Miehen mittoja

Olen melkoinen etana, kun vasta tänään huomasin tämän suunnattoman ihmeellisen uutisen. Se lienee jo kaluttu loppuun kaikenlaisissa nettikeskusteluissa. Kahvipöytäkeskusteluista puhumatakaan.

Minkälaisesta henkisestä vinksahtaneisuudesta mahtaa kertoa se, että tuo uutinen toi heti mieleeni erään kohdan Michel Houellebecqin Alkeishiukkasista? Siinä Bruno tilittää seksuaalisia kompleksejaan. Lihaksia voi kasvattaa kuntosalilla ja parrasta voi luopua, jos se saa näyttämään liiaksi Salman Rushdien kaltaiselta luihulta intellektuellilta. Mutta mitä tehdä sille tärkeimmälle miehiselle mitalle:

“Nyt se saattaa tuntua hullulta, mutta 70-luvulla peniksen kokoon ei juurikaan kiinnitetty huomiota; nuorena minulla oli kaikki mahdolliset fyysiset kompleksit paitsi sitä. En tiedä, kuka sen otti ensimmäisenä puheeksi, ehkä homot, ainakin se esiintyy amerikkalaisessa dekkarikirjallisuudessa, mutta Sartre ei sano siitä mitään.”

Bruno tietenkin mittaa vehkeensä: 12 senttiä, ehkä 13 tai 14, jos mittanauhan vetää aivan juureen kiinni. Ei todellakaan häävin kokoinen, sillä keskiverto ranskalaisten miehuus yltää linkittämäni uutisen mukaan hyvinkin 15 sentin uljaammalle puolelle.

Minun piti kirjoittaa tähän vielä jotakin siitä, kuinka aikamme on niin ironisuuden ja sarkastisuuden läpitunkema, että eurooppalaisten kansojen peniksen pituuksia koskevista uutisista on tullut jokapäiväistä kauraa laajalevikkisissä medioissa.
Mutta eihän tällainen kulttuurikritiikki voi olla muuta kuin onnetonta ja naurettavaa. Sisällöntuottajat (eli iltapäivälehdistön mediaterroristit) osaavat koodata tuotoksensa sellaisille taajuuksille, jotka ovat tyystin kritiikki-vapaita: Hei, sehän on leikkiä! Ei pidä ottaa niin vakavasti!

En minä leikistä suutu enkä missään nimessä ota sisällöntuottajien tempauksia vakavasti. (Sisältöhän ei tosiasiassa enää ole, ja sen tietää varmimmin siitä, että kaikki väittävät tuottavansa sitä. Sama pätee myös “elämyksiin”)

Lopetanpa tämän merkinnän tyylikkäällä korkeakirjallisella sitaatilla (huomaatteko, kuinka minäkin suojaudun ironisuuden ja sarkastisuuden taakse): Milan Kundera kertoo eräässä esseessään maailmansotien välillä vaikuttaneesta, nyt jo unohduksiin painuneesta tsekkikirjailijasta, joka kirjoitti romaanin nimeltä Polttomoottorihirviöt. Siinä aikakauden moraalinen rappio samastui autojen ja moottoripyörien brutaaliin meteliin. Tuskin tarvitsee sanoa, että tuohon aikaan nämä kulkupelit olivat Prahassa sangen harvinaisia. Silloin niiden brutaaliuden saattoi vielä tajuta.

Nykyihmisten aivot ovat turtuneet ironialla ja sarkasmilla koodattuun sisällöntuotantoon samalla tavalla kuin heidän korvansa polttomoottorimeluun. Niitä vastaan kiukuttelu on yhtä typerää kuin rankkasateita ja ukonilmoja vastaan kiukuttelu.
Kommentit (7)
  1. Luovuksissa
    9.12.2008, 09:55

    Tähän liittyy hyvin aamun hesarissa ollut “väärä johtopäätös”-sarjakuvan strippi, jossa yksinäinen uutistoimittaja taistelee työpaikkansa puolesta kun vieressä suuri joukko seksiskandaakiosastolla työskenteleviä journalisteja keskittyy rauhassa sisällöntuotantoon.

    …ja se etteivät suomalaiset pärjää munanpituus mittauksissa johtuu pelkästään ns. suomalaisesta rehellisyydestä.

  2. Tommi Melender
    9.12.2008, 09:58

    “…ja se etteivät suomalaiset pärjää munanpituus mittauksissa johtuu pelkästään ns. suomalaisesta rehellisyydestä.”

    En rohjennut itse merkinnässä myöntää, mutta näin kommenttiosiossa voin myöntää, että minua askarruttaa, millaisella metodilla tuo tutkimus on toteutettu.

    Sehän ei tarkkaan ottaen ilmene tuosta uutisesta. Muistan, kun aloittelevana uutistoimittajana aikoinaan sain opastusta, jonka mukaan aina kun uutisoidaan jostakin tutkimuksesta on myös kerrottava, miten johtopäätöksiin on päädytty.

    Mutta se oli sitä vanhaa tylsää asiajournalismia se…

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *