Maailmankirjallisuudesta maailmanmarkkinakirjallisuuteen

”Hienoa, nyt Jouko Turkka lentää kuuhun myös espanjaksi”, tuumin lukiessani viime vuonna uutisen Juha Seppälän Mr. Smithin käännösoikeuksien myynnistä Espanjaan. Vaikka eihän kukaan paikallinen tietenkään tunne Turkkaa Iberian niemimaalla.

Brittikirjailija, vuosikymmenet Italiassa asunut, Tim Parks kirjoittaa tuoreessa esseekokoelmassaan Where I’m Reading From poleemiseen sävyyn siitä, miten käännösmarkkinoiden kasvu on muuttanut ja muuttaa paitsi kirjailijuutta myös kirjallisuutta.
Suomessakin on tekijöitä, jotka rakentavat teoksensa pikemminkin kansainväliselle kuin kotimaiselle yleisölle, ilmeisimpänä Sofi Oksanen. Useimmille suomalaiskirjailijoille toki ulkomaiset käännöstulot ovat vaatimattomia, koska painokset ovat pieniä, jopa suurilla kielialueilla. Monesti onkin niin, että uutisilla käännössopimusten myynnistä lähinnä pönkitetään kotimaan markkinointia.
Yhtä kaikki, Suomessakin kirjailijan statusta on alkanut jo vahvasti määrittää se, monelleko kielelle häntä on käännetty. Samoin ovat asiat muuallakin. Parks kirjoittaa italialaisista kirjailijoista, jotka valittavat, kun eivät ole onnistuneet läpimurrossa ulkomaille, ja Italia sentään on kielialueena aivan toista luokkaa kuin Suomi: ”Certainly in Italy (…) an author is only thought to arrive when he is published in New York”. Vielä muutamia vuosikymmeniä sitten käännössopimusten vähyyteen tai puuttumiseen ei kiinnitetty sen suurempaa huomiota.
Parks uskoo, että kansainväliselle yleisölle kirjoittaminen muuttaa väistämättä kirjailijoiden lähestymistapaa ja kielenkäyttöä. Jos Juha Seppälä ajattelisi globaalia menestystään, hän ei laittaisi romaaniinsa Jouko Turkkaa lentämään kuuhun, vaan sepittäisi geneerisen kulttuuriradikaalin hahmon tai käyttäisi jotakuta kaikkialla tunnettua nimeä, ”maailmanbrändiä”. Käännösmarkkinoille havitteleva kirjailija näkee vaivaa ”yleismaailmallistaakseen” kansallisiin perinteisiin ankkuroituvat teemat ja kuvastot eikä vahingossakaan anna teokselleen tai sen henkilöhahmoille nimiä, jotka kääntyvät huonosti suurille maailmankielille, eritoten englanniksi.
Mitä tästä seuraa? Parks antaa vastauksen jo esseensä otsikossa: ”The Dull New Global Novel”. 
Vaikka sinänsä on hienoa, että kirjat tavoittavat lukijoita uusista maista ja uusilta mantereilta, ilmiö sisältää myös pimeät puolensa. Kansainvälisille lukijoille ei kirjoitetakaan maailmankirjallisuutta vaan pikemminkin maailmanmarkkinoiden kirjallisuutta, sellaista, jota agenttien on helppo pitchata käännösoikeuksien ostajille. Parksin mielestä se vääjäämättä kaventaa kirjallisuuden kielellistä ja kulttuurista monimuotoisuutta.
Hän huomauttaa, että 1960- ja 1970-luvuilla kirjailijat ajattelivat ja toimivat oman kulttuurinsa ja äidinkielensä ehdoilla. 

There was a mining of linguistic richness in that period, and a focus on the extent to which our culture is made up of words, that tended to exclude, or simply wasn’t concerned about, the question of having a text that can travel the world. Even practitioners of  ’traditional’ realism like John Updike or, in England and in a quite different way, Barbara Pym, were obsessively attentive to the exact form of words that was their culture.

Joku voi tietysti sanoa, että kirjoille on vain käymässä samoin kuin aikaisemmin elokuville. Ahtaat kansalliset rajat murtuvat. Parks ei tätä vertausta hyväksy, koska kirjojen ja elokuvien välillä on selviä eroja. Elokuvat eivät tutki kieltä, kielen vaikutuspiirissä elämistä ja kielellisiä ilmaisumahdollisuuksia samanlaisella intensiteetillä kuin kirjallisuus. Niinpä elokuvat ”kääntyvät” luontevammin ulkomaisille yleisöille dubattuina tai tekstitettyinä. 
Kansainvälisille yleisöille kirjoitetut globaalit romaanit maistuvat monesti käännöskirjallisuudelta jo alkukielellään. Parks huomauttaakin että jos Shakespeare eläisi meidän aikanamme ja tähtäisi maailmanmarkkinoille, hän karsisi sanaleikkinsä ja sutkautuksensa minimiin, koska niitä on vaikeaa tai mahdotonta siirtää englannista muihin kieliin. Nykymaailmassa kulttuurispesifit viittaukset ja kielellinen virtuositeetti ovat kirjailijalle turhaa painolastia. Ne korvataan yleistunnistettavilla ”kaunokirjallisilla” troopeilla, jotka rinnastuvat elokuvien erikoistehosteisiin. Nykyajan globaalin kirjailijan arkkityyppi on Haruki Murakami, japanilainen, joka kirjoittaa ja ajattelee kuin angloamerikkalainen,  koska englanti on aikamme lingua franca ja englannin kieli käännösmarkkinoiden kovinta valuuttaa.
Parksin mielestä lopulta tämä kaikki johtaa tai on jo johtanut siihen, että kielellinen ja kulttuurinen monimuotoisuus tekee kirjailijoiden keskuudessa tilaa yleisliberaalille ”working for world peace” -henkiselle poliittiselle sensibiliteetille:

So the overstated fantasy devices of a Rushdie or a Pamuk always go hand in hand with a certain liberal position since, as Borges once remarked, most people have so little aesthetic sense that they rely on other criteria to judge the works they read.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Milan Kundera kirjoitti käännökset mielessään ennen Murakamia.

    Kielenkäytössä on mukana myös identiteetti. Murakamin kirjoissa länsimaiset vaikutteet tuntuvat olevan vahva teema viskeineen, beatleseineen ja romaaneineen. Ehkä se on reaktio perinteiden ja rotuajattelun kyllästämään kovaotteiseen, imperiaaliseen Japaniin, joka riehui ja tappoi Aasiassa 1900-luvun alkupuolen. Ehkä käännösten huomioiminen kirjoittamisessa on tapa jotenkin osallistua tai liittyä länsimaiseen kulttuuriin.

    Kirjoitustaito kuristi aikoinaan rikkaan suullisen kertomaperinteen. Sukulaiseni ja erityisesti isovanhempani puhu(i)vat rikasta savon murretta, joka tuottaa arkisestakin keskustelusta performanssin. Oma puheenparteni on toteavaa, sivulauseiden ja muiden kirjallisten tekniikoiden hapattamaa toteamista. Tunnen kieleni köyhäksi, ja kirjallisuus paradoksaalisesti vain pahentaa ongelmaa!

    Vaikka kirjoitustaito on tietenkin vanha, se yleistyi hitaasti. Ehkä Shakespeare (ja Kivi) pääsivät nauttimaan juuri puhutun ja kirjoitetun kielen jonkinlaisen murroskohdan rikkaudesta: ympärillä edelleen suullinen perinne mutta myös riittävä kirjallinen kulttuuri.

  2. 2

    sanoo

    Minulla Kundera asettuu kyllä eri kategoriaan kuin Murakami.

    Kunderahan on niitä omalaatuisia kirjailijoita, jotka ovat kesken tuotantonsa vaihtaneet kieltä. Maanpakolaisuuden myötä tsekistä ranskaan.

    Mutta samalla Kunderan tuotannon kantavia teemoja on ajatus omaleimaisesta keskieurooppalaisesta kulttuurista ja siitä versoavasta tavasta kirjoittaa ja ajatella romaanimuodon mahdollistamalla tavalla.

    Globaalistuminen (joka usein on yhtä kuin amerikkalaistuminen, ainakin populaarikulttuurin ja kulutuksen tasoilla) muokkaa uusiksi toki muitakin elämänalueita kuin kirjallisuutta ja se näkyy vahvasti myös puhekielessä ja arkisessa kommunikaatiossa. Sinällään voi tietysti katsoa, että globaali, markkinahenkinen romaani heijastelee tätä ajan todellisuutta, mutta kirjallisuudenhan pitäisi kuitenkin lopulta myös syventää ja kyseenalaistaa, ei ainoastaan heijastaa.

  3. 3

    Aake sanoo

    Kiitos blogistin hienosta DeLillo kirjoituksesta. Murakamin ja Kunderan teoksissa on mielestäni halpoja täkyjä, joita käytetään kuin lasihelmiä lukijan kosiskelemiseksi. Esimerkkinä vaikka Murakamilla Schubertin D850 Kafka rannalla romaanissa ja Kunderalla Beethovenin viimeiset jousikvartetot Olemisen sietämätön keveys-romaanissa. Kunderalta mielestäni parhaiten on kestänyt esseekokoelma Romaanin taide, kun ei anna päähänpinttymien häiritä. Nostan silti hattua sen kielenvaihdon suhteen.

  4. 4

    sanoo

    Kunderan kaikki esseekokoelmat ovat hienoja, kuten myös hänen esseistisimmät romaaninsa. Sinänsä hänen romaaneissaan on aika paljon huikenetelevaiseksi nyrjähtävää ainesta, jota Martti Anhava häijysti on parodionut kirjassaan Professori, piispa ja tyhjyys.

  5. 5

    sanoo

    Tämä kuuhun mennyt aikalaisemme Jouko Turkka kirjoitti tai sanoi joskus jossain, mielestäni selväjärkisesti, että pitää tehdä mahdollisimman omaleimaista lokaalia kamaa tullakseen kansainvälisesti noteeratuksi, ilmeisesti kuumies tässä myös osittain naureskeli varta vasten ulkomaanformaatteihin tehtyä suomalaista kulttuurituotantoa.

    Kirjallisuuden alueelta muistakaamme suomalaisen junttikomiikan kuningasta Arto Paasilinnaa, joka ilmeisesti Ranskan lisäksi myös Italiassa on nostettu syvällisen ympäristöfilosofiseksi kirjailijaksi, samoin toisen taidealueen toimijan, Aki Kaurismäen erittäin hyvin kansainvälisesti menestyneet leffat, joissa 1950-luvun suomalainen jukeboksi- ja tangolavameininki ovat keskeinen elementti, yhdistyneenä jonkinlaiseen 1+1=2 – humanismiin.

    Täällä voidaan näistä molemmista olla perustellusti, heidän töidensä taiteellisia ansioita arvioiden, sitä mieltä, että ”väärin menestytty”.

    Mutta minkäs teet? Kansainvälinen taiteellinen menestys, kuten moni muukin asia, ”on onnessa” (Paavo Haavikon termi), so. ilmeisen sattumanvarainen ja ennustamaton asia.

  6. 6

    Aake sanoo

    Esseistinen romaani – hauska määritelmä, onko Kunderan esimerkkien lisäksi jotain mitä haluaisit mainita – Sterne? Jonkun Kunderan romaanin voisin suosituksen perusteella lukea, Pilasta en niin pitänyt.

  7. 7

    sanoo

    ”Esseistinen romaani – hauska määritelmä, onko Kunderan esimerkkien lisäksi jotain mitä haluaisit mainita”

    Jos pitäydytään jo mainitussa Kunderassa, hänhän on sanonut, että on kolme perusvaihtoehtoa: kertoa tarina (kuten Fielding), kuvailla tarina (kuten Flaubert) ja ajatella tarina (kuten Musil). Romaanit, jotka asettuvat enemmän tai vähemmän tuohon kolmanteen kategoriaan sisältävät usein myös vahvoja esseistisiä elementtejä.

    Nimiä? Vahvaa esseemäisyyttä on suomalaisista romaaneissa vaikkapa Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuolemassa ja Markku Lahtelan Hallitsijassa, käännösproosassa vaikkapa Kunderan Kuolemattomuudessa, Camus’n Putoamisessa, Kertészin Kaleeripäiväkirjassa ja Bernhardin Hakkuussa. Nämä siis vain nopeina esimerkkeinä.

  8. 8

    sanoo

    ”Kansainvälinen taiteellinen menestys, kuten moni muukin asia, ”on onnessa””

    No niin on. Kuten taiteellinen menestys ylipäänsä, myös ns. kotimarkkinoilla.

    Eihän tuo Parksin kuvailema ilmiö globalisoituvasta maailmanmarkkinakelpoisesta romaanista mitenkään tyhjentävä ole. Kyllä edelleenkin kirjoitetaan paljon omaleimaista ja kulttuurisesti ja kielellisesti erityistä kirjallisuutta. Mutta Parks kyllä paikallistaa mielestäni erään tietyn trendin, joka on koko ajan vahvistumassa.

  9. 9

    Aake sanoo

    Kiitos! Pitääpä ottaa tuo Kunderan Kuolemattomuus työn alle suosituksestasi ja Romaanihenkilön kuolema myös. Kiitos muuten Malaparte vinkeistä, teoksiin on yllättävän vaikea törmätä!

  10. 10

    sanoo

    Tekstissä oli sinänsä varmaan oikea huomio, että jos Juha Seppälä ajattelisi globaaleja kirjamarkkinoita tekstejään laatiessaan, hän olisi esimerkiksi korvannut Jouko Turkan hahmon jollakin maailmalla helpommin markkinoitavalla.

    Juha Seppälän maailmanvalloituksen kaskessa näkisin myös toisen kannon: olisi varsin vaikea kuvitella Seppälää muikistellen pyllyilemässä kirjamessujen lavoilla mikrofoni kädessä tai mielevää small talkia heittäen kirjoittelemassa touhukkaana omistuskirjoituksia pyyleville espanjalaismatroonoille?

  11. 12

    Anonymous sanoo

    Sofi Oksanenhan kirjoittaa tuoreessa Suomen Kuvalehdessä juuri syistä, miksi suomalainen kirjallisuus ei ole saavuttanut kansainvälisiä markkinoita yhtä tehokkaasti kuin esim. ruotsalainen. Oksasen mukaan syynä on ollut mm. se, että Suomella ei ole ollut avainhenkilöitä, jotka olisivat promoamista tehneet tai jos sellaisia olisi, heitä ei ole hyödynnetty. Asiassa on varmaankin perää. Ehkä Oksasen kirjoitus olikin kimmokkeena kirjoitukseesi.

    Murakami on saattanut suuntautua kansainvälisesti myös sen takia, että japanilainen kulttuuri on tuntunut liian itseensä sulkeutuneelta. Sehän torjuu tarmokkaasti ulkomaisia vaikutteita. En ole hänen kirjojaan lukenut sen paremmin kuin Kunderankaan, koska harrastan enimmäkseen tietokirjallisuutta. Fantasia lajityyppinä tuntuu itselleni myös erityisen vieraalta; Sormusten herrakin on lukematta ja tuskin nyt enää keski-iässä tulee siihen tartuttua.

    -LH

  12. 13

    sanoo

    ”Ehkä Oksasen kirjoitus olikin kimmokkeena kirjoitukseesi.”

    Ei ollut, vaan Tim Parksin esseekokoelma. Sofi Oksanen on aikaisemminkin esittänyt noita ajatuksia, jotka varmastikin ovat hyvin paikkansa pitäviä kirjaviennin menestyksen näkökulmasta.

    Murakamin mainitsin, koska hän on nykykirjallisuudessa niin näkyvä hahmo. Olisin voinut valita monta muutakin esimerkkiä. Kansainvälisille käännösmarkkinoille yhtä paljon kuin kotimaan lukijoille kirjoitettava proosa on aikamme näkyviä ilmiöitä ja se kiistatta muuttaa kirjallisuutta muodon ja sisällön tasolla, kuten Parks kirjassaan kärsivällisesti ja esimerkein perustelee.

    Anekdootti: arabimaailman suosituimpia kirjailijoita ovat libanonilainen Hassan Daoud ja egyptiläinen Makkawi Said. Heidän teoksensa sekoittavat paikallisista kerrontatraditiosta ammentaen proosaa ja runoutta tavalla, jolle ei oikeastaan ole mitään vastinetta läntisessä kirjallisessa kulttuurissa. He ovat jokseenkin tuntemattomia arabimaailman ulkopuolella. He eivät kelpaa kirjallisuuden maailmanmarkkinoille, koska Parksin mukaan me länsimaiset emme oikeastaan osaa lukea heidän teoksiaan, vaikka niitä käänettäisiinkin.

  13. 14

    sanoo

    Pieni huomautus sallittaneen:

    Japanilainen, varsinkin sodanjälkeinen, kirjallisuus on tosin ollut hyvin ”kansainvälistä” sekä tematiikaltaan että tyyliltään. Tanizaki, Kawabata, Dazai, Abe, Mishima… Vaikkapa nyt näitä edellä mainittuja on käännetty maailmankielille – jopa suomeksi, kuten jokainen voi todeta – jo iät ja ajat. Heidän teoksiaan lukemalla myös huomaa sen, että ne eivät missään spesifissä mielessä ole umpioituneen ”japanilaisia”, päin vastoin.

    Eli tämä ajatus japanilaisen kulttuurin ”itseensä sulkeutuneisuudesta” on hieman, sanokaamme, aikansa elänyt. Se, mikä oli varmaan totta 1860-luvulla, ei enää sitä ole, eikä myöskään ole sitä ollut hyvin pitkään aikaan.

  14. 15

    sanoo

    A Man of…:

    Olet varsin oikeassa tuossa. Tosin joku Murakami on noita mainitsemiasi vielä selvemmin globaalin eli tässä tapauksessa anglo-amerikkalaisen vaikutuksen läpitunkema hahmo ja siten vielä huomattavasti soveliaampi saavuttamaan laajoja yleisöjä käännösmarkkinoilla. Kukaan noista vanhemmista nimistä ei ollut läheskään Murakamin veroinen maailmanmenestyjä.

  15. 16

    sanoo

    ”Kukaan noista vanhemmista nimistä ei ollut läheskään Murakamin veroinen maailmanmenestyjä.”

    Eipä kai, paitsi mitä nyt Kawabatalle pätkähti Nobelin kirjallisuuspalkinto 1968.

  16. 17

    sanoo

    Maailmanmenestyjällä tarkoitin siis markkinanäkökulmasta eli myynnillisesti menestymistä. Kun lähtökohtana näissä pohdinnoissa olivat globaalit käännösmarkkinat ja niille asemoituminen.

  17. 18

    sanoo

    …ja vielä, ettei jäisi epäselvyyttä: teoksen kirjallinen arvo ei ole sama asia kuin sen myyntimenestys. Niinpä itse nostan kirjailijoina nuo A Man of…:in mainitsemat japanilaiskirjailijat Murakamin yläpuolelle.

  18. 19

    Anonymous sanoo

    Hahaa, tämä keskusteluhan saa hyytävän koomisia sävyjä. Ideologian täydellinen läpitunkevuus näkyy siinä, että kaltaisesi valistunut kirjallisuusihminen katsoo tarpeelliseksi huomauttaa: ”Teoksen kirjallinen arvo ei ole sama asia kuin sen myyntimenestys.” Toisina aikoina ja toisessa kulttuurissa vastaava kriittinen ääni olisi saattanut sanoa: ”…ja vielä, ettei jäisi epäselvyyttä: teoksen kirjallinen arvo ei ole sama asia kuin sen uskollisuus puolueen ohjelmalle.”

  19. 20

    sanoo

    En ole varma ymmärsinkö tuota rinnastusta, mutta ei sillä niin väliä. Että siis myyntilukuja palvotaan nyt samalla tavalla kuin joskus ennen poliittisia dogmeja? Markkina astunut ideologian tilalle?

    Jossain määrin varmasti.

    Kyseessä olevan huomautuksen laitoin vain varmuuden vuoksi, kun ajattelin, että kohta joku suivaantuneena tivaa, että samastaako Melender kirjailijan menestyksen hänen myyntilukuihinsa…

    Vähän koomista tällainen varmistelu, mutta kun olen nin hapan ja epäluuloinen sielu.

  20. 21

    sanoo

    Kiinnostava kirjoitus. Parksin ohella myös Pascale Casanova (République mondiale des lettres) on ennakoinut ja analysoinut kirjallisuuden globaalistumisilmiötä, johon liittyy tietty kirjallisuuden formatoituminen ja markkinallistuminen.
    Toisaalta esim. suomalaista kirjallisuutta (esim. Frankfurtin kirjamessuilla) markkinoidaan nimenomaan avannolla ja saunalla ja juoppohulluudella, suomalaisuusbrändillä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *