Maailmankirjallisuudesta maailmanmarkkinakirjallisuuteen

“Hienoa, nyt Jouko Turkka lentää kuuhun myös espanjaksi”, tuumin lukiessani viime vuonna uutisen Juha Seppälän Mr. Smithin käännösoikeuksien myynnistä Espanjaan. Vaikka eihän kukaan paikallinen tietenkään tunne Turkkaa Iberian niemimaalla.

Brittikirjailija, vuosikymmenet Italiassa asunut, Tim Parks kirjoittaa tuoreessa esseekokoelmassaan Where I’m Reading From poleemiseen sävyyn siitä, miten käännösmarkkinoiden kasvu on muuttanut ja muuttaa paitsi kirjailijuutta myös kirjallisuutta.
Suomessakin on tekijöitä, jotka rakentavat teoksensa pikemminkin kansainväliselle kuin kotimaiselle yleisölle, ilmeisimpänä Sofi Oksanen. Useimmille suomalaiskirjailijoille toki ulkomaiset käännöstulot ovat vaatimattomia, koska painokset ovat pieniä, jopa suurilla kielialueilla. Monesti onkin niin, että uutisilla käännössopimusten myynnistä lähinnä pönkitetään kotimaan markkinointia.
Yhtä kaikki, Suomessakin kirjailijan statusta on alkanut jo vahvasti määrittää se, monelleko kielelle häntä on käännetty. Samoin ovat asiat muuallakin. Parks kirjoittaa italialaisista kirjailijoista, jotka valittavat, kun eivät ole onnistuneet läpimurrossa ulkomaille, ja Italia sentään on kielialueena aivan toista luokkaa kuin Suomi: “Certainly in Italy (…) an author is only thought to arrive when he is published in New York”. Vielä muutamia vuosikymmeniä sitten käännössopimusten vähyyteen tai puuttumiseen ei kiinnitetty sen suurempaa huomiota.
Parks uskoo, että kansainväliselle yleisölle kirjoittaminen muuttaa väistämättä kirjailijoiden lähestymistapaa ja kielenkäyttöä. Jos Juha Seppälä ajattelisi globaalia menestystään, hän ei laittaisi romaaniinsa Jouko Turkkaa lentämään kuuhun, vaan sepittäisi geneerisen kulttuuriradikaalin hahmon tai käyttäisi jotakuta kaikkialla tunnettua nimeä, “maailmanbrändiä”. Käännösmarkkinoille havitteleva kirjailija näkee vaivaa “yleismaailmallistaakseen” kansallisiin perinteisiin ankkuroituvat teemat ja kuvastot eikä vahingossakaan anna teokselleen tai sen henkilöhahmoille nimiä, jotka kääntyvät huonosti suurille maailmankielille, eritoten englanniksi.
Mitä tästä seuraa? Parks antaa vastauksen jo esseensä otsikossa: “The Dull New Global Novel”. 
Vaikka sinänsä on hienoa, että kirjat tavoittavat lukijoita uusista maista ja uusilta mantereilta, ilmiö sisältää myös pimeät puolensa. Kansainvälisille lukijoille ei kirjoitetakaan maailmankirjallisuutta vaan pikemminkin maailmanmarkkinoiden kirjallisuutta, sellaista, jota agenttien on helppo pitchata käännösoikeuksien ostajille. Parksin mielestä se vääjäämättä kaventaa kirjallisuuden kielellistä ja kulttuurista monimuotoisuutta.
Hän huomauttaa, että 1960- ja 1970-luvuilla kirjailijat ajattelivat ja toimivat oman kulttuurinsa ja äidinkielensä ehdoilla. 

There was a mining of linguistic richness in that period, and a focus on the extent to which our culture is made up of words, that tended to exclude, or simply wasn’t concerned about, the question of having a text that can travel the world. Even practitioners of  ‘traditional’ realism like John Updike or, in England and in a quite different way, Barbara Pym, were obsessively attentive to the exact form of words that was their culture.

Joku voi tietysti sanoa, että kirjoille on vain käymässä samoin kuin aikaisemmin elokuville. Ahtaat kansalliset rajat murtuvat. Parks ei tätä vertausta hyväksy, koska kirjojen ja elokuvien välillä on selviä eroja. Elokuvat eivät tutki kieltä, kielen vaikutuspiirissä elämistä ja kielellisiä ilmaisumahdollisuuksia samanlaisella intensiteetillä kuin kirjallisuus. Niinpä elokuvat “kääntyvät” luontevammin ulkomaisille yleisöille dubattuina tai tekstitettyinä. 
Kansainvälisille yleisöille kirjoitetut globaalit romaanit maistuvat monesti käännöskirjallisuudelta jo alkukielellään. Parks huomauttaakin että jos Shakespeare eläisi meidän aikanamme ja tähtäisi maailmanmarkkinoille, hän karsisi sanaleikkinsä ja sutkautuksensa minimiin, koska niitä on vaikeaa tai mahdotonta siirtää englannista muihin kieliin. Nykymaailmassa kulttuurispesifit viittaukset ja kielellinen virtuositeetti ovat kirjailijalle turhaa painolastia. Ne korvataan yleistunnistettavilla “kaunokirjallisilla” troopeilla, jotka rinnastuvat elokuvien erikoistehosteisiin. Nykyajan globaalin kirjailijan arkkityyppi on Haruki Murakami, japanilainen, joka kirjoittaa ja ajattelee kuin angloamerikkalainen,  koska englanti on aikamme lingua franca ja englannin kieli käännösmarkkinoiden kovinta valuuttaa.
Parksin mielestä lopulta tämä kaikki johtaa tai on jo johtanut siihen, että kielellinen ja kulttuurinen monimuotoisuus tekee kirjailijoiden keskuudessa tilaa yleisliberaalille “working for world peace” -henkiselle poliittiselle sensibiliteetille:

So the overstated fantasy devices of a Rushdie or a Pamuk always go hand in hand with a certain liberal position since, as Borges once remarked, most people have so little aesthetic sense that they rely on other criteria to judge the works they read.

Kommentit (21)
  1. Juha Makkonen
    28.11.2014, 09:35

    Milan Kundera kirjoitti käännökset mielessään ennen Murakamia.

    Kielenkäytössä on mukana myös identiteetti. Murakamin kirjoissa länsimaiset vaikutteet tuntuvat olevan vahva teema viskeineen, beatleseineen ja romaaneineen. Ehkä se on reaktio perinteiden ja rotuajattelun kyllästämään kovaotteiseen, imperiaaliseen Japaniin, joka riehui ja tappoi Aasiassa 1900-luvun alkupuolen. Ehkä käännösten huomioiminen kirjoittamisessa on tapa jotenkin osallistua tai liittyä länsimaiseen kulttuuriin.

    Kirjoitustaito kuristi aikoinaan rikkaan suullisen kertomaperinteen. Sukulaiseni ja erityisesti isovanhempani puhu(i)vat rikasta savon murretta, joka tuottaa arkisestakin keskustelusta performanssin. Oma puheenparteni on toteavaa, sivulauseiden ja muiden kirjallisten tekniikoiden hapattamaa toteamista. Tunnen kieleni köyhäksi, ja kirjallisuus paradoksaalisesti vain pahentaa ongelmaa!

    Vaikka kirjoitustaito on tietenkin vanha, se yleistyi hitaasti. Ehkä Shakespeare (ja Kivi) pääsivät nauttimaan juuri puhutun ja kirjoitetun kielen jonkinlaisen murroskohdan rikkaudesta: ympärillä edelleen suullinen perinne mutta myös riittävä kirjallinen kulttuuri.

  2. Tommi Melender
    28.11.2014, 09:50

    Minulla Kundera asettuu kyllä eri kategoriaan kuin Murakami.

    Kunderahan on niitä omalaatuisia kirjailijoita, jotka ovat kesken tuotantonsa vaihtaneet kieltä. Maanpakolaisuuden myötä tsekistä ranskaan.

    Mutta samalla Kunderan tuotannon kantavia teemoja on ajatus omaleimaisesta keskieurooppalaisesta kulttuurista ja siitä versoavasta tavasta kirjoittaa ja ajatella romaanimuodon mahdollistamalla tavalla.

    Globaalistuminen (joka usein on yhtä kuin amerikkalaistuminen, ainakin populaarikulttuurin ja kulutuksen tasoilla) muokkaa uusiksi toki muitakin elämänalueita kuin kirjallisuutta ja se näkyy vahvasti myös puhekielessä ja arkisessa kommunikaatiossa. Sinällään voi tietysti katsoa, että globaali, markkinahenkinen romaani heijastelee tätä ajan todellisuutta, mutta kirjallisuudenhan pitäisi kuitenkin lopulta myös syventää ja kyseenalaistaa, ei ainoastaan heijastaa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *