”Me sivistymättömät”

Jonathan Franzen pohdiskeli jossain haastattelussa, kuinka hankalaa hänelle on henkisesti pitää omia kirjojaan parempina tai arvokkaampina kuin Michael Crichtonin, jonka tuotannosta hänen ei-niin-hirveän-lukenut veljensä kovasti tykkää.

Esseekirjassaan How To Be Alone Franzen jakaa kirjallisen arvostuksen kahteen lajiin. Toinen perustuu statukseen ja toinen yhteisöllisyyteen. Statusarvostus syntyy hyvistä kritiikeistä, kollegoiden kehuista ja viime kädessä klassikoiden kaanoniin korottamisesta. Yhteisöllinen arvostus taas rakentuu lukijoiden rakkaudesta eli siitä että kirja onnistuu koskettamaan tai puhuttelemaan niin sanottua ”suurta yleisöä”.

Franzen itse väittää kaipaavansa mieluummin yhteisöllisyyteen kuin statukseen perustuvaa arvostusta. Se on sama kuin sanoisi: ”En kirjoita tärkeileville elitisteille vaan tavallisille ihmisille.” Kirjallisuusmaailmassa, tai maailmassa ylipäänsä, asiat ovat harvoin yksiselitteisiä. Franzenin Muutoksia herätti monissa lukijoissa tyytymättömyyttä, ja kirjailija sai runsaasti postia, jossa tivattiin, että kenelle oikein kuvittelet kirjoittavasi, et ainakaan tavalliselle ihmiselle, joka haluaa hetken rentoutua mukavan kirjan parissa. Elitistiksikin, vieläpä kusipäiseksi sellaiseksi, Franzenia syytettiin, kun hän lausui purevia kommentteja Oprahin kirjakerhosta.

Yhteisöllisen arvostuksen kaipuutaan Franzen selittää sillä, että varttui hengeltään egalitaristisessa esikaupunkimiljöössä, jossa ei sopinut esiintyä muita parempana tai fiksumpana. Mitä olen Franzenin esseitä lukenut, niin niistä välittyy aika ristiriitainen kuva hänen persoonastaan. Toisaalta hän on amerikkalaisessa katsannossa tasa-arvon ihanteisiin sitoutunut vasemmistoliberaali, toisaalta hänestä huokuu vahva, ja joskus huonosti peitelty, inho massakulttuuria kohtaan. Erityisen selvästi tämä inho näkyy hänen paheksuessaan sosiaalista mediaa. Vaikea pitää tällaista ihmistä perinjuurin egalitaristisena.

Franzen tuli mieleeni, kun luin erään Facebook-kaverini päivityksen, jossa hän kertoi Ilta-Sanomien viikonvaihteen kirjallisuusliitteestä. Siinä kuulemma arvioitiin lyhyesti 150 kirjaa, ja niistä jokaisesta nostettiin yksi plussa ja yksi miinus. Miinuslistalta löytyi tällaisia huomioita: ”Vaatii malttia” (Monika Fagerholm), ”Romaani vetelee meitä sivistymättömiä pitkin korvia” (Juha Seppälä), ”Hyvin haastava” (Sofi Oksanen), ”Henkilöhahmot menevät helposti sekaisin” (Jennifer Egan), ”Vaikutusta ei voi sanoa valoisaksi” (Riikka Pulkkinen), ”Ei mitenkään helppo kirja” (Markku Pääskynen).

Tuollaiset huomiot kertovat karulla tavalla siitä, mihin päädytään, kun yhteisöllisyyden ideaali — tai pikemminkin sen irvikuva — nostetaan kirjallisuudessa kaiken muun edelle. Nuo Ilta-Sanomien miinukset on kirjoitettu oletetun ”tavallisen lukijan” vinkkelistä, kuviteltu että tavallinen lukija haluaa ennen muuta helppoa, vaivatonta ja piristävää lukuelämystä. Seppälän kirjasta esitetyssä huomiossa toimittajan luulottelema esisopimus hänen ja yleisönsä välillä tulee sanottua avoimesti julki: ”Me sivistymättömät.” Nykyaikana oman sivistymättömyytensä korostamisesta on tullut jonkinlainen rehellisyyden ja autenttisuuden ilmaus. Ei ole enää häpeä, jos ei jaksa nähdä hitustakaan vaivaa lukemisensa eteen, kun työelämäkin on niin vaativaa ja haastavaa ja perheenkin kanssa pitäisi ehtiä viettää laatuaikaa. Vain kusipäiset elitistit vaativat, että kirjat olisivat muutakin kuin keskiluokkaisia kulutushyödykkeitä.

Myönnän, että minussa pihisee viha ja kiukku, kun ajattelen Ilta-Sanomien kirjallisuusliitteen tapaa tehdä moukkamaisuudesta hyve. Tekisi mieli esiintyä yhtä fanaattisen elitistisesti kuin J-K Huysmansin Vastahankaan-romaanin päähenkilö des Esseintes, jonka mielestä suuri suosio on varma tae kirjan triviaalisuudesta, koska ”suuri yleisö” säästää aina ja kaikkialla suosionsa niille kirjoille, joista puuttuvat niin ajatukset kuin tyylikin. Tänä maailmanaikana, jolloin yhä useampi samastaa populaariuden ja demokratian toisiinsa, noin fanaattinen elitismi on kuitenkin vaikeaa. Ei se tahdo onnistua minultakaan, täällä blogissa se joskus onnistuu, mutta arkielämässä huonommin. Minulle tulee nolo ja puolusteleva olo, kun erehdyn vaikkapa pöytäseurueessa parjaamaan hattarankeveitä viihderomaaneja tai yhdentekeviä laatukirjallisuudeksi brändättyjä lukuromaaneja. Yhteisöllisyyden ja egalitarismin ideaali on juurtunut syvälle minuunkin, niin tuskallista kuin sitä onkin tunnustaa. Jos väitän, että Thomas Mann on paljon tärkeämpi kirjailija kuin Stieg Larsson, tunnen heti velvollisuutta perustella moinen suvaitsematon ja ahdasmielinen näkemys.

Tämä on kerrassaan inhottavaa. En halua kuulua ”meihin sivistymättömiin”, mutta minussa ei ole riittävästi kusipäisyyttä esiintyäkseni fanaattisena elitistinä. Ehkä minulla onkin pää vain puolillaan kusta? 
Kommentit
  1. 1

    Anonymous sanoo

    Kummallista näissä massakulttuuri-elitismi -vastakkainasettelulle perustuvissa keskusteluissa on se, että elitistien asema annetaan pelkästään kulttuurieliitille ja sen maulle. Kaupallisen eliitin (mainostoimistot, kaupalliset mediayhtiöt ym.) makua pidetään ikään kuin pyhänä ja koskemattomana; massakulttuuri esitetään luonnollisena ja hienostuneempi/monipuolisempi maku teeskentelynä.

    Kysymättä jää, onko kaupallisen eliitin ylläpitämä massakulttuuri saanut aikaan mitään rakentavaa.

  2. 2

    sanoo

    Sitä paitsi ns. kulttuurieliitti on paljon inklusiivisempi kuin talouseliitti. Kuka tahansa saada lohtua tai nautintoa vaikkapa laadukkaasta kirjallisuudesta. Kuka tahansa ei voi liittyä miljonäärikerhoon.

  3. 3

    sanoo

    Pätee muihinkin asioihin. Ei sitä oikein enää kehtaa mainitakaan, että ei omista televisiota. Tai että ei ole koskaan katsonut tosi-tv:tä. Mikäli erehtyy pitämään yhtään sivistyneemmän monologin mistään tärkeästä aiheesta Iltasanomat-tavisten seurassa, kannattaa ainakin loppuspiikissä korostaa olevansa kuitenkin koukussa Angry Birdsiin tai johonkin muuhun konsumerististiseen rahvaan suosimaan tuotteeseen. (entä jos sanoo olevansa suorittanut siinä kaikki tasot?! Wahlroos tod.näk. ulostaakin tehokkaasti.)

    Rahvaaksi vetäytyminen voidaan suorittaa myös äiti/isi-kortilla, sillä se tuottaa pitkälti samanlaista jälkeä luokasta tai sivistystasosta riippumatta.
    Tai sitten voi pyytää anteeksi ”olen kyllä vasemmistolainen”-huomautuksella. Myös kiroaminen alatyylisesti saattaa auttaa. Mieskirjailijoilla homma on selvä, kun korostetaan promiskuiteettia luovuuden lähteenä.

    Toisaalta onhan sekin kai nykyään sosiaalinen taito, että osaa tuottaa kuhunkin kontekstiin sopivaa sanastoa ja logiikkaa. Onkohan tällaisia kirjailijoita…?

    Itselleni palautui juuri bumerangina eräs teksti, koska se oli toimituskunnan mukaan ”liian tieteellinen ja vaikeaselkoinen”. Njaa, pitäkää suuren yleisön tunkkinne.

    Netissä k-päisyys on kyllä melkein luvattoman helppoa. Kirjallisesti pätevät ihmiset näyttävät ihan koviksilta.

  4. 4

    Anonymous sanoo

    Eli mikä on ratkaiseva ero Sinun ja Jonathanin kokemusten välillä? Kuulostavat aika inhimillisen ristiriitaisilta molemmat:

    ”…Toisaalta hän on amerikkalaisessa katsannossa tasa-arvon ihanteisiin sitoutunut vasemmistoliberaali, toisaalta hänestä huokuu vahva, ja joskus huonosti peitelty, inho massakulttuuria kohtaan.”

    ”Yhteisöllisyyden ja egalitarismin ideaali on juurtunut syvälle minuunkin, niin tuskallista kuin sitä onkin tunnustaa. Jos väitän, että Thomas Mann on paljon tärkeämpi kirjailija kuin Stieg Larsson, tunnen heti velvollisuutta perustella moinen suvaitsematon ja ahdasmielinen näkemys.”

    Minusta Franzen kirjoittaa mielenkiitoisesti juuri ristiriidoista, eikä peittele omaa ristiriitaisuuttaan.

  5. 5

    sanoo

    ”Eli mikä on ratkaiseva ero Sinun ja Jonathanin kokemusten välillä?”

    No juurikin tuo, että minä en julista olevani hyveellinen egalitaristi.

    Nuo Franzenin poleemiset kirjallisuusesseet ovat usein aikamoisen kärjistäviä hedelmättömällä ja typerälläkin tavalla. Omakohtaisemmat esseet ovat sitten monipuolisempia, mutta hänen asiaproosatyylinsä ei kolahda minuun tippaakaan.

  6. 6

    Anonymous sanoo

    Niin, luulin että Franzen ei JULISTA olevansa hyveellinen egalitaristi vaan tunnustaa moisen taustan vaikuttavan itseensä ja lausumiinsa, tahtoi tahi ei. Ja siihen sekoittuu sekä ylemmyydentunnetta että häpeää.

    Minusta hän on parhaimmillaan romaaneissaan, mutta esseetkin ovat usein kivuliaan hauskoja.

  7. 7

    sanoo

    No hänhän nimenomaan alleviivaa sitä, kuinka paljon tärkeämpänä kokee yhteisöllisen arvostuksen kuin statusarvostuksen itselleen kirjailijana ja selittää sitä egalitaristisella kasvuympäristöllään.

    Ja kuitenkin kun hänen esseitään lukee niin niistä tihkuu läpi jos jonkinlaista anti-egalitaristisuutta. Olisi kannattanut ehkä laittaa hiukan sordiinoa niihin ohjelmallisimpiin esseisiin.

    Franzenhan on aika avoimesti tuonut esiin antipatiansa niin kirjallista avantgardea kuin akateemista kirjallisuuden tutkimusta kohtaan.

    Toisaalta Stephen J. Burn kirjassaan ”Jonathan Franzen at the End of Postmodernism” todistelee varsin kattavasti, kuinka suuresti Franzenin romaaneihin ovat vaikuttaneet amerikkalaisen postmodernin kirjallisuuden eri jutut. Burnin mukaan Franzen on esseissään hyvin mustavalkoinen, mutta romaaneissaan paljon monihahmotteisempi.

    Minä en niin kovin tykännyt Vapaudesta. Parempi oli Muutoksia, eikä sekään mitenkään loistava.

  8. 8

    sanoo

    Onko tämä(kään)asia joko – tai? Oikeasti?

    Kirjoituksesta tulee mieleen kesäinen keskustelu, jossa kulttuurieliitti pahoitti mielensä kulttuuriministerin toiminnasta. Ja vain siksi, että ministeri ei suostunut tekemään eroa korkeakulttuurin ja populaarimman kulttuurin välille. Virkistävää, etten sanoisi :).

  9. 9

    sanoo

    Osasin vähän aavistella, että tämän merkinnän varsinainen kärki saattaa mennä ohi.

    Pointtini ei ole niinkään siinä, että haluaisin jääräpäisesti korostaa korkean ja matalan välistä eroa.

    Pointtini on pikemminkin siinä, että ärsyynnyin lainaamistani Ilta-Sanomien kirjakommenteista, siis niiden tavasta ikään kuin asettua ”tavallisen lukijan” tasolle, ottaa vakioasetukseksi sen, että ”tavallinen lukija” haluaa vain viihtyä hetkisen hyvän kirjan parissa, ja että heti on kirjattava miinukseksi se, jos kirjasta ei voi oitis ulosmitata pikavoittona mutkatonta lukunautintoa.

    Tarkoitukseni ei ollut paistatella omassa ylemmyyden tunteessani, kuten yritin muun ohessa sanoa omaa ambivalenssiani korostaen, ja ilmoittaa jotain sellaista että minähän luen vain laatukirjallisuutta enkä katso BB:tä enkä ole koskaan nähnytkään Seiskaa.

    On niin kovin hip ja cool sanoa, että välillä kolahtaa Thomas Mann ja välillä tekee mieli lukea Tex Willereitä. Minä en lue Tex Willereitä, vaan käytän sen ajan esimerkiksi toimintaleffojen katseluun.

    Mutta oikeasti: kyllä minä Thomas Mannia pidän korkeampana taiteena kuin niitä toimintaleffoja. Vaikka ei ole kauhean hip ja cool sanoa niin.

  10. 10

    Anonymous sanoo

    Todistustaakka on nykyään sillä, joka kehtaa sanoa, että rapmusiikki ja graffitit eivät ole yhtä arvokkaita juttuja kuin sinfoniat ja kuvataiteen mestareiden työt. Mutta jos sanoo toisin päin, niin se on heti raikasta, rehellistä ja demokraattista.

    Jonkun pyrkyripoliitikon suuhun sopisivat sanat: ”Niin mitä se sivistys oikeastaan on? Kyllä se on sitä, että osaa antaa arvon myös ihan tavallisten ihmisten mieltymyksille eikä jaa ihmisiä vuohiin ja lampaisiin heidän kulttuuriharrastustensa perusteella.”

    Vaikka kyse on tuossa kai lähinnä hyvistä käytöstavoista. Ja siitä, ettei haluta loukata ketään. Varsinkaan äänestäjien enemmistöä.

  11. 11

    Kamunen sanoo

    Nettivaikuttaminen on tosi coolia, sillä puolustusministeriön ylitarkastaja tiedotti sunnuntai-illan tv:n pääuutisissa heidän olevan tulossa valvomaan näitä keskusteluja.

    Facebookissa ylitarkastaja näkyy jo siten, että jos venäjän harrastaja laittaa linkin Komsomolskaja Pravdaan, niin päivitykset täytetään ”ryssän molotuksella”, yllättäen ja pyytämättä.

    Läntisen ajattelun peräsuoleksi tätä sanotaankin. Kansan kieli on otettu haltuun ja suojattu.

  12. 12

    Anonymous sanoo

    Nähdäkseni Franzen menee metsään jo heti alkumetreillä erottamalla statuksen ja yhteisöllisyyden. Onhan status yhtä lailla yhteisöllistä, vaikka sitten kapeamman ”elitistisen” yleisön määrittämänä. Tuosta jaottelusta katoaa kokonaan todelliset sisällölliset ansiot: ei Dostojevski ole loistava kirjailija siksi, että kriitikot niin sanovat, vaan koska Dostojevskin teokset puhuttelevat aina uusia sukupolvia toisensa jälkeen. Ja juuri tämä on vialla myös Iltiksen ynnä muiden tavassa tehdä juttuja ”taviksille” kuin idiooteille: oletus, että kaikki, mikä on kriitikoiden ja ammattilaisten ylistämää täytyy olla liian vaikeaa suurelle yleisölle. Strategia on kuin murrosikäisen kapinaa, jossa enemmän tai vähemmän kuvitteellinen eliitti nostetaan auktoriteetin asemaan vain, jotta sen voisi sitten ampua alas.

  13. 13

    sanoo

    Positiivinen tulkinta voisi olla se, että ihmiset ovat yksinkertaisesti kiinnostuneita erilaisista asioista. Syvä kiinnostus on ennakkoehto sille, että kehittyy jonkinlainen maku, jonka varassa voi ylipäätään arvottaa asioita.

    On ihan varmasti täysin selvää kaikille kirjallisuutta intohimoisesti harrastaville, että Franzenin kirjat ovat kirjallisilta ansioiltaan parempia kuin Crichtonin. Kirjallisuutta vähän tuntevalle asia voi olla toisin päin, koska hän ei ymmärrä tai välitä mitään tällaisista arvoista. (Hän voi olla kiinnostunut vetävästä tarinasta, jolloin kirja on hyvä leffojen ja telkkarin korvike etelänmatkoilla).

    Ilta-Sanomien kirjasivut tehdään varmasti sillä oletuksella, että lukija ei kauheasti ymmärrä tai välitä kirjallisuudesta. Kohderyhmänä lienee kovin yleinen henkilö, josta ”olisi tosi kiva lukea joskus jotain, kun vain olisi aikaa.” (Mietitäänpä samalla Ilta-Sanomien hypoteettisen digijärkkäriarvostelun tasoa. Entä Iltalehden analyysit Lähi-idän kriisin taustoista?)

    Etelänmatkallaan Crichtonia tavaava henkilö voi toisaalta olla himokulinaristi, joka erottaa sekunnissa Bollingerin Veuve Clicquot’sta ja saa kylmiä väreitä taviksille tarkoitetusta ruokajournalismista. Hänelle on täysin selvää, että Chez Dominique päihittää kulinaristisilla arvoilla mitaten Hesburgerin tai Chicosin.

    Lisätään vielä Franzenin hengessä, että Chicosin hampurilaisista (”aika mehevät pihvit, ja kerrankin kunnolla kypsennettyjä!”) pitävä armoton lintubongari voi pitää täysin käsittämättömänä, että pähkinähakkeli ja nokkakokkeli menevät 1800-luvun pölyisiin ranskalaisklassikoihin uponneelta serkkupojalta sekaisin. ”Kuinka sivistymätöntä! Kuinka luonnosta vieraantuneita ihmiset ovatkaan nykyään!”

  14. 14

    sanoo

    Äh, positiivista ajattelua. Tylsää…

    Kirjoitin tämän merkinnän suivaantuneessa mielentilassa. Silloin ei positiivinen ajattelu paljon nappaa (jos nyt muulloinkaan).

    Varmaan suivaantuneisuuteeni vaikuttaa se, että leipätyössäni olen monesti kurkkua myöten täynnä sitä typerää kohtaamisideologiaa, jota toimituksissa nimitetään ”tavallisen lukijan” lähelle menemiseksi. Yleensä se on vain tekosyy tehdä vetelää, laiskaa, mitään sanomatonta journalismia, joka myydään muutamalla halvalla sensaatiokoukutuksella.

    Tuollaisestahan tuossa Iltiksen kirjallisuusliitteessäkin on kyse. Se on menevinään lähelle ”tavallista lukijaa”, palvelevinaan ihmistä, joka ei ole niin aktiivinen kirjallisuudenharrastaja varoittamalla liian ”vaikeista” tai ”haastavista” kirjoista. Ettei tulisi joululomalla paha mieli.

    Voi kuitenkin kysyä, miksi tuollaiseen kirjallisuusliitteeseen ylipäänsä sitten laitetaan Juha Seppälän tai Markku Pääskysen kirjoja? Kun niistä tuskin on mitään iloa Iltiksen kohderymäkseen ottamalle pienimmälle yhteiselle nimittäjälle eli niin tyhmälle ihmiselle, että sopii miettiä voiko sellaista oikeasti olla olemassakaan, ainakaan lukutaitoisen väestön keskuudessa.

    Eikö olisi ollut parempi koostaa kirjallisuusliite viihdelukemistopohjalta, kirjoista, jotka eivät vaadi kerrassaan mitään. Sellaisiahan kyllä julkaistaan, ja paljon.

  15. 15

    OM sanoo

    Iltapäivälehdet ovat oma tapauksensa, eri asia jos kyseessä olisi ollut Helsingin sanomat. Elokuvilla menee siellä huonommin: niitä ei tunnetusti arvostella kulttuurisivuilla vaan viihteellisessä Nyt-liitteessä. Muissakin lehdissä juuri viihteellisten elokuvien kritiikeillä on suuri osuus. Kirjallisuuskritiikin kohdalla ongelma on arvioiden tarjonta ylipäätään. Takavuosina puhuttiin lehtien kulttuuriosastojen alasajosta, sen jälkeen toimittajien ja avustajien riistosopimuksista ja tämän hetken puheenaiheena on koko printtimedian mailleenmeno.

    Käännöskirjallisuus ei ole Suomessa samanlaisessa asemassa kuin kotimainen kirjallisuus. Edellisen harrastajana vaikutelma suomalaisesta kirjallisuudesta ei ole niinkään viihteellisyys kuin tietty tasapaksuus. ”Moni kirjailija ja jokunen kriitikkokin puhuu otavalaisesta kirjallisuudesta, jolla tarkoitetaan laskelmoiaaa, riskejä kaihtavaa ja keskiluokkaista kirjallisuutta, josta puuttuu yllätykset, ja marginaaliryhmien kuvaus. Otava on noussut Suomen suurimmaksi kustantamoksi pitkälti ’otavalaisuuden’ ansiosta: kustantamon kirjat eivät järkytä liikaa ja mukailevat suuren yleisön moraalikäsityksiä ja maailmankuvaa.” (Haluatko todella kirjailijaksi, Siltala, provokatiivinen teos) Dekkareita lukuun ottamatta tietoinen viihdekirjallisuus ei nauti suurta julkista arvostusta.

    Parin vuoden kuluessa internetin lukupäiväkirjat ovat tulleet suosituksi Suomessakin. Niille ei ole ominaista niinkään arvioiden kuin sosiaalisuuden jakaminen. Blogien kommentit ovat lähes aina muotoa ”Kuulostaa kivalta kirjalta! Olen joskus miettinyt tuota mutta täytyy laittaa lukulistalla ylemmäs.”

    http://luminenomena.blogspot.fi/2012/03/markku-paaskynen-enkelten-kirja.html
    http://kulttuurikukoistaa.blogspot.fi/2012/10/juha-seppala-mr-smith_6.html
    http://lukutuulia.blogspot.fi/2012/08/markku-paaskynen-roona-saa-vastauksen.html
    http://rakkausonkoira.blogspot.fi/2011/03/markku-paaskynen-enkelten-kirja-2010.html
    http://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/roona-saa-vastauksen-rakkausromaani/

    Kahvipöytäpuhe kirjoista koskee ehkä tavallisemmin Finlandia-ehdokkaiden (”joskus Finlandia-palkinnon saa vahingossa hieno sanataideteos”, Hänninen & Hänninen, emt.) tyyppisiä teoksia kuin dekkareita.

    Ehkä valtavirtaproosa ei niinkään hukuta kriittistä kirjallisuutta kuin vetää sitä imussaan suurempaan suosioon. Laadukkaasta käännöskirjallisuuskin kun on melkein yhtä marginaalissa kuin runous.

  16. 16

    sanoo

    ”vaikutelma suomalaisesta kirjallisuudesta ei ole niinkään viihteellisyys kuin tietty tasapaksuus.”

    Juu. Tuon merkintäni tarkoitus ei ollut ottaa kantaa suomalaiseen kirjallisuuteen vaan siihen tapaan, jolla IS kirjallisuudesta puhuu. Mutta, samoilla linjoilla olen tuon tasapaksuuden suhteen. Tosin tässä on näköharhaakin. En usko, että tasapaksuus olisi mitenkään spesifisti suomalaisen kirjallisuuden ongelma, vaan kyllä muuallakin tasapaksuus hallitsee. Käännöksiin valikoituu paljon ns. parempaa kamaa (jos toki täyttä höttöäkin), mikä vääristää vertailua suomalaisen kirjallisuuden kannalta epäoikeudenmukaisesti. Ja onhan sitä talent pooliakin ulkomailla ihan eri tavalla, mistä ammentaa.

    Otavalaisuudesta sen verran, että kyllä siitä kirjallisissa piireissä paljon puhutaan, ja paljon räävittömämminkin kuin mitä tuossa Hännisten sitaatissa. Esimerkiksi tyyliin: ”Miksi helvetissä otavalaiset miesprosaistit ovat niin munattomia.” Tätä kuulee, kun tuolla liikkuu.

    Samalla täytyy toki huomauttaa, että Otava on kustantanut tämän vuoden merkittävimmän kotimaisen romaanin: Neuromaanin. Lisäksi Otava on runouden saralla tehnyt paljon kustannuspoliittisia sankaritöitä tässä viime aikoina.

    Kirjablogeista, ääh. Ei niistä viitsi oikein tässä mitään sanoa, kun niistä ei oikein saa sanoa mitään poikkipuolista ilman että nousee hirveä metakka netissä. En jaksa sitä. Yhteisöllisyyshän niissä on se juttu, epäilemättä, ja kaikesta päätelle ne hyvin vastaavat tuohon yhteisöllisyyden kaipuuseen. Ulkopuolisen voi olla hankala ymmärtää sitä kuviota. Mutta selvästikin se on tärkeä niille ihmisille, joille se on tärkeä. Eli en halua ruveta painamaan kirjablogeja alaspäin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *