Mikä runouden tehtävä ei ole

Henriikka Tavin kokoelmalla Esim. Esa on erityinen paikka sydämessäni. Se oli viime vuoden riemastuttavin runoteos.

Uudessa Suomen Kuvalehdessä Tavilta kysellään hassuja (”minkälainen on huono runo, minkälainen hyvä runo?”). Fiksuna lyyrikkona hän ei anna yksiselitteisiä vastauksia. Mutta ikään kuin huomaamatta, negaation kautta hän sanoo jotain olennaista runouden tehtävästä: ”Ainakaan runous ei ole mitään sellaista, minkä tehtävänä olisi virkistää työstään uupuneita ihmisiä ja auttaa heitä palvelemaan systeemiä paremmin.”

Uuvuttavinta kyseisessä lehtijutussa on 1990-lukulaisten ja uuden polven lyyrikkojen välisten skismojen jauhaminen. Syy lienee toimittajan, onhan tunnettua, että toimittajat rakastavat yksinkertaistavien kysymysten ohella ristiriitojen ja konfliktien esiin nostamista. Tavi toteaa: ”Minun on usein vaikea ymmärtää 1990-lukulaista runoutta. Vierainta siinä on tietty tunnesisältö, kokemus siitä, että puhuja on etäällä minusta.”

En jaksa uskoa, että tässä on lopulta kyse koulukunnista tai ikäluokista. En usko, että on lähtökohtaisesti olemassa mitään etäiseksi jäävää 1990-lukulaista ja helposti lähestyttävää 2000-lukulaista lyriikkaa. On vain runoilijoita, jotka kolahtavat enemmän ja runoilijoita, jotka kolahtavat vähemmän.

Kun runopiireissä syntyy vastakkainasetteluja, osapuolet ovat hirmuisen taitavia tunnistamaan toistensa maneerit ja tietysti karsastavat niitä viimeiseen saakka. Osapuolitulkinnat ovat sokeita ja onnettomia, ei niillä pitkälle pötkitä.
Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Auts – joko se on tullut ulos?
    Olen nimittäin nähnyt painajaisia tuosta haastattelusta. Pyydän anteeksi, huolimatonta puhetta, etenkin tuo 90-lukulaisjuttu. On toki ”ysäreitä”, jotka avautuvat minulle vaikeasti, mutta toisaalta on sellaisiakin joista paljon tykkään. Ei pitäisi yleistää.

    Kaiken kaikkiaan, jos mahdollista olisi, deletoisin suurimman osan siitä, mitä tuossa haastattelussa suustani lipsuu – en myöskään kasvissyöjänä ole sitä mieltä, että kaikki suomalaiset syövät broileria.

    (minä: toisaalta, on suomi nykyään jonkin verran vähemmän yhtenäiskulttuurinen maa kuin silloin kun olin lapsi, jolloin kaikki söivät broileria
    toimittaja: eivätkö ne syö vieläkin
    minä: niin)

    Suurimmaksi osaksi olen kyllä valitettavasti vastuullinen noista hölmöistä repliikeistäni. Aion vakaasti tulla viisaammaksi.

    ps. kiitos hienosta, fiksusta blogista! Aina välillä täällä vierailen.

  2. 2

    sanoo

    ”Aion vakaasti tulla viisaammaksi.”

    Kannatettava tavoite, itsellenikin.

    Vaan kuten merkinnässäni vihjasin: toimittajia on syyttäminen paljosta. Hehän ne kysymykset esittävät ja editoivat vastaukset ynnä valitsevat näkökulmat, teemat ja puheenaiheet. Niin tässäkin tapauksessa.

    Ja kyllä tuossa haastattelussa kulki läpi jonkinlaisena näkymättömänä juonteena vastarintasi ja epäröintisi esitettyjä kysymyksiä kohtaan. Lukijana tuli välillä yhtä kiusaantunut olo kuin voin kuvitella sinulla olleen.

  3. 3

    Luultaavasti vanhempi sukulaisnainen sanoo

    Sijoituspaikkaani jostain jumalan syystä kannettiin taas SK, ja olikin ilo nähdä sieltä maisteri Tavi. Mä olin lukenut hänen kirjansa viime vuonna. Vaan en aivan samalla innolla kuin sä. Eikö se kokonaistunnelma ole vähän ankea, ahdisteinenkin? En tiedä, ehkä luin väärällä mielellä. Johon jäi kolme tai neljä kun pahamielisempi kutsuisi pelkäksi konstailuksi niin ilahduttavina suorituksina: se lomake, ruusun muotoinen ja loppuun sijoitettu hedelmäisä sanasalaatti. Sivujen alalaidassa juoksevasta tekstistä en tajunnut miksei sitä riittänyt joka sivulle. Ongelmia, kysymyksiä. No mutta, oli se silti myönteinen kokonaiselämys, mutta joudun luonnostelemaan pari kriittistä huomiota merkintääsi. Kokonaisuutena on hauska kuulla, että niin kovin pidit Tavin teoksesta.

    Koska se systeemi muuttui pahaksi? Jo 90-luvun runoutta työ-uupumukseen asti lukeneena nyt tajuan, että he ovatkin kaikki vastarintoineen, eskapismeineen punkkareita manqué. Ei liene haitallista jos esteetinen objekti kuin nyt vaikka runo antaa uuden horisontin, eikä ainakaan jokaisen runon tapauksessa sen väärinkäyttöä jos saamansa hyödyn ulosmittaa erilaisten systeemien palveluksessa. (Ja niitäkin on niin erimittaisia sosiaalisia, ideologisia, kontemplatiivisiä, rakentavia ja tuhoovia systeemejä…) Jos taas runous on pelkän kriittisen ajattelun väline, kyseenalaistaja, olisi se tyhjennettävissä ja korvattavissa käytännöllisellä filosofialla, politiikkatieteellä, Karttusella ja pamfleteilla, kriittisellä journalismilla. Runoilijana et tietenkään voi olla tästä samaa mieltä.

    Mitä koulukuntaisuuteen tulee, niin näennäisestäkin kiistasta syntyy usein kestävimmäksi osoittautuva taide. Jopa, vois aatella että sokeilla onnettommilla tulkinnoilla nimenomaan on aina pötkitty pitkälle. No, liioittelua. Mutta ei väite aivan vailla esimerkkiaineistoa jää: moniko osaa enää riviäkään siltä suurelta säkeitten laittajalta, kun kiteytti että ”runoudella on sama suhde estetiikkaan kuin uskonnolla teologiaan”. Hänen haastajansa kyllä muistetaan. Runoilija tästä ei luonnollisestikaan voi olla samaa mieltä.

  4. 4

    sanoo

    Katalasti valittu nimimerkki tuo, kun siitä ei selviä, että kenen vanhempi sukulaisnainen. Luultavasti. No, kaikkihan me olemme sukua jollekin.

    ”Eikö se kokonaistunnelma ole vähän ankea, ahdisteinenkin?”

    Ei minusta. Jos Tavin kokoelmaa ajattelee niin sen tunnelmamääritelmiä minulle ovat lähinnä pakottomuus, avoimuus, rentous, kokeilunhaluisuus ja voittopuolisesti hyväntahtoinen ilkikurisuus. Kyllä siinä kyntensäkin on ja kyllä se ne myös näyttää. Mutta ahdisteinen? Ei mielestäni.

    ”Ei liene haitallista jos esteetinen objekti kuin nyt vaikka runo antaa uuden horisontin, eikä ainakaan jokaisen runon tapauksessa sen väärinkäyttöä jos saamansa hyödyn ulosmittaa erilaisten systeemien palveluksessa.”

    En usko Tavin tarkoittaneen, etteikö runous saisi antaa iloa ja jaksamista vaikkapa työuupumukseen. Luin hänen kommentinsa niin, että siinä vastustetaan runouden tehtävän määrittelemistä hyödyn näkökohtien kautta, vaan ainoastaan runoudesta itsestään käsin. Runous – ja kirjallisuus ylipäänsä – on jokseenkin hyödytöntä, aivan kuten uskontokin. Kuitenkin molemmat voivat ihmistä vahvistaa, tukea ja ylösrakentaa, mutta eivät missään nimessä tähän tarkoitukseen tyhjene.

    ”Jos taas runous on pelkän kriittisen ajattelun väline, kyseenalaistaja, olisi se tyhjennettävissä ja korvattavissa käytännöllisellä filosofialla, politiikkatieteellä, Karttusella ja pamfleteilla, kriittisellä journalismilla.”

    Ei runous ole pelkkä kriittisen ajattelun väline, vaikka toki sen pitäisi olla myös sitä. Nuo muut elämänalat, joihin viittaat eivät voi runoutta korvata, koska niiden kriittinen hammaskalusto ei pureudu samoihin asioihin ja samalla tavalla kuin runouden, joka elää, liikkuu ja lisääntyy kielessä.

    ”Mitä koulukuntaisuuteen tulee, niin näennäisestäkin kiistasta syntyy usein kestävimmäksi osoittautuva taide.”

    Onko näin? Mitä ovat koulukunnat? Mielestäni niitä ei ole edes olemassa, ne ovat kuin tähtikuvioita, ulkopuolisen havaitsijan keksimiä, ilmentävät ihmisen sisäsyntyistä luokittelun halua. Toki on mahdotonta muodostaa yleiskäsitystä jonkin ajan kirjallisuudesta ilman minkäänlaisia luokituksia. Siinä mielessä ne ovat välttämätön paha.

  5. 5

    sanoo

    Luin SK:n jutun. Kahteen seikkaan en malta olla puuttumatta. Lentävän baudrillardin ohjeen mukaan julkisuudessa esiinnyttäessä on sanottava kaikkea muuta kuin mitä tarkoittaa. Se lienee yleistys mediasta olentona.

    Oman kokemuksen, haastattelunauhurin ja lehtiön muodostaman barrikadin molemminpuolisen, valossa en menisi ehkä näin pitkälle mutta olen taipuva uskomaan jotta intervista ei ole sosiaalinen elikkä inhimillinen tilanne. Parhaassa tapauksessa. Vaan jotakin virallisen ja kaupallisen transaktion väliltä. Siis trans eikä inter. No, tämä on aivan käytännöllinen sivuseikka. Mutta joskus parhaissa haastatteluissa lukija aivan näkee miten haastateltava on nähnyt kuinka hänen lauseensa tullaan lehden sivulla näkemään.

    Mutta runous. Niin ehkä sukupolvien ellei vastakkain- niin rinnanlaittaminen on hedelmällinen ellei jokaiselle osalliselle kiva lähtökohta. (Tässähän blogisti on hyvässä asemassa koska on debytoinut 80-luvulla.) Ainoa mitä haluan korjata niin tämä usein mainittu joukko Aronpuro, Kirstinä ei koskaan ollut varsinaisesti poliittinen. (Tai jos ekana mainittu hetken oli, niin tuolloin hän pikemminkin vältti kokeellisuuksia.) Ehkä he eivät olleet edes kovin hyviä runoilijoita. Antoisampia ja harmonisempia on olleet Paavilainen, Seilonen, Polameri tuolta jaksolta. Heidän poliittisuudestaan en tässä mahdu lausumaan. Tässä (ja kahdessa muussa) suhteessa Sinervo asettaa itsensä kovin tuomitsevaan asemaan sillä sitaatilla joka SK:ssä oli. Melkein vaikea uskoa hänen jotakin niin tömpsöä sanoneen. Kaikkea ei ole koskaan tehty. Eikä 60-lukumme ollut kovin onnistunut. Täydemmässä kukassa leikkifunktio oli nyt vaikka Aram Saroyanissa. On melkein vaikea olla tuntematta lievää vahingoniloa Sinervoa kohtaan. Sen sijaan maisteri Tavin omat lausunnot…

    …luultavasti jäävät elämään ja vaikuttamaan runopuheeseen. Se yleensä on siinä lehdessä esitettyjen näkemysten osa.

    En väitä lukeneeni kaikkea keskeisiltä ysäreiltä (Kontio, Sinervo, Koskelainen, Otonkoski, Tuomi, Inkala) mutta jotain näännyttävää heissä, ainakin heitä ympäröineessä puheessa oli. Asian tekee vaikeaksi että heidän palveluksiaan runouden asialle ja hyville riveille ei voi sivuuttaa. Havainto, että puhuja, ja että etäinen, on myös tuoreesti heidän itseymmärryksensä vastainen. Hienoa tässä on, että se on sanottu vahingossa. Ja on siis kokemuksellisesti tosi. Jokin uusi horisontti siitä aukenee. Omakohtaisempi pointti, niin maininta että keskivertoinen runous on miellyttävämpää kuin hyvä. Tämä on terävä havainto, jota en itse ole osannut pukea sanoiksi. Mutta vastaa syvästi kokemustani: niinhän Smiley-romaanienkin päähenkilön intohimona oli ”minor german poets”. Mun monivuotinen innoittajani on muuten nimeltään George Herbert.

    Lopuksi sinun havainto tähtikuvioista. Olet oikeassa: mutta ilman niitä ihmiskunnan puheilmastoista puuttuisi puolet tragedioista ja kaikki mytologia.

  6. 6

    sanoo

    ”Niin ehkä sukupolvien ellei vastakkain- niin rinnanlaittaminen on hedelmällinen ellei jokaiselle osalliselle kiva lähtökohta.”

    Vastakkainasettelu ei ole koskaan pahasta. Pitää olla vihollisia. Pitää olla niitä, joille kostaa. Miksi sitä muuten kirjoittaisi?

    Jos nyt vaikka joku nuoren polven lyyrikko herää öisin painajaisiin, jossa häntä ahdistelevat inhat ysäripedot, joilla on Helena Sinervon tai Jyrki Kiiskosen kasvot, niin mikä antaa palaa vaan, laakia perään ja täydeltä laidalta.

    Minä nyt vain satun olemaan perin pohjin uuvahtanut ja väsähtänyt tähän ysärit vs. me muut, ”meidän yhteisö” -juttuun. Olen kai kuullut siitä liikaa, suoraan ja kautta rantain. Se ei avarra ymmärrystäni millään tavalla, ei anna positiivisia viboja.

    Uuden polven lyyrikoiden tribalismi sekä siihen kytkeytyvä negaatioiden varassa elevä identiteettipolitiikka haiskahtaa pelkästään ummehtuneelta.

    Ja väsynyt juttu se on, kun SK:kin sen jo noteeraa.

    Varsinaisessa merkinnässäni tarkoitukseni oli korostaa, kuinka onnettomia osapuolitulkinnat ovat, siis ysäreiden luennat uuden polven lyyrikkojen toimesta sekä päinvastoin. Molemmat ovat lukeneet toisiaan sen verran vähän ja asenteellisesti, että tietävät toisistaan kaiken. Ja sanovat sen ääneen.

    Onkohan tämä lopulta yhtä yhdentekevä skisma kuin realistien ja modernistien skisma suomalaisessa proosassa sotien jälkeen. Molemmillaahan oli oikeastaan samat tavoitteet ja lähtökohdat, yksinkertaistetusti sanottuna todellisuuden kuvaaminen mahdollisimman tarkasti. Modernistit sitten kesksivät syyttää realisteja siitä, että ”väärin kuvattu”.

    Ehkä tuo skisma rikastutti ja väritti sen aikaista hengenelämää, mutta nykypäivän lukijan perspektiivistä koko soppa vaikuttaa ehkä lähinnä huvittavalta. Eikä niistä asetelmista kovin leveitä eväitä saa sen aikaisten romaanien tulkintaan.

    ”Havainto, että puhuja, ja että etäinen, on myös tuoreesti heidän itseymmärryksensä vastainen. Hienoa tässä on, että se on sanottu vahingossa. Ja on siis kokemuksellisesti tosi. Jokin uusi horisontti siitä aukenee.”

    Ai aukenee vai? Kokemuksellisesti tosi?

    Onhan sekin mahdollista, että ”vahingossa sanottu” kommentti vain toistaa sitä mitä näistä ysäreistä on omissa porukoissa puhuttu, ja näistä puheista on sitten vähitellen tullut totta, kokemusta.

    En tiedä, onko näin. Kunhan nostan esiin tällaisenkin mahdollisuuden.

    ”Lopuksi sinun havainto tähtikuvioista. Olet oikeassa: mutta ilman niitä ihmiskunnan puheilmastoista puuttuisi puolet tragedioista ja kaikki mytologia.”

    Muotoilet tämän niin kuin olisi esitetty, että tähtikuviot on poistettava näkyvistä (huomaatko, miten sanoissani kahisee Haavikko). Minä en ole sellaista esittänyt. Lähinnä vain todennut tähtikuviot tähtikuvioiksi. Se, mikä on tehtävä näkyväksi ei minun katsannossani ole lähtökohtaisesti yhtään vähempiarvoista kuin se, mikä on näkyvää.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *