Matka kontinentille

Matkustaa laivalla kotimaasta kontinentille. Ylittää meri, tuo suuri synkeänharmaa “ei-kenenkään maa”, mielessä rikkinäisinä kuvasarjoina muistot menneistä matkoista Euroopan halki. Kiihkeä odotus siitä kaikesta, minkä taas olen kohtaava: sulatusuunien hehku Ruhrin iltahämärässä, Reinin ylitse pingottuvan jättiläissillan rautakaarien värähtely, auringonpaistetta uhmaavat kivihiilivuoret Liegen ympäristössä. Suurkaupukien paheellinen syke, reklaamivalojen loiste, bentsiinin katku.

Kuolematon Pariisi! Pariisin kuu! Kuun hohteessa Eiffel-torni, teräsjättiläinen, kuin pitkä, kapeneva harsokaistale, ohut, aineeton, kuin varjo. Ja hiljainen yötuuli korvissani, autio Champ de Mars, ruohokenttien uuden nurmen tuoksu…

Matkustan ensi kesänä, en suinkaan Pariisiin, vaan Barcelonaan. Miksi matka Barcelonaan ei herätä sen kummempia odotuksia kuin matka kesämökille, suomalaiseen järvimaisemaan? Missä on eksotiikka, missä kiihko ja odotus?

Tulenkantajahenkeä etsiessäni päädyn sepustelemaan yllä olevan kaltaisia pilkkatekstejä.

Mitä ajattelen, kun kuljen Euroopassa? Ajattelen toista maailmansotaa, joukkotuhoa ja pommituksia, kansanmurhaa. Viime syksynä Berliinissä käydessäni huomasin tarkkailevani kadulla vanhoja herrasmiehiä. Mietin, mitä he tekivät 30- ja 40-luvuilla. Olivatko Hitler Jugendin jäseniä, ihailivatko Führeriä, uskoivatko Suur-Saksaan enemmän kuin ylösnousemukseen, pitivätkö juutalaisia valtakunnan vihollisina, jotka on tuhottava.

Minun on mahdoton olla kiihkeä eurooppalainen, iloisen 20-luvun hengessä, koska tiedän että 20-lukua seurasi 30-luku ja 30-lukua tuho ja hävitys.

Työskentelin 90-luvun lopulla kaksi jaksoa kiertävänä kirjeenvaihtajana Brysselissä. Nuo kokemukset eivät tehneet minusta esimerkillistä eurooppalaista. Hymähtelin, kun euroeufoorikot vakuuttelivat, että EU:n ansiosta Euroopassa ei enää koskaan nähdä ensimmäisen ja toisen maailmansodan kaltaisia katastrofeja.

Olisiko sittenkin niin, että Euroopan poliittista tulevaisuutta ei muovaakaan EU-byrokratia, vaan ylikansallinen markkinavetoinen kulutuskulttuuri. Kun matkustaa Varsovaan tai Budapestiin ei välttämättä tiedä, tuleeko Puolaan, Unkariin vai Pikku-Amerikkaan. Sama reklaamivalojen loiste kummassakin: toisella puolen katua Kentucky Fried Chicken, toisella Kentucky Unfried Chicken, tai mikä milloinkin.

Markkinatalouseufoorikkojen märkä uni: eurooppalaiset ovat oppineet haluamaan sotimisen sijasta rahaa ja kulutustavaroita. Making the world safe for McDonald´s and Microsoft…

P.S.

En laatinut yllä olevaa Olavi Paavolainen -pastissia siksi, että pitäisin häntä jotenkin naurettavana hahmona. Päinvastoin, hän on Suomen kirjallisuushistorian ylivertaisimpia kirjoittajia, vaikkakin tyyliltään pompöösi. Matti Kurjensaari tapasi kyynelehtivän Olavi Paavolaisen ja kysyi, miksi itket. “Koska minä kirjoitan niin kauniisti!” Totisesti.

Kommentit (3)
  1. Miksei saisi olla pömpöösi, odottava, romanttinen? Koska se ei luultavasti sovi tunteettomaan ajan henkeen, eivät mitkään ylilyönnit.

  2. Tommi Melender
    9.2.2007, 21:42

    No, ainakin niitä, jotka uskaltavat olla pompöösejä tai ylitsevuotavia, voi kiitellä riskinottovalmiudesta. On toki turvallisempaa olla viiltävän ironinen tai kyyninen. Ironisuus nykyrunoudessa tuppaa olemaan vähän rasittavaakin. Siinä joutuu panemaan itseään yhtä vähän alttiiksi kuin heittäessään nimettömänä herjaa netin keskustelupalstoilla. Eli siinä ei riskeeraa mitään. Onpa vielä muodinmukainenkin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *