Mies nimeltä DeLillo


En tiedä Don DeLillosta oikeastaan mitään. Olen lukenut lähes kaikki hänen romaaninsa, monet niistä useaan kertaan, mutta miehestä itsestään en osaa sanoa juuri muuta kuin että hän asuu jossain New Yorkin liepeillä ja polveutuu italialaisista siirtolaisista. Valokuvissa DeLillo näyttää sävyisältä ja hieman tylsältä tyypiltä. Ulkonäkönsä perusteella hän voisi olla tietokoneasiantuntija tai ortopedi.

Vaikka DeLillo merkitsee minulle kirjailijana paljon, en ole koskaan halunnut ”kohdata” häntä, en kasvotusten enkä aikakauslehtien syvähaastattelujen välityksellä. Minulle riittävät mainiosti DeLillon kirjat. En ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka väittävät ”ymmärtävänsä” kirjailijan teoksia paremmin juteltuaan tämän kanssa henkilökohtaisesti. Ainoa merkityksellinen suhde kirjailijan ja lukijan välillä voi syntyä tekstien kautta. Kirjailijan omat hölinät sopii jättää omaan arvoonsa. Useimmat kirjailijat puhuvat mitä sylki suuhun tuo. Eivät he ole olemassa harjoittaakseen suhdetoimintaa — ”kohdatakseen lukijoitaan” — vaan tehdäkseen kirjoja lukijoidensa huviksi ja lohduksi.

Sattumalta sain hiljattain käsiini teoksen Conversations with Don DeLillo (toimittanut Thomas DePietro), johon on koottu DeLillon haastattelut vuosilta 1982-2001. Niitä on vajaat kaksikymmentä, mikä ei ole paljon. Suomalainen keskivertokirjailija ehtii antaa saman verran haastatteluja yhden kirjasyksyn aikana. Televisiossa DeLillo ei ole halunnut esiintyä koskaan. Kun Valkoinen kohina palkittiin American Book Awardilla, DeLillon puhe palkinnonjakotilaisuudessa oli ytimekäs: ”I’m sorry I couldn’t be here tonight.” Joku voisi syyttää julkisuutta karttavaa DeLilloa kopeaksi tai elitistiseksi, mutta mistään sellaisesta ei ole kyse. Hän vain sattuu olemaan vanhan liiton mies, jonka mielestä kirjailijan tärkein tehtävä ei ole olla valmiina heti kun julkisuus kutsuu.

Entä ne haastattelut? Kuten arvata saattaa, DeLillo puhuu niissä kirjoittamisesta ja kirjallisuudesta, hyvin vähän itsestään. Hän kieltää toimittajia kuvailemasta — saati kuvaamasta — kotiaan tai elinympäristöään. Vaikka on kiintoisaa lukea DeLillon ammatillisista ajatuksista, niistä ei oikeastaan verso mitään sellaista, mikä saisi minut katsomaan hänen romaanejaan uudesta vinkkelistä. Hän kertoo suhtautuvansa kieleen enemmän runoilijan kuin prosaistin tavoin. Hän ei halua kirjoittaa muodoltaan valheellisen hallittuja teoksia, joissa on alku, keskikohta ja loppu, koska sellaisten aika oli 1800-luvulla (vaikka moni sellaisia vieläkin kirjoittaa). Hän pitää velvollisuutenaan tehdä romaaneja, jotka eivät halveksi lukijaansa päästämällä siitä missä aita on matalin. Tämän kaiken tiesin jo entuudestaan, koska olen perehtynyt hänen tuotantoonsa.

Kaikki on todellakin Don DeLillon kirjoissa. Niitä kannattaa lukea, uudestaan ja uudestaan. Ne kestävät sen, niin kuin hyvät kirjat kestävät.

P.S.

Toki Conversations with Don DeLillo herättää monenlaisia pohdintoja, mutta useimmat niistä liittyvät kirjallisuuteen laajemmin. Esimerkiksi Kennedyn salamurhan mysteereihin pureutuvan Vaaka-romaanin ilmestymisen aikoihin antamassaan haastattelussa DeLillo pohdiskelee sitä, miten eri tavalla kirjailijasukupolvet maailmaa tarkastelevat. Hän arvelee, että Styronin, Mailerin, Vidalin ja Baldwinin polvi olisi nostanut romaanin päähenkilöksi John F. Kennedyn, kun taas nuorempaa polvea edustava DeLillo valitsi hahmokseen Lee Harvey Oswaldin ja uskoo, että myös hänen ikätoverinsa, kuten Pynchon, McElroy, McGuane ja Stone olisivat päätyneet samanlaiseen ratkaisuun.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Minusta DeLillo on epätasainen kirjailijana. Valkoinen kohina oli pirun hyvä, mutta tämä viimesyksyinen (englanniksi toissavuotinen vissiin) Putoava mies oli pettymys.

    DeLillon Mao’kin oli parempi.

    Mutta minusta tämä ei tarkoita sitä, että DeLillo on huono, koska mielestäni kirjailija saa kirjoittaa epätasaisesti ja olisi oikeastaan omituista jos kirjailija, joka on inhimillinen otus, olisi aina täydellinen ja mahtava.

  2. 3

    juha saari sanoo

    Tämä tulee nyt tosi myöhään tähän kun luin Cosmopoliksen ja katsoin elokuvan niin pakko kommentoida myöhempien aikojen DeLilloa…

    Koin Cosmon rasittavan teennäisenä (ja elokuvaa vaivasi ihan sama tunnelma). DeLillon tyyli alkaa tuntua liian itseään korostavalta.

    Mao, Vaaka ja Kohina olivat hienoa realismin ja lähes metafyysisen urbaanin ja poliittisen maiseman yhdistämistä; ikään kuin henkilöt olisivat jonkin kummallisen abstraktin todellisuuden marionetteja mutta uskottavia ja todellisia sellaisia; pohjustettu eleettömällä ja konstailemattomalla realistisella ilmaisulla.

    Nyt , Cosmopoliksessa, henkilöiden suuhun kirjoitetut lauseet ovat jo lähes epäuskottavia kenenkään muun kuin maiseman takana poseeraavan kirjailijan ”puhumiksi”. Henkilöt ovat nyt liikaa kirjailijan marionetteja. (Tietenkin tämä voisi ihan hyvin toimia, kuten Camus’lla ja Sartrella esimerkiksi mutta DeLillo vaan tuntuu minulle liian teennäiseltä, en voi sille mitään.)

    Hyllyssäni olevaa Alamaailmaa en ole vielä lukenut, mutta selailemalla tulin siihen tulokseen, että se on lähempänä vielä tuota uskottavaa ja toimivaa tyyliä.

    t. juha

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *