“Me sivistymättömät”

Jonathan Franzen pohdiskeli jossain haastattelussa, kuinka hankalaa hänelle on henkisesti pitää omia kirjojaan parempina tai arvokkaampina kuin Michael Crichtonin, jonka tuotannosta hänen ei-niin-hirveän-lukenut veljensä kovasti tykkää.

Esseekirjassaan How To Be Alone Franzen jakaa kirjallisen arvostuksen kahteen lajiin. Toinen perustuu statukseen ja toinen yhteisöllisyyteen. Statusarvostus syntyy hyvistä kritiikeistä, kollegoiden kehuista ja viime kädessä klassikoiden kaanoniin korottamisesta. Yhteisöllinen arvostus taas rakentuu lukijoiden rakkaudesta eli siitä että kirja onnistuu koskettamaan tai puhuttelemaan niin sanottua “suurta yleisöä”.

Franzen itse väittää kaipaavansa mieluummin yhteisöllisyyteen kuin statukseen perustuvaa arvostusta. Se on sama kuin sanoisi: “En kirjoita tärkeileville elitisteille vaan tavallisille ihmisille.” Kirjallisuusmaailmassa, tai maailmassa ylipäänsä, asiat ovat harvoin yksiselitteisiä. Franzenin Muutoksia herätti monissa lukijoissa tyytymättömyyttä, ja kirjailija sai runsaasti postia, jossa tivattiin, että kenelle oikein kuvittelet kirjoittavasi, et ainakaan tavalliselle ihmiselle, joka haluaa hetken rentoutua mukavan kirjan parissa. Elitistiksikin, vieläpä kusipäiseksi sellaiseksi, Franzenia syytettiin, kun hän lausui purevia kommentteja Oprahin kirjakerhosta.

Yhteisöllisen arvostuksen kaipuutaan Franzen selittää sillä, että varttui hengeltään egalitaristisessa esikaupunkimiljöössä, jossa ei sopinut esiintyä muita parempana tai fiksumpana. Mitä olen Franzenin esseitä lukenut, niin niistä välittyy aika ristiriitainen kuva hänen persoonastaan. Toisaalta hän on amerikkalaisessa katsannossa tasa-arvon ihanteisiin sitoutunut vasemmistoliberaali, toisaalta hänestä huokuu vahva, ja joskus huonosti peitelty, inho massakulttuuria kohtaan. Erityisen selvästi tämä inho näkyy hänen paheksuessaan sosiaalista mediaa. Vaikea pitää tällaista ihmistä perinjuurin egalitaristisena.

Franzen tuli mieleeni, kun luin erään Facebook-kaverini päivityksen, jossa hän kertoi Ilta-Sanomien viikonvaihteen kirjallisuusliitteestä. Siinä kuulemma arvioitiin lyhyesti 150 kirjaa, ja niistä jokaisesta nostettiin yksi plussa ja yksi miinus. Miinuslistalta löytyi tällaisia huomioita: “Vaatii malttia” (Monika Fagerholm), “Romaani vetelee meitä sivistymättömiä pitkin korvia” (Juha Seppälä), “Hyvin haastava” (Sofi Oksanen), “Henkilöhahmot menevät helposti sekaisin” (Jennifer Egan), “Vaikutusta ei voi sanoa valoisaksi” (Riikka Pulkkinen), “Ei mitenkään helppo kirja” (Markku Pääskynen).

Tuollaiset huomiot kertovat karulla tavalla siitä, mihin päädytään, kun yhteisöllisyyden ideaali — tai pikemminkin sen irvikuva — nostetaan kirjallisuudessa kaiken muun edelle. Nuo Ilta-Sanomien miinukset on kirjoitettu oletetun “tavallisen lukijan” vinkkelistä, kuviteltu että tavallinen lukija haluaa ennen muuta helppoa, vaivatonta ja piristävää lukuelämystä. Seppälän kirjasta esitetyssä huomiossa toimittajan luulottelema esisopimus hänen ja yleisönsä välillä tulee sanottua avoimesti julki: “Me sivistymättömät.” Nykyaikana oman sivistymättömyytensä korostamisesta on tullut jonkinlainen rehellisyyden ja autenttisuuden ilmaus. Ei ole enää häpeä, jos ei jaksa nähdä hitustakaan vaivaa lukemisensa eteen, kun työelämäkin on niin vaativaa ja haastavaa ja perheenkin kanssa pitäisi ehtiä viettää laatuaikaa. Vain kusipäiset elitistit vaativat, että kirjat olisivat muutakin kuin keskiluokkaisia kulutushyödykkeitä.

Myönnän, että minussa pihisee viha ja kiukku, kun ajattelen Ilta-Sanomien kirjallisuusliitteen tapaa tehdä moukkamaisuudesta hyve. Tekisi mieli esiintyä yhtä fanaattisen elitistisesti kuin J-K Huysmansin Vastahankaan-romaanin päähenkilö des Esseintes, jonka mielestä suuri suosio on varma tae kirjan triviaalisuudesta, koska “suuri yleisö” säästää aina ja kaikkialla suosionsa niille kirjoille, joista puuttuvat niin ajatukset kuin tyylikin. Tänä maailmanaikana, jolloin yhä useampi samastaa populaariuden ja demokratian toisiinsa, noin fanaattinen elitismi on kuitenkin vaikeaa. Ei se tahdo onnistua minultakaan, täällä blogissa se joskus onnistuu, mutta arkielämässä huonommin. Minulle tulee nolo ja puolusteleva olo, kun erehdyn vaikkapa pöytäseurueessa parjaamaan hattarankeveitä viihderomaaneja tai yhdentekeviä laatukirjallisuudeksi brändättyjä lukuromaaneja. Yhteisöllisyyden ja egalitarismin ideaali on juurtunut syvälle minuunkin, niin tuskallista kuin sitä onkin tunnustaa. Jos väitän, että Thomas Mann on paljon tärkeämpi kirjailija kuin Stieg Larsson, tunnen heti velvollisuutta perustella moinen suvaitsematon ja ahdasmielinen näkemys.

Tämä on kerrassaan inhottavaa. En halua kuulua “meihin sivistymättömiin”, mutta minussa ei ole riittävästi kusipäisyyttä esiintyäkseni fanaattisena elitistinä. Ehkä minulla onkin pää vain puolillaan kusta? 
Kommentit (18)
  1. Kummallista näissä massakulttuuri-elitismi -vastakkainasettelulle perustuvissa keskusteluissa on se, että elitistien asema annetaan pelkästään kulttuurieliitille ja sen maulle. Kaupallisen eliitin (mainostoimistot, kaupalliset mediayhtiöt ym.) makua pidetään ikään kuin pyhänä ja koskemattomana; massakulttuuri esitetään luonnollisena ja hienostuneempi/monipuolisempi maku teeskentelynä.

    Kysymättä jää, onko kaupallisen eliitin ylläpitämä massakulttuuri saanut aikaan mitään rakentavaa.

  2. Tommi Melender
    27.11.2012, 14:10

    Sitä paitsi ns. kulttuurieliitti on paljon inklusiivisempi kuin talouseliitti. Kuka tahansa saada lohtua tai nautintoa vaikkapa laadukkaasta kirjallisuudesta. Kuka tahansa ei voi liittyä miljonäärikerhoon.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *