Messuamista

Olen tainnut aina tähän aikaan syksystä kirjoittaa jotain Kirjamessuista. Joten teen niin nytkin.

Piipahdin messuilla eilen perjantaina juttelemassa Ranskalaisesta ystävästä Takauma-lavalla Markku Soikkelin kanssa. Mukava, asiallinen keskustelu, joka keskittyi kirjallisuuteen eikä kirjallisuuden lieveilmiöihin. Lava oli sopivasti syrjässä pahimmasta messuhumusta. Ei siis valittamista.

Jos ajattelen Helsingin kirjamessuja lukijana, ne ovat minulle stressaava tapahtuma. En viihdy tungoksessa. Ostaessani kirjoja haluan vaellella rauhassa hyllyjen välissä ja syventyä lukemaan takakansien tekstejä. Sellainen ei onnistu Messukeskuksen humussa. Aina joku tönäisee kylkeen tai selkään. Ja kaikkialta kantautuvat kirjailijahaastattelujen äänet puuroutuvat typerryttäväksi sekametelisopaksi. En saa siinä hälinässä itseäni rauhoittumaan niin, että voisin istahtaa lavan eteen kuuntelemaan jotakuta minua kiinnostavaa kirjailijaa. (Varsinkin, kun omista esiintymisistäni tiedän, kuinka vaikeaa siellä lavalla on tavoittaa mitään olennaista: puhe tahtoo mennä ylimalkaiseksi jaaritteluksi tai tekonokkelaksi sanailuksi).

Olen huomannut monien mielikirjailijoideni suhtautuvan julkisuuteen vastentahtoisesti. Onkohan se pelkkää sattumaa vai voisiko olla niin, että heidän pidättyvyydessään on jotain sellaista, mikä myös suodattuu heidän teksteihinsä ja puhuttelee kaltaistani hiljaista itsereflektiota arvostavaa lukijaa?

Kun Don DeLillo voitti National Book Awardin, hän piti kirjallisuushistorian riisutuimman ja pelkistetyimmän kiitospuheen: ”I’m sorry I couldn’t be here tonight.” DeLillon kaltaiset kirjailijat kokevat, etteivät he kuuluu julkisuuteen vaan yksinäisyyteen. Kirjailijan paikka on kotona kirjoja kirjoittamassa, ei messukeskuksissa tai tv-studioissa suuta soittamassa.

Julkisuuden vältteleminen on kuitenkin huonoa kansalaisuutta ajassa, joka arvostaa näkyvyyttä ja näyttävyyttä. Ihanteellinen nykyajan kirjailija on sisällöntuotantosektorin uuttera renki. Aina valmis, kun kutsu käy. Kirjoitin kesällä WSOY:n Bulevardi-lehden kolumnissa: “Jos juorujournalismia hallitsee kiss and tell, niin kirjallisuusjournalismissa valtaa alaa write and tell.” Tuskin ovat oikovedokset valmistuneet, kun avioerosta tai lapsettomuudesta romaanin tehnyt kirjailija on jo sopimassa haastatteluja, joissa aikoo kertoa ajatuksiaan avioerosta tai lapsettomuudesta, mieluiten omilla kokemuksillaan niitä ryydittäen. Tämän kaltainen julkisuus hävittää kirjoista tärkeimmän eli itse kirjallisuuden. Romaanit typistyvät kirjoittajansa persoonan jatkeiksi, yhdentekeväksi human interestiksi.

Tätä taustaa vasten on tärkeää, että DeLillon kaltaiset kirjailijat silloin tällöin hairahtuvat antamaan haastattelun tai esiintymään televisiossa. Ei kirjallista julkisuutta pidä jättää yksinomaan niille, jotka sitä eniten himoavat.
Kommentit (7)
  1. Olen havainnut samaa itsessäni; paikoillaan istuminen ja haastattelun kuunteluun ja seuraamiseen keskittyminen tuntuu äärimmäisen vaikealta, vaikka haastattelu saattaisi kiinnostaakin, kun kokee olevansa jonkinlaisessa ampiaispesässä. Asia, ja tilanne, on toki eri esimerkiksi keikalla tms. missä lähes kaikki kuhnurit keskittyvät kuuntelemiseen.

  2. Susanna Iivonen-Pekesen
    25.10.2009, 19:38

    Ekstrovertti kirjailija on aika harvinainen tapaus, kai? Siis sellainen, joka latautuu hälinästä, kuten superhypermegapikkujoulubileistä, kirjamessuista tai sukujuhlista Pihtiputaalla.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *