Messupellenä

Tänään tuli heiluttua messupellenä, harrastin markkinointiviestintää yleisön edessä. Olen huomannut, että mikrofoni kädessä kannattaa puhua mitä sylki suuhun tuo. Jos rupeaa ajattelemaan sanomisiaan, ei saa lopulta sanotuksi mitään. Pitää vain kuunnella itseään ikään kuin ulkopuolisena, omat sanat eivät tunnu ämyrien kautta kuultuna omilta. Tulee sellainen tunne, ettei ole oikeastaan vastuussa sanomisistaan, ja sehän on tietysti vain positiivista, koska mainonnan palveluksessahan sitä messutilanteessa ollaan.

”When You hear music
after it´s over
it´s gone
in the air
and You can never capture it again.”
(Eric Dolphya Jorma Kaparin lainaamana Kaparin kokoelmasta Fiktiivisiä runoja)

Yleisön edessä puhutulle käy – ainakin minun tapauksessani – kuin musiikille tuossa katkelmassa. Yritän jälkeenpäin muistella, mitä kaikkea tuli messuväelle Kunnian miehestä juteltua, mutta se kaikki on todellakin gone in the air…

Eräs ystävällinen rouva totesi minulle, että ”se meni hyvin” täsmentämättä mitä ”mennä hyvin” tässä tapauksessa tarkoittaa.

Sattui minulle kirjamessuilla muutakin, ostin Matti Kurjensaaren kirjan Olavi Paavolaisesta ja Marko Tapion Aapo Heiskasen viikatetanssin. Paria kirjaa pitelin kädessä, mutta ostopäätös jäi tekemättä. Kirjamessujen myyntitiskeillä saa onneksi olla rauhassa ilman että kukaan myyntivastaava tunkee viereen ”tukemaan asiakasta ostopäätöksen teossa.”

Lisäksi tapasin kirjallisuusihmisen, joka valitteli suomalaisen nykykirjallisuuden surkeaa tasoa. Vastasin hänelle, että meillä kirjoitetaan kyllä hyvää kirjallisuutta, mutta kriitikkojen taso on sitä sun tätä. Kirjallisuusihminen vaati minua perustelemaan näkemykseni. Vastasin kuin Saarikoski runossaan: ”minun ei tarvitse puolustaa kantaani, koska se on oikea.” Jäi tunne, ettei kirjallisuusihminen ottanut minua vakavasti. En viitsinyt kertoa hänelle niiden neljän kriitikon nimeä, joita arvostan.

P.S.

Matti Kurjensaaren kirjassa on valokuvaliite. Eräässä kuvassa Olavi Paavolainen on Argentiinassa ratsun selässä. Hän on itse raapustanut kyseisen kuvan taakse: ”Lähdössä ratsastamaan aarniometsään uskomattoman laiskalla hevosella, joka silti uskollisesti palveli minua.”

Kommentit
  1. 1

    Etappisika sanoo

    Ette kumpikaan keskustelussa käsitelleet suomalaisten kirjallisuusihmisten tasoa? Kirjailijoita ja kriitikoita vaan?

  2. 3

    Anonymous sanoo

    Minusta Suvi Ahola on symppis kriitikko. Ja hyvä kirjailija. Vähän samaa teemaa kuin Maritta Kuulan lauluissa. ”Lattia on siivottava oikealta vasempaan, ai siitäkö se on kiinni.”

  3. 4

    sanoo

    Martin Amisin kritiikeistä ja kirjallisuusesseistä koottu The War Against Cliche on ollut minulla ahkerassa luvussa. Tosin Amis on ennen kaikkea kirjailija.

    Suomalaisia kriitikoita en uskalla julkisesti erikseen nimeten kehua. Siis niitä neljää hyvää.

  4. 5

    Anonymous sanoo

    Voithan sä Tommi kommentoida anonyyminä. Tää on kivaa. Ihan kuin olis Venetsian karnevaaleissa. Kukaan ei tiedä henkilöllisyyttä.

  5. 6

    sanoo

    Eikös se ole paikallaan, että kirjailijat jalkautuvat kirjallisuus- ihmisten pariin.
    Kirjamessut(kin) kuuluvat markkinointiympyrään. Taiteen aloja, joihin luen kirjallisuuden, ei liikaa markkinoida. Johtuneeko vähäisestä ostajakunnasta.

  6. 7

    sanoo

    Annatko nyt ymmärtää, että minä kehuin Suvi Aholaa anonyyminä ja peitin nerokkaasti jälkeni kirjoittamalla perään omalla nimelläni, etten uskalla kehua ketään kriitikkoa julkisesti?

    No, toki kaikkien salahankkeiden olemassaolon paras todiste on, ettei mitään todisteita ole. Mutta silti. Kunnian miehenä en sumuttaisi noin halpamaisesti.

    Tästä muuten hävisi jonkun anonyymin (montako teitä onkaan?) kommentti, jossa sanottiin ”Kumpi nauraa…” Olin sitä hyväksymässä, mutta jonnekin se meni. Tulinko vahingossa hylänneeksi sen? En tiedä, ei ainakaan ollut tarkoitus.

  7. 10

    Anonymous sanoo

    Nyt menee filosofiseksi. Naurattaa liikaa. Siis Kumpia. Minä ostan aina kirjani. En varasta.

  8. 12

    Samuli K. sanoo

    En yritä raottaa salaisuuden verhoa Tommin lempikriitikkojen edestä, mutta voisinpa lyödä vetoa ettei Suvi Ahola ainakaan siihen kuulu. Tämän arvion esitän ihan puhtaan maalaisjärjen perusteella.

    Aholan viimeisin floppi oli 20.10. julkaistu arvio Riikka Ala-Harjan romaanista Jättiläinen. Se alkoi näin:

    ”Pidin kovasti Riikka Ala-Harjan edellisestä romaanista Maata meren alla – myös siksi, että se käsitteli adoptiota, joka on minulle läheinen aihe.

    Uutuudenkin pitäisi tuntua tutulta, sillä päähenkilö on naisista kiinnostunut 16-vuotias Taneli, joka lähtee käymään New Yorkissa. Oma 20-vuotiaani lähti sinne juuri pariksi viikoksi, ja toinen poikani, se adoptoitu, on murrosikäinen ja hormonien vallassa.”

    Kun Suomen suurimman päivälehden vakiokriitikko ei kykene analysoimaan kirjoja millään muulla tasolla kuin miten ne sivuavat hänen elämäänsä, kirjallisuuskritiikillä ei voi sanoa menevän tässä maassa kovin hyvin. Ja mitäköhän Suvin pojatkin ajattelevat siitä, että äiti kirjoittaa lehdessä heidän murrosiästään ja hormonien jylläämisestä?

  9. 13

    sanoo

    Olen pannut merkille saman kuin Samuli. En tiedä olisiko HS:ssä ollut painotusta siihen suuntaan, että kirja-arvioihin pitää saada elävyyttä ja ihmisläheisyyttä, koska liiallinen älyllisyys karkottaa kiireiset ja nopeasti kyllästyvät lukijat. Sama tulee mieleen siitäkin, että HS:n arvosteluissa saatetaan nostaa kirjan kannalta ihan marginaalisia detaljeja näkyvästi esiin, ikään kuin human interest -näkökulmalla. Sekä myös siitä, että moni HS:n arvostelu lähenee enemmän referaattia ja kuvausta kuin varsinaista kritiikkiä.

    Monilla muilla foorumeilla asiat ovat tietysti vieläkin huonommalla tolalla, mutta HS:ltä sentään on tottunut odottamaan ja vaatimaan tasokkuutta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *