Luovuus & epäily

”Luettuani Rikoksen ja rangaistuksen tunnen ensimmäistä kertaa syvää epäilyä kutsumustani kohtaan. Harkitsen vakavissani periksi antamista. Olen aina uskonut, että luominen on vuoropuhelua. Mutta vuoropuhelua kenen kanssa? Kirjallisten piirien kanssa, joiden keskuudessa loukkaukset painavat enemmän kuin kriittinen tarkastelu? Koko yhteiskunnan kanssa? Ihmisten, jotka eivät lue meitä, porvarillisen massan, joka vuoden aikana lukee sanomalehtiä ja kaksi suosittua kirjaa? Nykypäivänä luova ihminen voi, vakavasti ottaen, olla vain yksinäinen profeetta, oman luomistyönsä täyttämä ja kalvama. Olenko minä tällainen luova ihminen? Uskoin olevani. Tarkemmin sanottuna, uskoin voivani olla. Nykyisin epäilen sitä ja tunnen suurta kiusausta lopettaa nämä alituiset ponnistelut, jotka vain tekevät minut onnettomaksi onnellisuuden keskellä. Tämä tyhjä asketismi, tämä kutsu pyrkiä johonkin, en tiedä mihin.”

Albert Camus muistivihkossaan 8.8.1957

Kommentit
  1. 2

    sanoo

    Kenties pirullisen nerokas itsemurha, kun Camus ei ollut itse kuskina vaan matkustajana. Michel Gallimard ajoi autoa.

    Muutamaa päivää ennen kohtalokasta onnettomuutta Camus kirjoitti rakastajattarelleen, millä aikataululla saapuisi takaisin Pariisiin ja lisäsi ”ellei tiellä satu mitään yllttävää…” Aavemaista.

    Ja vielä se, että Camus’lla oli alun perin suunnitelmissa palata Pariisiin junalla, oli ostanut lipunkin.

    Sellaistahan on huhuttu myös, että KGB olisi junaillut auto-onnettomuuden, koska venäläisiä risoi Camus’n toiminta: hänhän tuomitsi ankarasti Unkarin 1956 tapahtumat ja vankileirit neuvostovaltiossa.

  2. 4

    Aake sanoo

    Eikö nuori Flaubert pohtinut jotenkin samaan malliin, lyhyemmin vain? ”Tuleeko minusta kuningas vai sika?”

  3. 5

    sanoo

    Tuollaiset ahdistuksen puuskat liittyvät elimellisesti taiteestaan kärsivän kirjailijaneron myyttiin. Sitä edusti Camus’n ohella myös Flaubert, vieläpä suoremmin ja ehdottomammin.

    Nykyaikana, kun kaikki kuvat on kaadettu moneen kertaan, tuollainen neromyytti herättää lähinnä inisevää pilkkanaurua, mikä sinänsä on jo niin automaattinen reaktio että ansaitsisi osakseen, noh, inisevää pilkkanaurua.

    Itse olen häpeämättömän kiinnostunut Camus’n, Flaubertin ja vaikkapa Baudelairen kirjeistä, muistiinpanoista, mietelmistä. Kun sen neromyytin työntää syrjään, voi tarkastella sitä mielenmaisemaa ja kokemusympäristöä, josta kuitenkin useimmat maailmankirjallisuuden merkkiteokset ovat syntyneet.

    Kirjailijahahmot yksinkertaisesti kiehtovat minua.

  4. 6

    Aake sanoo

    Minua riipaisi tuossa Camus’n tekstissä juuri tuo vuoropuhelun lähtökohtaisuus. Flaubert kehittyi jollain tavalla paljon yksinäisemmäksi. Oliko valinta seurausta sika-linjasta vai kuningas-linjasta. ”Kirjailijan pitäisi olla kuin Jumala maailmankaikkeudessa, kaikkialla läsnä, mutta ei missään näkyvillä.” Eivät ne naurettavia hahmoja ole, ja Dostojevski tässä taisi olla alkuperäinen järkyttäjä Camus’n osalta. Oliko tuo Camus’s muistikirja suomennettu vai suomensitko sen blogia varten – joka tapauksessa kiitos!

  5. 7

    Anonymous sanoo

    ”Kirjailijahahmot yksinkertaisesti kiehtovat minua.” Mulla sama, melkein syyllisyyttä tunsin joskus koska lähestyin joitakin teoksia usein myös tekijän enkä pelkän tekijästään irrotetun teoksen näkökulmasta mikä oli muotivillitys pitkään akateemisissa piireissä. Tuollaisten kysymysten kuin mitä Juha teki luulisi silti kiinnostavan kaikkia kuitenkin. Haavikko Prosperossa muuten puolusti teoksen tulkitsemista tekijän elämäntarinankin näkökulmasta, tässä oli vaimonsa Ritva Haavikon kanssa samoilla linjoilla. Kirjallisuuden lajina sellainen proosa joka on samalla sisällä tekijänsä suorassa todellisuudessa mutta on silti kaunokirjallisuutta ( esim. vaikka tuo Prospero, taikka kirjailijakirjeet yms.) on usein todella mielenkiintoinen lajityyppi. Tulee mieleen taas Strindberg, minusta koko sen upea tuotanto on eräänlainen jättimainen päiväkirja vaikka osa jutuista on etäännytetty reilusti. Esimerkki tästä esim. avainromaani Mustat liput. Hei, nykykirjailijat, mä haluaisin tilata tuollaista kamaa lisää teiltäkin, pistäkää tulemaan, ha ha!! t. jope

  6. 8

    sanoo

    Aake: Ei ole suomennettu. Taidan kirjoitella Camus’n muistivihkoista tänne pitemmästi jahka ehdin.

    Tuosta kirjailijahahmojen kiinnostavuudesta on Imre Kertészillä huomio loistavassa Kaleeripäiväkirjassa:

    ”…romaanin transsendenssi on sen takana piileksivä kirjailija, joka on yhtä salaperäinen, tavoittamaton ja samalla kaikkialla läsnäoleva kuin se Jumala, jonka sanotaan luoneen meidän todellisen maailmamme. Kitkeä romaanista sen transsendenssi on yhtä suuri erehdys kuin kitkeä maailmasta Jumala; nykyään tosin molemmat erehdykset ovat muodissa. Siitä johtuu romaanien ja elämän tylsyys.”

    Itsehän sosiaalistuin kirjallisuuteen aikana, jolloin teksti oli kaikki, tekijä oli kuollut. Mikään ei ollut niin naurettavaa kuin biografistinen lähestymistapa.

    Nykyisin ajattelen niin, että sekä ylenmääräinen tekstin ja ylenmääräinen tekijän korostaminen ovat harhapolkuja. Minua kiehtovat ne molemmat, mutta eivät toisiaan poissulkevasti.

  7. 9

    Anonymous sanoo

    Silti se biografisuus on aina mukana. Jos ajattellaan vaikka jotakin kuvataiteen tekijän läpileikkaus-näyttelyitä, niin melkein sääntö on tuoda teokset esiin tekijän eri kausien ja vaiheiden kautta. Silti, mielestäni, teos, ei siitä kärsi. Ei ainakaan jos ei etsi kuvasta merkkejä jostakin tekijän vaiheestta tms. vaan katsoo sitä itse silmiin. Mulla on myös niin, että joidenkin kirjailijoiden tausta ei nouse lainkaan kiinnostukseni kohteeksi, en ole kiinnostunut kaikista ihmisinä, jotkut tekijät taas korreloivat niin että haluan tietää tekijästä (useimmiten kylläkin kuolleesta) paljonkin. Esim. suosikkini Cormac McCarthy, tai ylipäätään jenkkikirjailijat, vaikka pidän teoksista, sen mantereen tekijä ei sinänsä yleensä paljoakaan kiinnosta. Vastakkainen esimerkki sitten on esimerkiksi vaikka Houellebecq, olen katsonut ajat sitten varmaan kaikki sen surkeat ja tuhruiset You Tube-haastattelut, vaikka en oikein ymmärrä sanaakaan mitä se puhuu!? (Jopa Bernhardista löytyy hienoja pätkiä.)Sen sijaan Lacan tms. namedropping-tyyppinen tekstianalyysi, siis jos sellaista luen, tuo nyt myöhemmällä iällä usein mieleen lukioesitelmät. Ehkä se johtuu siitä, että itsetuntemus muodostaa oma käsitys siitä, mitä lukee on parempi – ei tarvitse ranskalaista teoriaa lukemisensa kainalosauvaksi, vaikka toki niitä saa käyttää kuka niistä saakin lisäsubstanssia. Kukin tyylillään. Rax Rinnekangas on muuten tehnyt mielestäni hienon kirjan Sebaldia lukiessa, jossa eri tekijöitä lähestytään osin biografisesti, osin kaunokirjallisesti. t. jope

  8. 10

    sanoo

    ”Mulla on myös niin, että joidenkin kirjailijoiden tausta ei nouse lainkaan kiinnostukseni kohteeksi”

    Sama juttu minulla.

    Voisin sanoa, että ne kirjailijat, joista olen kiinnostunut myös henkilöinä enkä vain teosten kautta, ovat selvästi vähemmistössä.

  9. 11

    Aake sanoo

    Tuosta transsendenssistä tuli mieleen aikoja sitten Porthaniassa kuultu Julia Kristevan luento Proustista. Hän sanoi jotenkin komean monimutkaisesti, että Proust muutti ruumiinsa romaaniksi ja tarjoili sen ehtoollisena lukijalleen. Houellebecqin kohdalla nauraa hekottelin hänen versiotaan ”tekijän kuolemasta”. Pistäkää paremmaksi!

  10. 12

    sanoo

    Suuresti arvostamani James Dickey on minulle tekijä joka vaivaa sitä lukiessa. Kumma kummitus. Kyynikko, fasisti vai inhorealisti? Vai ei mitään näistä ja vain kirjailija? Se miten näihin kysymyksiin vastaa, vaikuttaa väkisinkin lukukokemukseeni.

  11. 13

    Anonymous sanoo

    En perustaisi Tuomiojastakaan. Valistuksen sakramenteilla mennään, vaikka noituus ja alkemia nostavat päätään. Julkeastikin josta rahavelho Soroksen kirjan Alchemistry nimen arkikäyttökin kielii. Niinistöstä vielä vähemmän. Mies kielikuvaili venäläisiä varasteleviksi kasakoiksi, joiden ilmestyessä pitäisi ruuvata omaisuutensa kiinni. Ketkähän siivosivat Venäjän rikkaudet lännen taseisiin 1990-luvulla kun Jetsin ilmoitti halusta EU:hun ja Natoon eli maailmanjärjestyksen vakiinnuttamiseen historian päätyttyä. Ja nyt oligarkit huutelevat Pussymirrien elkein Hedge Fund kavereittensa kuorossa Citystä ja Wall Streetiltä hävyttömyyksiä kristivenäjälle. Vaan eipä päättynyt elonkulku eli historia.

    Tuli mieleeni parkaista kun eilen 6.2. Sivuaskel festarilla Kaapelilla tietysti (= toistaiseksi jussipajusista ja muusta roskaväesta vapaa-alue järjen ja ihmisarvon hehkua edes hiilloksella). Esitys oli rihman kiertämän verhoamattoman nelikon vääntelystä kaikkiin asentoihin ja keskinäisjalkalukkoihin jms. äänimaailmana geofysikaalista dynamiikkaa kallioiden nousta tulivuoriurjahduksina, maanrepeämäsyntyinä tai sateen ropinana huokaista. Jossakin välissä kirkonkellot lyövät vaimeina kulttuurin yrityksinä.

    Että dynamiikkaa ja nytkytystä ja energiaa suotta ja äärettä pursuaa maankamarasta kosmoksesta ja ihmisestä. Olipa varsinainen kulttuurihistorian istunto nykytanssin parissa taas kerran. Ne palkitsevat vakavan lukemistyön. Ei tarvihe panna professiosaamistakaan viattomilta varastamiseen kuten pankkiiri-lakimies-tilastomatemaatikot. Eikä maailman taudeilla rahastamiseen tai vanhuuden raihnaisuudesta anekirjaresepteillä pettämiseen ja ihmisarvokkuuden polkemiseen. Helsingissä on älyn ilon oivalluksen keskittymisen hetkiä ja tilanteita vaikka ei uskoisi kun pomoja kuuntelee -pakosta kun silmille hyppivät ja korviin työntyvät valistusvirrallaan ja paremmintietämisellään. Niin sitä sähköhiiren energisyyttähän se on, josta meitä valitttuja Sivuaskel varjelkoot.Jukka Sjöstedt

  12. 14

    sanoo

    Esseeekokoelman Kapinoiva ihminen (1971) loppuun on Maija Lehtonen suomentanut ja koonnut Camus`n muistiinpanoista, Carnets I ja II, valittuja katkelmia. Hän on myös ryhmitellyt ne eri aihealueiden mukaan ja päivännyt, vaikka alkuperäisissä muistiinpanoissa ei tarkkoja vuosilukuja olisikaan mainittu (sitä en tiedeä, miten hän on niistä ottanut selvää). Aiheryhmään VI Maija Lehtonen on valinnut kirjailijan tehtävään liittyviä kirjoituksia, kuten ”Jokaisessa kärsimyksessä, mielenliikutuksessa, intohimossa on se vaihe, jolloin se kuuluu ihmiselle itselleen, ihmisen yksilöllisimmälle, ilmaisua kaihtavimmalle olemukselle – ja toinen vaihe, jolloin se kuuluu taiteelle. Mutta tuossa ensimmäisessä vaiheessa taide ei koskaan voi tehdä siitä mitään. Taide on se etäisyys, jonka aika antaa kärsimykselle. Se on ihmisen kohoamista itsensä yläpuolelle. (1943)” Johanna K

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *