Me hukumme massaan, me olemme massaa

Eräässä Caj Westerbergin runossa puhutaan ”maailmasta ja viidestä miljardista minästä.” Tuo runo ilmestyi, ellei muistini pahasti rakoile, parikymmentä vuotta sitten.

Tämän aamun Helsingin Sanomat kertoo, että maailmassa on YK:n laskelmien mukaan kohta seitsemän miljardia ”minää”. Melkoinen väestönlisäys kahdessa vuosikymmenessä.

Väestönkasvun historia pistää mietteliääksi. 1500-luvun alussa maapallolla eli puoli miljardia ihmistä. Määrän tuplaantuminen miljardiin vei runsaat kolmesataa vuotta, mutta miljardin seitsenkertaistuminen on tapahtunut vain kahdessasadassa vuodessa.

Jos nykyinen väestönkasvun trendi jatkuu, maapallolla elää 40 vuoden kuluttua jo runsaat yhdeksän miljardia ihmistä. Onko täällä tilaa noin suurelle ihmismäärälle? Riittääkö kaikille ruokaa, turvaa, elinehtoja? Varsinkin kun samaan aikaan Kiinan ja Intian kaltaisissa  maissa kaupungistuminen etenee hurjaa vauhtia. Ei kulu kauaa siihen että Kiinassa ja Intiassa on enemmän keskiluokkaista elämäntapaa janoavia, lihaa syöviä ihmisiä kuin Euroopassa, vaikka molemmissa maissa valtaisa enemmistö ihmisistä elääkin yhä köyhissä ja alkeellisissa oloissa. Miten maapallo, ekosysteemi, suuret luonnonjärjestelmät kestävät sen kuormituksen, jonka keskiluokkaisen elintason leviäminen maailman väkirikkaimpiin maihin aiheuttaa?

En ole varmasti ainoa ihminen, joka pohtii tällaisia lukiessaan uutisia väestökasvusta. Pakko myöntää että tunnen suurta toivottomuutta näiden planeettamme kohtalonkysymysten äärellä. Samalla myönnän olevani kaikkea muuta kuin asiantuntija niihin vastaamisessa. Enkä myöskään viitsi ladella mitään moraalisaarnaa elämänmuotomme kestämättömyydestä, onhan kaikille järkeville ihmisille selvää että se on kestämätön, ja niitä, joiden mielestä se ei sitä ole, eivät moraalisaarnani tavoita. Niin kauan kuin elämme maailmassa, jossa ihmisillä on ensisijaisesti oikeuksia ja vasta toissijaisesti velvollisuuksia, toiveet radikaalista suunnanmuutoksesta ovat vähäisiä. Ehkä luonto jossain vaiheessa kostaa meille ja järjestää omilla keinoillaan asiat niin että maapallon ylikuormittaminen länsimaisella elintasolla käy mahdottomaksi. Se voi olla hirmuinen kosto.

Pienenä kulttuurihistoriallisena alaviitteenä voisin tässä mainita, että väestönkasvu ja kaupungistuminen loivat kirjallisuuteen aivan uudenlaisen hahmon. Häntä voi nimittää monella nimellä: flanööri, dandy, antiporvari, sivullinen, tarkkailija. Tämä hahmo syntyi niinkin varhain kuin 1800-luvulla, vaikka voisi kuvitella etteivät tuon ajan ihmiset vielä väestötrendeistä piitanneet. Mutta kyllä he piittasivat. Euroopan väkiluku kasvoi 1800-luvun alusta ensimmäisen maailmansodan syttymiseen 180 miljoonasta 460 miljoonaan. Samaan aikaan syntyivät modernit suurkaupungit ja niiden myötä kaupunkikulttuuri. Tässä uudessa uljaassa maailmassa hallitsevaan asemaan nousi porvaristo eli avoimesti menestystä ja mammonaa palvova ihmistyyppi. Aikakauden kirjailijat eivät voineet sietää porvareita, sillä kuten Gustave Flaubert sanoi, porvareilta puuttuu sielu. He eivät ymmärrä mitään totuudesta ja kauneudesta, he palvovat teknistä edistystä, vaikka aitoa edistystä voi tapahtua vain ihmisessä itsessään, hänen sydämessään. Flaubertin oppipoika Guy de Maupassant kirjoitti, että elämä Pariisissa — joka siis oli 1800-luvun New York ja Hollywood samassa paketissa — on sietämätöntä, koska kaikialla on ihmisjoukkoja eikä missään saa olla rauhassa. Sanomattakin on selvää mitä Maupassant ihmisjoukoilla tarkoitti: sieluttomia porvareita. Nuo sieluttomat ihastelivat Pariisin uutta nähtävyyttä, Eiffel-tornia. Maupassant otti tavakseen lounastaa sen juurella sijaitsevassa ravintolassa jotta säästyisi näkemästä moista rumilusta.

Nykyajan hallitseva ihmistyyppi on jonkinlainen vanhan porvarin degeneroitunut muoto: leveästi hymyilevä, urheilullinen, elämänmyönteinen, nautinnon spektaakkeleita tavoitteleva ihmistyyppi. Jokainen itseään kunnioittava kulttuuri-ihminen tietysti paheksuu tällaista moukkaa, aivan kuten Flaubert, Baudelaire ja kumppanit paheksuivat oman aikansa porvareita. Maailma ei siis ole oikeastaan paljonkaan muuttunut, vaikka ajan ilmiöt ovat muuttuneet. Se on tietysti huolestuttavaa, mutta on se jollain tavalla myös lohdullista.

Eräs opetuskin tähän tarinaan liittyy, kuten tarinoihin yleensä. Nimittäin kuvitelma siitä, että porvaria sättivä antiporvari olisi jotenkin autenttinen, omaehtoinen hahmo, on todellakin pelkkää kuvitelmaa. Hänhän on, niin perverssiltä kuin se tuntuukin, massojen oheistuote, mitä modernein olento kaikista antimoderniuden juonteistaan huolimatta.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    ”Nykyajan hallitseva ihmistyyppi on jonkinlainen vanhan porvarin degeneroitunut muoto: leveästi hymyilevä, urheilullinen, elämänmyönteinen, nautinnon spektaakkeleita tavoitteleva ihmistyyppi. Jokainen itseään kunnioittava kulttuuri-ihminen tietysti paheksuu tällaista moukkaa, aivan kuten Flaubert, Baudelaire ja kumppanit paheksuivat oman aikansa porvareita”

    Kyllä, kyllä. On se sitä, ja sitä se on.
    Viisaat ovat olleet viisaita jo vuosituhansia sitten, eikä tyhmienkään kohdalla ole edistystä tapahtunut.

  2. 2

    Kristina Carlson sanoo

    Onko seitsemän miljardin ihmisen populaatiossa todella olemassa ”nykyajan hallitseva ihmistyyppi”? Ehkä kapeasti, Euroopassa, Yhdysvalloissa, hyvinvoivissa maissa, niiden suurkaupungeissa. Ja mainoksissa, nimenomaan niissä. Kuinkahan paljon heitä on prosentuaalisesti? Vielä vähemmän niitä, jotka näitä ”moukkia” paheksuvat.

    Kieltämättä palasit maailmoja syleilemästä Eurooppaan ja 1800-lukuun, mutta silti.

    Leslie T. Chang kuvaa kirjassaan Tehtaan tytöt – unelmia muuttuvassa Kiinassa tyttöjä, jotka lähtevät kotikylästään mennäkseen töihin esimerkiksi Dongguanin teollisuuskaupunkiin. 12-tuntia töitä (valmistaa Nike, Gucci yms. jäljitelmiä), sänky asuntolassa, haave kännykästä, englannintunneista, paremmasta materiaalisesta tulevaisuudesta. Viittatkin tähän, mutta hieman yliolkaisesti. Ehkä he ovat ”hallitseva ihmistyyppi”?

    Ehkä heidän unelmansa vievät meidät tuhoon, koska me olemme jo omamme toteuttaneet, ja mistään emme luovu…

  3. 3

    sanoo

    ”Onko seitsemän miljardin ihmisen populaatiossa todella olemassa ”nykyajan hallitseva ihmistyyppi”? Ehkä kapeasti, Euroopassa, Yhdysvalloissa, hyvinvoivissa maissa, niiden suurkaupungeissa. Ja mainoksissa, nimenomaan niissä.”

    Tuo mitä tarkoitan hallitsevalla ihmistyypillä ei tietenkään ole prosentuaalinen enemmistö, ei läheskään. Mutta se on aikakautemme hallitsevan ideologian vapaan markkinatalouden ja sen käytännön sovelluksen eli kulutusyhteiskunnan hahmo, ihminen, jolla on ”oikeus nautintoon”.

    Monesti länsimaiset ihmiset ajattelevat itäisistä kansoista, että he ovat spirituaalisempia, puhtaampia, paremmassa tasapainossa luonnon kanssa, mutta ei ole vaikea löytää vaikkapa Kaukoidästä äärimmäisen materialistista elämäntyyliä ihannoivia ihmisiä, jotka haaveilevat länsimaisista kulutusbrändeistä. Tein jokin aika sitten aikakauslehtijuttua luksustavaravalmistajista, ja aineistoa kertyi huimat määrät siitä, kuinka avoimen kerskailevasti rikkaat kiinalaiset kuluttavat.

    Aika vaikea minun on kuvitella mitään toista ihmistyyppiä kuin moderni kuluttajaihminen, joka voisi olla meidän aikanamme korostunut ihmistyyppi. Edes uskottavaa haastajaa sille. Koko maailmantalous on rakentunut palvelemaan modernia kuluttajaihmistä ja tuottamaan hänelle loputtomasti uusia tarpeita. Eivätkö ekonomistit päivittäin ole huolissaan siitä, jaksavatko ihmiset länsimaissa vielä kuluttaa? Eivätkö he iloitse siitä, että kehittyvissä maissa yh useammilla on mahdollisuudet kuluttaa. Yksityinen kulutus on suurin kysyntäkomponentti kansantalouksissa, ja kansantaloudet eivät pyöri, jos kulutusta vähennetään.

    Maapallon onni (vielä) on tietysti se, että prosentuaalisesti ihmiskunnan enemmistöllä ei ole edellytyksiä elää kuten mainokset kehottavat elämään.

  4. 4

    Anonymous sanoo

    Almadovarin viimeisin ei ole almadovaria.
    Tunnehehkua toisensakaipuuta kärsimystajua
    ja muuta vanhanaikaista ihmistä ei tuoreimmassa kailoteta.

    Geeneistähän ihmissolukko elää ja koostuu.Aineenvaihduntayksikkö vai mikä
    minäkin, kirjojen mukaan ja kohtelupolitiikan.
    DNA -kaksoiskierre iljentelee kostean kiiltevänä
    käärmepunoksena lopputekstien ja musiikin
    saatellessa ihmisiä ulos leffa-näytöksestä,
    taide-paljastuksesta, -ilmiannosta.

    Toledossa isiensä soturilinnassa tarmoilee nykyosaaja-organisaattori Kaupungin Opetus
    Parannus viraston kiho, sähkön ja valon suoja,
    radonsäteilyltä varjeleva paksulattia-insinööri -vai mikä hän kussakin uutis- ja katukohtaamisessani onkaan. Käärme kumminkin ja varma myrkystään.
    Valiogeeninen tenttiheeros, terve-itsetuntoinen
    na/orssi. Että ällöttää häntä inhollakaan mielessä
    nuuskia! Taideyleisöläisen osa: tökätä nenänsä
    Jurkassa A.Kiven traumoihin ja lohtuviinaan,
    Maximissa tähän toledolaiseen (=skandinaavinen
    muslimihäätäjä Iberiasta ja yläluokkana siellä jo
    tuhannen vuotta vallinnut Hidalgo).

    Se on jännä tämä tyyppi, josta on helpompi pitää
    etäisyyttä Almadovarin paljastettua mokoman karvan. Ensinnäkin tämä on tärvellyt
    kaiken itseltään, ml.seksin (joka puistattavuudessaan vetänee salit täyteen -ja
    intuitiohavahtumisen mahdollisuuden äärelle).
    Se on komeata miten tällainen barbarapumppaus
    vaiko -tyhjennys käy rakkauselämästä, terveysopissa,mitä todedolaisemme tunteekin.

    Jänskästi koko stoori pohjaa väärinkäsitykseen
    joka ei tälle suuremmoisuudelle ole mahdollista,
    minkä takia herra uskookin minkä näkee. Ja saa
    motiivia levolliseen aktiviteetiprojektiinsa.

    Toinen jännä on,että ylimyksemme (mikä lie MBA)
    uskoo työnjälkeensä niin vankasti,että odottaa uhriltaan ylistystä ja palvonta-kumartumista ”hyväntahtoisuutensa” edessä. Siinä se sitten onkin toivonriepale tällä kertaa Almadovarilla kun
    uroomme kompastuu juuri tämänsortin hybrikseen. Mutta malta.Toivo riistetään (viimeisissä kuvissa),sillä mestaroijamme on
    korjaamattomasti maailmaa jo muuttanut. Asian todistaa elokuvasalin tyhjät penkkirivit ja miksei se
    käärmekin DNA-kaksoiskietouma-iljanne-värinänä ja -värikimalteena.

    Skrivasin vähän pitkään ja opettavasti,mutta kun
    rikollisen simpeliä väheksyntää olen leffasta havainnut,malliin ”en tykkää chateaubriandista,
    tää juusto haisee” , niin koetin yrittää -huvikseni minäkin.
    Jukka Sjöstedt

  5. 5

    Jaska sanoo

    Tämä seitsemän miljardia kasvaa tällä hetkellä kovimmin Saharan eteläpuolella ja Intiassa, siis köyhissä maissa väestönkasvu on rajuinta.

    Samalla kaupungistuminen saa aikaan mainonnan avustuksella kaupunkilaisissa kulutushysteriaa, jonka saa maksaa luonto, se saastuu ja lopulta pahimmillaan jopa tuhoutuu.

    Elämmekö kehässä? Yleensä kun ihmiset siirtyvät työn perässä suurkaupunkeihin, palkkatyön ansiosta heidän elintasonsa nousee ja samalla lapsisyntyvyys pienenee. Yksinkertaistaen, väki vähenee mutta pidot paranee.

    Kumpaa ihmisryhmää tässä nyt syyttelisi enemmän, kaupungin mainosuhrista porvaria vai kehitysmaiden riistettyä köyhälistöä?

    Samaan aikaan siis kaupunkilaistuneet lisääntymisestä kiinnostumattomat sukupolvet kuluttavat entistä enemmän ja köyhät, joilla ei ole mahdollisuutta kulutukseen, lisääntyvät entistä voimakkaammin.

    Mikä ratkaisuksi?

    Köyhille tarjottaisiin valistusta, koulutusta, työtä, turvaa, kotirauha ja internet.

    Kaupunkilaisille valistukseksi tarjotaan vihreitä arvoja, uusia kulutusmalleja, arvoremontti, viisaustiedettä ja oma polkupyörä.

  6. 6

    sanoo

    Juuri luin, että jos ruokaa ei hävitettäisi siinä mitassa kuin sitä hävitetään – siis ihan heitetään menemään syömättömänä -, voitaisiin helposti ruokkia kymmenen miljardia ihmistä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *