Matta ääni

Hain tänään postista 25 Kunnian miestä, kustannussopimuksen mukaisia tekijänkappaleita. Malttamattomana ihmisenä olin tietysti jo aiemmin käväissyt hakemassa WSOY:ltä lämpimäisen.

Aina on pieni jännitys siitä, ovatko kaikki viime hetken korjaukset löytäneet tiensä valmiiseen kirjaan. Tässä tapauksessa onneksi ovat.

Vaan ainakin yhden typon bongasin Kunnian miehestä nopealla luvulla: ”Viherketo vilkaisee minua olkansa yli ja sanoo aatelisherralle matalla äänellä…”

Matta ääni, pitäisi tietysti olla matala.

Mutta pidän tätä näppäilyhäiriötä sinänsä positiivisena, tavallaan hauskanakin. Virheet luovat tekstiin uusia merkityksiä.

Sitä paitsi kyseisen romaanihenkilön ääni on ehdottomasti matta eikä kiiltävä.

Kommentit
  1. 3

    sanoo

    Oliko tämä nyt Jarkko Laineen vai kenen kertoma, ehkä useinkin kuultu juttu tämä kun jonkun (Laineen omassa?) tekstissä oli Majakovskin runo mennyt vähän mönkään suomeksi:

    ”Ananasta ahmi, hotkaise pyy, lopuksi porvari lähestyy.”

    Jutussa se oli sitten itse Tuomas Anhava, jonka mielestä se piti kuitenkin jättää tuohon muotoon, ja jätettiinkin. Jonkin sortin porvari Anhava kuulemma olikin, ja Lainekin myöhemmissä vaiheissaan…

    Matalla äänellä lausuttuna tuonkin runon tenho vain kasvaa.

  2. 4

    sanoo

    Tuota juttua en ollut kuullutkaan.

    Eikös sitä sanota, että ”kieli minussa kirjoittaa”. Ehkä noita virheitäkin ohjaa jokin voima kuin näkymätön käsi vapaita markkinoita, järjestäen kaiken parhain päin, käyttääkseni tällaista ajan henkeen sopivaa vertauskuvaa.

    Jonkin sortin porvari Anhava kirjoitti, ja tämän muistan taatusti oikein: ”kavahda pasifisteja, militaristeja, aatteen miehiä, puhujia/ ja sosiologia, psykologia ja yhteiskunnallista naista -”

    Tuollaisetkin säkeet kuuluu ehdottomasti lausua mattaäänellä.

  3. 6

    sanoo

    Tuo pätkä on Anhavan runosarjasta Yleiset opit.

    Se on ovela, jopa lukijaa jekuttava kokonaisuus, jossa on mielestäni osattava nähdä ilmeistä syvemmälle.

    Siinä mielessä tuo kehotus kavahtaa ”yhteiskunnallista naista” ei ole mikään taantumuksellisuuden manifestaatio sinänsä, siteeraan tuota kohtaa usein pilan päiten lähinnä siksi että se hämmentää, etenkin nykylukijaa, kun kuormittuneita merkityksiä on enemmän kuin ehkä runon kirjoittamisaikana.

    Sarjan viimeisessä osassa Anhava pudottelee näin:

    ”Poikani, olet nuori ja viisas,/ et tiedä näetkö unta/ et pohdi oletko valveilla./ Ei sitä tiedä kukaan,/ vaan sitä pohtivat kaikki/ sen sijaan että näkisivät unta/ ja valveilla olisivat”.

  4. 7

    sanoo

    Olen itse jättänyt luultavasti jopa kaikkiin runokokoelmiini sellaisia kirjoitusvirheitä, jotka olen havainnut jossain vaiheessa käsiksen muokkaamista mutta jättänyt vain poistamatta (kenties jopa korostanut), koska minua miellyttää se tahallisen merkityksenannon kaavan murtuminen satunnaisuudelle – vapaalle merkitykselle ilman tulkinnan karttakeppiä heiluttavan kirjailijan tolkkua (vain tekeekö käsi vain jotain mitä pää ei ehdi ymmärtää?)

  5. 8

    sanoo

    Hauska ajatus tuo, että jokin se osa minässä joka kirjoittaa – eikä siis lainkaan tämä iänikuinen lyyrinen minä – toimii tiedostamattomana merkityksenantajana.

    Vähän toisenlainen juttu on se, kun huomaan joskus muistikirjaan raakileita vedellessäni tekeväni niihin korjauksia, vaikka niitä ei kukaan muu lue kuin minä itse.

    Kenelle ne korjaukset teen? Kuka kurkkii olkani yli? Jumala? Eliot, Shakespeare, Eino Leino? Vai yläasteen äidinkielen maikka?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *