Massojen vihollinen

(Muokattu versio esseestä, jonka kirjoitin tänä keväänä ilmestyneeseen Misantropian historia -kirjaan)


1

Heinäkuussa 1874 Gustave Flaubert matkusti lääkärinsä kehotuksesta Sveitsiin hengittämään raikasta vuoristoilmaa, jotta hänen kasvojensa punoitus laskisi ja hermonsa rauhoittuisivat. Jo ennen matkalle lähtöä Flaubert oli varma, ettei viihdy alppimaisemissa, koska ei pitänyt itseään ”luonnon ihmisenä”. Hän oli valmis antamaan pois kaikki Sveitsin jäätiköt Vatikaanin museosta, koska museossa voi uneksia, vapautua inhasta arkitodellisuudesta.

Pahinta Sveitsin-matkassa oli kuitenkin se, että Katbald Righin alueella parveili vieraita ihmisiä, saksalaisia turisteja. Nuo olennot riistivät kirjailijalta viimeisenkin mahdollisuuden nauttia vuoriston rauhasta. Vimmoissaan Flaubert tarttui kynään ja ryhtyi purkamaan sydäntään kirjailijakollegalleen George Sandille. Flaubert valitti, että saksattarien rumuus pilaa häneltä näköalan Righille: ”Jumaliste millaisia turpavärkkejä!”

Oireellista on, että Flaubert puhui turpavärkeistä monikossa. Saksattarien joukossa ei ollut yhtä, kahta tai kolmea rumaa ilmestystä, vaan he muodostivat kokonaisen rumien ihmisten lauman, ja jos Flaubert jotain inhosi, niin juuri väkijoukkoja, massoja. Erässä toisessa Sandille osoittamassaan kirjeessä hän sanoi: ”Minä uskon, että joukko, määrä, lauma tulee aina olemaan vihattava. Merkittävä on vain pieni ajattelijoiden joukko, aina samojen, jotka siirtävät soihdun eteenpäin.”

Yksittäisiä ihmisiä Flaubert osasi toki rakastaa. Hän oli syvästi kiintynyt äitiinsä, todellinen mammanpoika, kuten taitelijanerot usein ovat olleet. Parasta ystäväänsä Louis Bouilhet’tä hän kutsui hellittelevään sävyyn ”vasemmaksi kiveksekseen” ja joutui surun murtamaksi tämän kuoltua. Muutamaa naistakin Flaubert ehti rakastaa, tosin omalla rajoittuneella tavallaan. Nykykatsannossa Flaubert eittämättä näyttäytyisi misogyyninä, mutta kukapa 1800-luvulla elänyt kirjallinen herrasmies ei näyttäytyisi.

Ajatellessaan ihmiskuntaa, maanmiehiään tai kotiseutunsa tavallista väkeä Flaubertin oli lähes mahdoton löytää itsestään helliä tunteita, saati rakkautta. Missä ikinä hän näkikin väkijoukkoja, hän näki typeryyttä, kopeutta, kelvottomuutta. Samanlaisia tuhahduksia kuin saksattarien turpavärkeistä Sveitsissä häneltä pääsi Rouenin ja Pariisin kaduilla. Nuorempana Flaubertilla oli tapana huvitella Bouilhet’n kanssa kulkemalla ihmisvilinässä käsikynkkää kuin pariskunta lausuen ilkeyksiä jokaisesta vastaantulijasta. Flaubert lausui yleensä ”vaimon” ja Bouilhet ”aviomiehen” vuorosanat. Vastaantulijat eivät heidän silmissään olleet yksilöitä vaan laumaolentoja. Sellaisia on helppo ylenkatsoa.

Epäilemättä Flaubertin misantropiaa selittävät hänen persoonallisuuspiirteensä ja henkilöhistoriansa. Ei liene tuulesta temmattua väittää, että Flaubert projisoi ihmisjoukkoihin sellaisia asioita, joista oli joutunut tuntemaan häpeää omassa elämässään. Jean-Paul Sartre kirjoitti Flaubertista kaksituhatsivuisen, mutta kesken jääneen psykobiografian nimeltä L’Idiot de la Famille eli ”Perheen idiootti”.  Kiistanalaisessa tutkielmassaan Sartre näkee Flaubertin elämän kehityslinjana typeryksestä neroksi, lähinnä sillä perusteella, että Flaubertin kerrottiin istuneen pikkulapsena pitkiä aikoja sormi suussa ääliömäinen ilme kasvoillaan ja oppineen lukemaan selvästi myöhemmin kuin sisarensa. Jopa perheen palvelijat kiusoittelivat pikku Gustavea tämän hidasälyisyyden tähden. Pilkka taatusti koski. Ehkäpä Flaubert kosti sen myöhemmin vihaamalla leppymättömästi ihmiskuntaa ja ihmisten typeryyttä.

Samalla täytyy toki muistaa, että kukaan ei kasva sosiaalisessa tai historiallisessa tyhjiössä. Aikakauden henki vaikuttaa meihin kaikkiin, ja se vaikutti myös Flaubertiin. Hänen elinaikanaan moderni maailma alkoi saada hahmoaan. Ihmisiä elähdytti usko tieteen ja edistyksen voimaan, todistivathan suuret keksinnöt ja ensimmäiset maailmannäyttelyt aikakauden ylivertaisista saavutuksista.

Modernisaation myötä kehittyi myös urbaani elämäntyyli ja sen mukana massakulttuuri muodikkaine elämäntapoineen. 1800-luvun Pariisi – oman aikansa New York ja Hollywood samassa paketissa – tuntui kiireiseltä, levottomalta ja meluisalta paikalta. Oli mahdotonta kulkea Pariisin kaduilla omassa rauhassa, syviin mietteisiin vajonneena. Tungos hyökyi vastaan kaikkialla. Flaubert ei ollut ainoa, jota väkijoukot ahdistivat. Hänen oppipoikansa Guy de Maupassant oli mestariaankin suurempi misantrooppi. Maupassant sanoi, ettei vihaa ihmisiä pelkästään laumoina, vaan myös yksilöinä. Hänen mielestään ihmiskunnan suurimmat onnettomuudet johtuvat ihmisten kyvyttömyydestä olla omissa oloissaan.

Flaubertille ja Maupassantille Pariisin ahdistus oli ennen muuta väkijoukkojen, massakulttuurin synnyttämää ahdistusta. Väkijoukot eivät koostuneet heidän kaltaisistaan itsenäisistä taiteilijaneroista vaan laumasieluisista porvareista.

2

Porvaristo nousi 1800-luvulla yhteiskunnassa hallitsevaan asemaan, ja samalla syntyi avoimesti mammonaa ja menestystä palvova ihmistyyppi. Taiteen uskonnokseen ottaneelle Flaubertille tällaiset ihmiset olivat suuri kauhistus, varma merkki aikakauden henkisestä rappiosta. Porvarit eivät piitanneet totuudesta ja kauneudesta, vaan elivät suruttomina materialisminsa vankeina. Flaubertin mielestä sivistyneen ihmisen suoranainen velvollisuus oli halveksia tällaisia olentoja: ”Inho porvaria kohtaan on hyveen ensimmäinen edellytys.” Äärimmillään Flaubert ei pitänyt porvareita ainoastaan eri ihmislajin edustajina vaan jopa riisti heiltä ihmisyyden olennaisimmat piirteet: ”Porvarilla ei ole sielua”, hän sanoi sisarentyttärelleen Caroline Comanvillelle.

Kirjeenvaihdossaan Flaubert tyytyi useimmiten vain manaamaan ja kiroamaan porvareita, mutta vereslihaisen inhon takaa pilkotti toisinaan myös sävykästä aikalaisanalyysiä. Flaubert ei ollut antimoderni hahmo sen vuoksi, että olisi kieltänyt tieteen saavutukset ja keksintöjen merkityksen, päinvastoin, maailmannäyttelyssä käytyään hän oli vilpittömän innostunut näkemästään: ”Se on todella hieno, vaikka kaikki sitä kehuvatkin.” Ongelma ei ollut modernisaatio itsessään, vaan se että ihmiset – eli porvarit – sekoittivat toisiinsa edistyksen ja edistyksen illuusiot päätyen palvomaan jälkimmäisiä. Flaubert oli samaa mieltä kuin ikätoverinsa Charles Baudelaire, jonka mielestä aitoa edistystä voi tapahtua vain ihmisessä itsessään. Jos vain teknologia kehittyy, ei muutoksella ole mitään arvoa.

Edistyksen illuusioiden palvonta näkyi Flaubertin mielestä parhaiten ihmisten suhtautumisesta rautatiehen, joka  oli modernin maailman vahvin ja näkyvin symboli. Rautatie näyttäytyi Flaubertin aikalaisille samanlaisena mullistuksena kuin internet nykypäivän ihmisille: se nopeutti arkista kanssakäymistä ja loi ihmisten välille uusia yhteyksiä. Flaubertkin pääsi junalla huomattavasti nopeammin rakastajattarensa Louise Colet’n luokse kuin postivaunuilla, mutta siitä huolimatta hän vihasi rautatietä sydämensä pohjasta. Hän sanoi tuntevansa junalla matkustaessaan tarvetta ulista surkeasti kuin koira. Syynä rautatien vihaamiseen ei ollut se, että junan kyyti olisi ollut keikkuvaa tai penkit epämukavia. Flaubert ei yksinkertaisesti voinut sietää samassa vaunussa matkustavia porvareita, jotka intoilivat kovaan ääneen, kuinka monta tuntia he voittavat aikaa junalla matkustaessaan. Jos Flaubert eläisi meidän päivinämme, hän varmaankin kiehuisi raivosta kuunnellessaan tyyppejä, joiden mielestä sosiaalinen media mullistaa tiedonvälityksen, yhteiskuntaelämän ja koko ihmiskunnan tulevaisuuden.

”Mitä hienoa siinä on, jos ihmiset pääsevät entistä nopeammin paikasta toiseen olemaan tyhmiä keskenään”, Flaubert tuhahteli. Porvarit eivät vaivautuneet miettimään, mihin he oikeastaan uskovat väittäessään uskovansa edistykseen, mikä jo itsessään kertoi, etteivät he sisimmässään jalostuneet tippaakaan vaikka yhteydenpito nopeutui ja parani. Kuunnellessaan rautatiestä intoilevia porvareita Flaubert sai vahvistusta ennakkoluuloilleen siitä, että ihmiskunnan ominaisin piirre on typeryys. Eikä typeryyttä kuulu rakastaa, sitä kuuluu vihata tai pilkata.

3

Vaikka Flaubert oli vakuuttunut ihmiskunnan typeryydestä, hän ei julistanut tätä käsitystään kirjallisessa tuotannossaan kovaäänisesti ja alleviivaten. Sappeaan hän vuodatti tuotantonsa epävirallisessa osassa, kirjeissään, joista käy selväksi, kuinka syvässä ja sovittamattomassa riidassa hän oli porvareiden hallitseman modernin maailman kanssa. Romaaneissaan ja novelleissaan Flaubert sitä vastoin oli kurinalainen ja hallittu tyylitaituri. Hänen kirjallinen estetiikkansa vaati henkilökohtaisten tunteiden työntämistä taka-alalle: kirjailijan oli oltava teoksissaan kuin Jumala luomakunnassaan, näkymätön mutta kaikkialla läsnä.

Inhokistaan rautatiestä Flaubert ei kirjoita juuri lainkaan kaunokirjallisessa tuotannossaan. Kuten Julian Barnes on huomauttanut, hänen romaaneistaan löytyy ainoastaan yksi pilkan sävyttämä viittaus juniin. Sydämen oppivuosissa esiintyvä surkuhupaisa taiteilija Pellerin on maalannut taulun, jossa Jeesus Kristus ajaa veturissa aarniometsän halki. Maalauksen kerrotaan esittävän Tasavaltaa, Edistystä tai Sivilisaatiota. Mitä paremmin tuntee Flaubertin yksityisajattelun, sitä murhaavampaan valoon tuo sinänsä vähäpätöinen yksityiskohta asettuu.

Flaubertin misantropian voi kuitenkin aistia hänen teoksistaan pinnanalaisina väreinä. Lämmin, myötäelävä henkilökuvaus ei ollut hänen kirjailijanlaatunsa leimallisia piirteitä. 1800-luvun kriitikkosuuruus Sainte-Beuve valitti Rouva Bovaryn luettuaan, että kirjasta puuttuu hyvyyttä: ”Olisin myös toivonut, tietämättä oikeastaan miten se olisi sopinut kompositioonne, näkeväni yhden henkilöhahmon, joka olisi omannut lempeät, puhtaat, syvät ja hallitut tunteet ja ollut samalla tosi.” Enkelimäisten henkilökuvien piirtäminen ei kuitenkaan sopinut Flaubertin kirjallisuuskäsitykseen, ja vielä vähemmin se olisi sopinut hänen uskoonsa ihmiskunnan typeryydestä.

Eila Kostamo kirjoittaa Flaubertia käsittelevässä proosateoksessa Haava (WSOY 1992), että Flaubertin ihmiskuvaus kyseenalaistaa ihmisen kyvyn toimia rationaalisesti ja ennustettavasti. Tämän vuoksi Sainte-Beuven toivoma lempeä ja puhdas henkilöhahmo ei voisi olla tosi Flaubertin maailmassa. Voikin sanoa, että vaikka Flaubert piti sappea tihkuvan arkiminänsä taka-alalla romaaneja kirjoittaessaan, niin hänen ihmisvihamielisyytensä yhtä kaikki raamitti hänen estetiikkaansa ja kaunokirjallista liikkumavaraansa.

Moniin muihin 1800-luvun klassikoihin verrattuna Flaubertin kirjallisuuskäsitys oli huomattavan vähän ihmiskeskeinen. Maupassantin valitettua kirjeessään mestarilleen paheiden triviaaliutta, Flaubert vastasi että elämässä kaikki on triviaalia, jopa paheet. Flaubertin vastaus ei kuitenkaan kieli nihilismistä, vaan heijastelee hänen uskomustaan, että tyhjänpäiväisimmätkin asiat alkavat näyttää kiinnostavilta, jos niitä vain jaksaa katsella tarpeeksi pitkään. Flaubertin romaaneissa tavarat, esineet, maiseman vähäpätöiset yksityiskohdat saavat osakseen yhtä paneutunutta kuvausta kuin ihmishahmot. Oivallinen esimerkki tästä on Rouva Bovarynalkusivuilla, kun nuoren Charles Bovaryn lakki kuvaillaan viimeistä yksityiskohtaa myöten. Tällainen kerronnan estetisointi ja dehumanisointi osaltaan vaikutti siihen, että muutkin aikalaiset kuin Sainte-Beuve moittivat Flaubertin romaaneja kylmiksi.

4

Niin tarkoin kuin Flaubert kirjailijana noudattikin pidättyvää, etäännyttävää tyylitaituruuden ihannetta, hänen temperamenttinsa houkutti häntä tämän tästä poikkeamaan siitä. Uhmakkaissa kirjeissään hän lupasi kerätä ja varastoida kaikki vihan ja katkeruuden tunteensa puristaakseen niistä tahnaa, jolla töhrisi koko vuosisatansa niin kuin intialaiset maalaavat pagodinsa lehmänlannalla.

Rouva Bovaryn kirjoittamisen aikoihin Louise Colet’lle lähettämässään kirjeessä Flaubert pohdiskeli mahdollisuutta valjastaa aikakauttaan ja aikalaisiaan tuntemansa viha palvelemaan kirjallisia päämääriä. Flaubert sanoi tuntevansa vastustamatonta halua ruveta räyhäämään ihmisille, ja suunnitteli kirjoittavansa jonain päivänä toisentyyppisen romaanin kuin Rouva Bovary– sellaisen, joka olisi avoin hyökkäys inhimillistä typeryyttä vastaan.

Viimeisinä vuosinaan Flaubert tarttuikin tuumasta toimeen, mutta kuoli ennen kuin ehti saada romaanin valmiiksi. Bouvard ja Pécuchet  julkaistiin postuumisti, keskeneräisenä. Tietyllä tapaa Bouvard ja Pécuchet on Flaubertin kiehtovin teos, ja esimerkiksi Roland Barthes nosti sen mielikirjojensa joukkoon. Se on kirjoitettu inhimillisen typeryyden monumentiksi, mutta teoksena se on pikemminkin monimielinen kuin vihamielinen. Satiiri ja pilkka tulevat tekstistä läpi, mutta lohduton ihmisviha on suodattunut pois. Se lienee lukijan onni. Bouvard ja Pécuchet’n nimihenkilöt, nuo ”kaksi ukkelia”, perehtyvät eurooppalaiseen tieteen ja hengen elämän saavutuksiin lapsellisella innolla ja tyrivät kaikessa mihin ryhtyvät. Heidät voidaan nähdä yhtä hyvin ihmiskuntaa symboloivina tomppeleina kuin vilpittöminä totuudenetsijöinä, joille todellisuus tekee kepposiaan. 

Onneksi Flaubertin kirjeet ovat säästyneet jälkipolville. Ne paljastavat hänen raadollisemman puolensa: edistyksen illuusioita palvovia porvareita vihanneen misantroopin vailla kaunokirjallisen tyylittelyn luomaa etäännytystä. Niin paljon sappea kuin hänen kirjeistään tihkuukin, ne myös tarjoavat jonkinlaista katkeraa lohtua sopivan kokoisina annoksina nautittuna. Amerikkalainen kirjailija ja esseisti William Gass on kertonut oppineensa ymmärtämään ja käsittelemään omia raivontunteitaan Flaubertin kirjeitä lukiessaan. Gass neuvoo kaikkia kirjailijaksi aikovia tutustumaan niihin ja viettämään aikaa niiden parissa, unohtamatta kuitenkaan sitä, että viha on osattava myös hallita, jos aikoo kirjoittaa hyviä romaaneja.


Kommentit
  1. 1

    sanoo

    JOS VAIN TEKNOLOGIA KEHITTYY, EI MUUTOKSELLA OLE MITÄÄN ARVOA.
    Tämä teksti pitäisi varmaan liittää teknisiin tuotteisiin kuten savukeaskeissa on varoituksensa ja pääkallonsa.

    Olen kovasti kiinnostunut esittelemistäsi kirjoista. Bernhard on vuorossa heti kun coetzeistäni pääsen.

  2. 3

    Anonymous sanoo

    ”Edistyksen illuusioiden palvonta näkyi Flaubertin mielestä parhaiten ihmisten suhtautumisesta rautatiehen, joka oli modernin maailman vahvin ja näkyvin symboli.”

    Onko tämän ajan vastaava symboli meillä arvoliberalismi ja iloitseminen ”vanhan” ajattelun kaatumisesta? Näin voisi kuvitella, sillä ihmeellisellä tavalla ovat ihmiset ympärillä muuttuneet äärisuvaitsevaisiksi ja saippuanliukkaiksi niin kuin uusi uljas maailma olisi kitkatta toimiva kuin rautatie. Jos olet eri mieltä vaikkapa ajatuskokeenkin tasolla vain, oletkin jo ”vihapuhuja.” Luulenpa että Flaubertilla ei olisi ollut paikkaa 2010-luvun Suomen älymystössä. Samaan tapaan kuin Michel Houellebecq kelpaa meille kyllä ranskalaisena muttei kelpaisi missään tapauksessa suomalaisena, olisi meillä varmasti inhottava äärikiihkoilija, ja tuskin kirjailija.

    ( Nyt antoi taas paljon ajattelemista, muutakin kuin em. tuo essee. Blogisti on nyt suorastaa hyvässä kesävedossa. Oletko TM ajatellut esitellä ajatuksiasi laajemmallekin yleisölle? Ai eivät osta, hah ha. No, on meitä muutama varmaan jotka ostavat, hah, tosin Yhden hengen orgiat on nyt kirjastoissa liiankin hyvin esillä, jopa bestseller-hyllyissä melkein kaikkialla, eli se saattaa nyt hieman haitata myyntiä…)

    -jope-

  3. 4

    sanoo

    Jope: Blogistin kesävire ei välttämättä jatku kauaa, koska vähitellen täytyy uppoutua toden teolla seuraavan kirjan tekemiseen. Tämä viime päivien postailu on ollut eräällä tavalla oikeista töistä, eli kirjan kirjoittamisesta, laistamista ja minulle valitettavan tyypillistä sijaistoimintaa. Nyt yritän ryhdistäytyä ja jättää sosiaalisen median, myös Facebookin, vähemmälle.

  4. 5

    T. Pulli sanoo

    Sattumalta täällä on juuri tuo Misantropian historia lainassa. Sitä lehteillessä kävi selväksi, että misantropian merkitys vaihteli paljonkin kirjoittajasta ja kirjoituksen kohteesta toiseen. Flaubert näytti siinä seurassa aika lievältä ihmisvihaajalta, joka oli sitä paitsi kuvattu – suo anteeksi – lämpimästi.

    Tapani Kilpeläisen kirjoituksesta jäi mieleen, että ihmisen pettämättömin tuntomerkki on omiin ajatuksiin uskominen. Siten misantroopin, joka ei tietenkään tahdo olla ihminen, pitäisi lakata uskomasta tai ajattelemasta. Helpointa olisi kai lakata kokonaan. Flaubertilla ei vissiin ollut erityisiä itsemurhataipumuksia?

    Massojen ja laumojen vihaaminen on kätevää. Tulee mieleen yksi arabipoika, joka sanoi vihaavansa juutalaisia. Kun vaadin tarkennusta hänen vihaansa, poika selitti, ettei vihaa ketään yksittäistä juutalaista eikä vihaa kaikkia juutalaisia – hän vain vihaa juutalaisia. Ihmisviha lienee yleensä samansorttista.

    Reippaita oikeita töitä nyt sitten sinulle, jos kerran vetäydyt täältä massojen maailmasta. Mahtaako siellä syntyä esseetä, romaania vai kauan kaivattua esseeromaania?

  5. 7

    Anonymous sanoo

    Kiitos Flaubert kirjoituksesta. GF sanoi monenlaista nasevaa ja itse nautin kovasti aikanani Julian Barnesin Flaubertin papukaijasta, siinähän on aika tiiviisti koottu koko herran elämä omine ja muiden typeryyksineen. Hauskaa luettavaa ja paras lukemani Barnes. Siitä tuli vielä mieleen sellainenkin seikka että onko joku vaivautunut lukemaan Sartren Perheen idioottia ja tsekkaamaan onko yliarvostetun filosofin Flaubert-käsitys täysin metsässä?

    Aake

  6. 8

    sanoo

    Luin tuossa – aivan kuin sattumalta??? – jälleen kerran Rouva Bovaryn ja Sydämen oppivuodet. Mielestäni molemmat teokset ovat tulvillaan satiiria ja huvittavat minua siksi edelleen…

    – Eljas

  7. 9

    sanoo

    Kiitos. Riemastuttavan ajankohtaisia allegorioita. Niin kulttuurisesti kuin liittyen omiin pohdintoihini yksityishenkilön ja kirjailijan suhteesta, aikaisille raivoamisesta ja hallitusta fiktiivisestä proosasta…

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *