Mies, hevonen ja teksti

Työpöydälläni on pino uusia ja vanhoja kotimaisia romaaneja, jotka kuvaavat vuoden 1918 tapahtumia. Luen ne, koska minulla on siihen syyt. Näistä syistä ei sen enempää.

Pinon tuorein on Antti Tuurin Kylmien kyytimies, tämän syksyn kirjasatoa. Olen päässyt kirjan lähes loppuun, parisenkymmentä sivua on jäljellä. Mielikuvissa päällimmäisenä on se, että Tuuri kuvaa romaanissa liikuttavasti miehen suhdetta hevoseensa:

”Harjasin Proklin, hain vettä ja heinää ja juttelin hevoselle. Istuin sen luona pitkään ja annoin sen hamuta käsiäni ja poskipäitäni; hevonen hieroi turpaansa olkapäätäni vasten ja piti pientä, inisevää ääntä niin kuin varsana, ja kun tartuin sen harjaan ja ravistelin, se nosti ylähuultaan niin, että isot hampaat näkyivät.”

Vain harva suomalainen mieskirjailija on onnistunut kuvaamaan näin hienovaraisen herkästi miehen suhdetta hevoseen, suhteesta naiseen nyt puhumattakaan.

Leikki sikseen. Antti Tuuri kuuluu niihin kirjailijoihin, joiden ammattitaitoa arvostan paljon. Vaikka hänen riivitty lauseensa ei kolahda minuun, pidän siitä huolimatta monista hänen kirjoistaan. Se johtuu siitä, että luen niitä enemmän teoksina kuin teksteinä, ja teoksina Tuurin kirjat toimivat, ne on taiten rakennettu. Kylmien kyytimies tavoittaa lisäksi tavattoman hienosti Tampereen taistelun tunnelmat.

Varsinaisten lempparikirjailijoideni kirjoja taas luen pikemminkin teksteinä kuin teoksina. Silloin ei oikeastaan haittaa, vaikka kirja pikkuisen tökkisi muodon, rakenteen tai tarinankuljetuksen tasolla. Kun proosa todella potkii, voin antaa tekstin virrata ja kuljettaa mukanaan. Silloin löydän aina jotakin sellaista, mitä en tiennyt olevan olemassakaan.

Kommentit
  1. 1

    Tuima sanoo

    Minuun taas tuurin lause kolahtaa, nautin lukiessani hänen lauseitaan. Pinnalta Tuurin lause on yksinkertainen, pinnan alta ei. Yksinkertaisuus on muutenkin hämäävää, tuurimainen lause on tunnistettava ja sen voi ikävä kyllä bongata joiltakin nuoremmilta kirjailijoilta.

  2. 2

    sanoo

    Voi sen lauseen bongata myös keskipolven kirjailijoilta.

    Ei se minusta ole ikävää. Ei ainakaan siinä tapauksessa, että tuurimaisuus ei jää ainoaksi tyylivaikutelmaksi.

    Jokainen kirjailija kuitenkin kirjoittaa kaiken lukemansa kirjallisuuden ”päälle”. Useimmat romaanit ovat melkoisia viittausten verkostoja ja kirjallisten vaikutteiden kudelmia.

    Näiden (kaikkien) yhteyksien tunnistaminen ei tietenkään ole hyvän lukukokemuksen edellytys. Itsekin paikannan todennäköisesti vain sangen pienen osan vaikkapa Jari Tervon Myyrän intertekstuaalisuudesta.

  3. 3

    Tuima sanoo

    Minusta se on joskus ikävää, varsinkin silloin kun se poikkeaa teoksen muusta tyylistä, joka on kirjailijan oma. Vaikka ainahan sitä sanotaan että lainaa/varasta vain parhailta. Mikään kirjallisuus ei ole vapaata intertekstuaalisuudesta, sehän on selvää.

    Myyrän kohdalla en edes yrittänyt paikantaa viittweistä kuin pari, nautin vain tarinan imusta.

  4. 4

    sanoo

    Makuja on monia. Minä olen lukenut Tuurin varhaisen tuotannon Pohjanmaahan saakka nauttien nimenomaan lauseen puhtaudesta ja tarkkuudesta. Kulkeehan se tarina siinä mukana, mikä milloinkin.

    Hevossuhdekuvauksen liikuttavuudesta tulee mieleen Hemingwayn hieno maksiimi: Kirjailijan tehtävä on luoda tunteita, ei kuvata niitä.

  5. 5

    sanoo

    Tässä on myös sellainen aspekti, että ajattelen Tuurin lausetta väistämättä myös oman kirjoittamisen näkökulmasta.

    Tämä puhtaan, tarkkarajaisen lauseen luu alkaa olla kotimaisessa proosassa aika loppuun kaluttu. Aivan kuten muotopuhdas moderni kuvallisuus kotimaisessa lyriikassa.

    Esimerkiksi sellaista novellistiikkaa, jota Tuuri teki, ja teki erittäin laadukkaasti, ei ole tänä päivänä enää kovin mielekästä tehdä.

  6. 6

    Manta sanoo

    Onhan siinä kirjapinossasi mukana myös Juhani Syrjän hieno tiivis monologiromaani ”Juho 18” (Gummerus 1998)?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *