurimmista vitsauksista. Se saa enemmän pahaa aikaan kuin islamilainen fundamentalismi, josta on tehty hyvä vihollinen. Islam näyttää nousevan aina silloin, kun Eurooppa tai länsimaailma menettää luottamuksen itseensä.

Paavo Rintala sanoi joskus, että kirjailijan pitäisi olla valmis vastustamaan kaikkea. Minä vastustan monia asioita, mutta kuten edellisestä näkyy, kannatan myös monia. Tähänastiselle elämälleni on kai ollut leimallisinta se, että oloni käy ahtaaksi ja ahdistavaksi aina, kun osun porukoihin, joissa on paljon samanmielisiä, edustivatpa he vasta- tai valtakulttuuria. Inhoan sitä, kun yhdessä päätetään olla edistyksen etujoukkona tai vanhan järjestyksen suojamuurina.

Aktivisti voin olla vain, jos ympärilläni ei ole muita aktivisteja. Kas, siinäpä paradoksi.

Palatakseni alkuperäiseen kysymykseen: olenko minä konservatiivi, liberaali, oikeistolainen vai vasemmistolainen?

Hällä väliä. En ymmärrä, mitä väliä tällaisilla asioilla kellekään on.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Puolivälissä tätä kirjoitusta päätin kommentoida – ja etenkin kiittää. Ilahduin nimittäin kirjoituksesta kovin, se tuntui jopa helpottavalta, järjen ääneltä. Nauroin vapautunutta naurua; muistelin miten markka kellui kun menin ala-asteelle. Mutta sitten nimeni tuli vastaan ja minusta tuli ikään kuin jäävi.

    Joka tapauksessa tahdon hienon kirjoituksen hengessä tunnustaa, että vaikka olen kauhuissani ekokatastrofista, todellinen painajaiseni on se että Natsume Sosekin romaaneista on suomennettu ainoastaan Kokoro.

  2. 2

    sanoo

    Olikin sellainen kutina, että jotain olennaista jäi mainitsematta. Eli siis: ekokatastrofi huolestuttaa alituiseen minuakin.

    Siihen nähden onkin kovin yllättävää, että unohdan sen niin usein erikseen mainita.

  3. 4

    Kamunen sanoo

    Niinpä. Mistä tulen,kuka olen, minne menen?

    Facebook-päivityksessään Erkki Tuomioja kertoi aloittaneensa taas MTV3:n Kirjapiiri-ohjeman nauhoitukset, ensimmäisinä haastateltavinaan Mirkka Lappalainen ja Ulysses-kääntäjä Leevi Lehto.

    Kommentoin ensimmäisillä muistoillani Helsingistä, kun olin 16-vuotiaana muuttanut yksin kaukaa Savosta vuokrakämppään Töölössä, niin tv:ssä istuivat Erkki Tuomioja ja Ilkka-Christian Björklund pohtimassa jotakin. En muista mitä pohdittiin, mutta oletettavasti silloinkin joskus 60-luvun puolivälin jälkeen, pohjoismaisen hyvinvointivaltion pelastamista.

    Tuomioja jatkoi viikonloppuna Tammelaan Mustialan torille puhumaan Hakkapeliitta-tapahtumassa ja sen jälkeen Forssan työväentalolle.

    Niinpä niin. Hakkapeliitat, Suomen sota, sisällissota, talvisota, jatkosota. Ikuista taistelua pohjoismaisen hyvinvointivaltion pelastamiseksi. Muualla (esim. Obama) puhutaan jokaisen yksilön ainutkertaisen ihmisarvon pelastamisesta pikemmin kuin valtion puolustamisesta.

  4. 5

    sanoo

    Hieno kirjoitus, kiitos!

    Tästä tykkäsin: ”Sivistysporvareiden tilalla on nyt pirtsakkoja kunnostaan huolehtivia uraihmisiä, joilla on hienot purjeveneet ja kesäasunnot Rivieralla.” — Millaisia ihmisiä olemme lapsistamme kasvattamassa?

    Lueskelin juuri Kurt Vonnegutin kirjoituskokoelmaa Maaton mies (Tammi, 2007), jossa hän pohti sitä mikä elämästä yleensä tekee elämisen arvoisen tässä pähkähullussa kohti tuhoa syöksyvässä maailmassamme.

    Toisin kuin monet ”kulttuuri-ihmiset”, Vonnegut ei korota luovaa työtä jalustalle: ”Taiteet eivät ole mikään leipäpuu. Ne ovat erittäin inhimillinen keino tehdä elämästä siedettävämpää. Minkä hyvänsä taiteenlajin harjoittaminen, hyvin tai huonosti, on keino kasvattaa omaa sielua. Taivaan tähden, laula suihkussa. Tanssi radion tahtiin. Kerro tarinoita. Kirjoita ystävälle runo, vaikka se olisi surkea. Tee se niin hyvin kuin ikinä osaat. Saat valtavan palkkion. Olet luonut jotain.”

  5. 6

    Kristian Blomberg sanoo

    ”Aktivisti voin olla vain, jos ympärilläni ei ole muita aktivisteja. Kas, siinäpä paradoksi.”

    Kun kaikki muut ovat sen vallassa
    menetämme uskomme;
    kun kukaan muu ei enää usko
    tulee meistä uskovaisia –
    kuin kissan silmät me muutumme.

    (René Char)

  6. 7

    Anonymous sanoo

    Ekokatastrofista pitää olla huolestunut, mutta vielä enemmän huolestunut pitäisi olla planeettamme väestöräjähdyksestä, joka on siis kaikkien globaalien ongelmien primäärisyy.

    Ihmeellinen juttu, että tässä asiassa toimittajien ja erilaisten maailmanparantajien kausaalisuuden taju katkeaa. Syynä useimmiten poliittinen korrektius tai sinisilmäinen naiivi humanismi.

  7. 8

    Anonymous sanoo

    Itse asiassa ekokatastrofin ydin piilee kuluttamisessa: olet töissä, saat palkkaa ja kulutat rahasi. Siis, saastutat ja kuormitat luontoa. Osa ihmisistä on työtä tekemällä rasittamassa luontoa ja loput sitten käyttää näitä luonnon rikkauksista valmistettuja tuotteita.

    Kun joku viisas osaisi siirtää tämän ajatuksen ihmisten mieliin, niin hän ansaitsisi maailman nobel-palkinnon ja sen jälkeen sitä ei enää tarvitsisi jakaa, koska maailma olisi perlastettu.

  8. 9

    sanoo

    Hei Tommi

    Olet kautta linjan niin kypsä, elegatti ja tyylitajuinen, että oli jotenkin lohduttavaa lukea kunnon purkausta. Vaikka ei vuodatuksesi toki tyylitön tälläkään kertaa ollut.

    Alussa luulin, että aiheenasi on Kansan Uutisten viimeisin ”uutinen” kulttuurikonservatiivien mörkölauman valtaannoususta, ”naisvihamielsyydestä” ja ”suomalaisuuden tärkeydestä”. Et ainakaan suoraan viittaa siihen, mikä on sekin raikasta. Ehkä osaat olla jopa välittämättä. Voisin itsekin treenata.

  9. 12

    Anonymous sanoo

    Se tässä maassa on hyvä puoli että kaikki rientävät puolustamaan pohjoismaista hyvinvointivaltiota ulkoista uhkaa (Italian pääministeri) vastaan.

  10. 13

    sanoo

    Hieno kirjoitus! Talous + eko, siinäpä sitä päälle vyöryvän tulevaisuuden painajaista itse kullekin; kesällä metsän keskellä ne unohtaa hetkeksi, kunnes tajuaa, että on itse asiassa molempien polttopisteessä, vaikka ilmasto (tai pikemminkin ihminen) vielä sallii luonnon olla ympärillä liki sellaisenaan. Iloa kirjallisuudesta, välillä senkin unohtamista ja entistä paremman kirjallisuuden odotusta.

    Onneksi voi olla ihminen, vaikka ympärillä on kaikkia aktivisteja ja niitä, jotka kysyvät, missä seisot – toki sitäkin pitää kysyä, ja itseltään ennen kaikkea…

    Nyt menen todistamaan, etten ole robotti. Tsemppiä kirjoittamiseen!

  11. 14

    juha saari sanoo

    Lopetetaan hyvät ihmiset tämä huolemme todisteleminen toisillemme niin kauan kuin valitsemme tämän kaiken hyvinvoinnin.Ei millään pahalla.

    Kai tämä huolensa hokeminen sitten kuuluu älyllisen identiteetin rakentamiseen, erontekoon muihin, niihin jotka eivät tyhmyyttään ymmärrä huolehtia. Tärkeintähän ihmisen on kai erottua muista…

    No. Jos kuulostan vihaiselta, se ei ole tarkoitus. Olen vain kyllästynyt kaikkeen huolehtimiseen ihan noin yleensä. Joka päivä kun ajan pyörällä töihin, mietin että mitä helevettiä tälläkään on merkitystä. Kiinalaiset porskutta kuitenkin… Ja toivonko sitä oikeastaan, kiinalaisten porskuttamista? Että pääsisin tästä vastuustani ja ehkäpä sittenkin turhasta pihistelystä ja ahistuksesta jossa elämä menee hukkaan… ja jos vielä tämän kaiken lisäksi tuntisin huolestumista, niin siitäkin!

    Olen täynnä itsepetosta ja sartrelaista huonoa uskoa siis. Mutta huolissani en suostui olemaan! En piru vie. Niin kun ei ehkä sitten tästä pyöräilystä,matkustelemattomudesta,kierrättämisestä, ahtaasti asumisesta, kierrätyshuonekalujen ostamisesta. Hyvä on hyvä on, syön lihaa mutta siitäkin lasken viikkoannoksia. Tää on just tätä…

    (P.S. Juha Haatajan kysymys lastemme kasvatuksesta lienee turha. Eivät ne ahdistustani onneksi omaksu. Tekevät sittenkin vain niin kuin haluavat.Ja ovat huolissaan liian myöhään.)

    Hauskaa syksyä kuitenkin kaikille t. juha

  12. 15

    sanoo

    Hyvä kirjoitus tosiaan. Teki minutkin iloiseksi. Ja sai huokaisemaan.

    Jaan omalla kohdallani myös tuon lokeroimisen vaikeuden: vaikka kuinka yritän, en millään pysty muovautumaan yhteen lokeroon (olenko konservatisti, kun arvostan klubitakkiherrojen selkärangasta tulevia käytöstapoja, vai anarkisti kun näen itseni helposti osoittamassa mieltä rahan turmelusta ja mustavalkoista yhteiskuntaa vastaan). En edes kahteen lokeroon.

  13. 16

    sanoo

    Sillä on paljonkin väliä, ainakin monille. Tänään olemme saaneet HS:n pääkirjoitussivulta lukea, että olet Enbusken ja Wahlroosin tapaan nälvivä uusoikeistolainen markkinauskovainen konservatiivinihilisti.

    Tyyperryksissäni en osaa sanoa, mikä kirjoituksessa oli eniten pielessä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *