Lumekritiikkiä

HS:n älykköraadin jäsen, taloustoimittaja Katja Boxberg ryöpyttää suomalaista kirjallisuutta:

“Suomalaista kaunokirjallisuutta vaivaa mielestäni omaleimaisen ajattelun puute. Kirjallisuutta leimaa näköalattomuus, historiattomuus, henkinen laiskuus, ennalta-arvattavuus ja kunnianhimon puute.”

Jos haluaisin ilkeillä, voisin sanoa että Boxbergin suomalaisesta kirjallisuudesta käyttämät luonnehdinnat sopisivat aika tarkkaan kuvaamaan hänen ja Taneli Heikan taannoin julkaisemaa Lumedemokratia-pamflettia.

Aina kun joku henkilö laukoo painavia sanoja kirjallisuudesta, minua kiinnostaa, minkälainen kirjallisuuskäsitys hänen kauttaan puhuu. Boxbergin mielestä “hyvä kirjallisuus ammentaa menneestä, peilaa nykyisyyttä ja maalaa tulevaa.” Nuohan ovat kamalia sivistysporvarin fraaseja, jotka eivät tarkoita kerrassaan mitään. Veikkaisin, että Boxbergin mielestä hyvä romaani on laveaa epiikkaa, jossa on “elävää” ajankuvaa, “koskettava” tarina ja “syvälle luotaavaa” henkilökuvausta. Siis jälkijättöistä viiden pennin balzacilaisuutta aikana, jolloin vakava kirjallisuus on leimallisesti postbalzacilaista.

Kelasin taaksepäin Boxbergin HS-raadin vastauksia ja huomasin hänen kehuneen Jonathan Franzenin Correctionsia (hän ei tietenkään maininnut suomennetun teoksen nimeä Muutoksia, koska on asunut “lähes koko kymmenluvun ulkomailla” ja siten lukenut kirjan taatusti alkukielellä). Muutoksia on ihan mukiinmenevä jenkkiromaani, mutta ei paljon enempää. Siinä ilmenee amerikkalaiskirjailijoille ominainen neuroosi kirjoittaa tiiliskiviä, oli asiaa tai ei. Parhaisiin aikalaisiinsa, esimerkiksi David Foster Wallaceen, Thomas Pynchoniin tai Don DeLilloon, verrattuna Franzen on aika vaatimaton tapaus. Jos Franzen kirjoittaisi suomeksi, häntä tuskin tunnettaisiin Boxbergin suuresti arvostamissa länsimaisissa sivistysympyröissä.

Entäpä mitä suomalaisia nykyromaaneja Boxberg on mahtanut lukea, kun ei hakemallakaan keksi “mitään mainitsemisen arvoista” 2000-luvun kirjallisuudestamme? Hän ei sitä paljasta, mutta marmattaa että “pelkkä viinanhuuruinen seikkailu Helsingin yössä tai puolison haluttomuus sänkykamarissa ei sellaisenaan riitä maailmanluokan kirjallisuuden rakennusmateriaaliksi.” Voimme siis päätellä Boxbergin lukeneen Anna-Leena Härköstä ja jotain stereotyyppistä 60-lukulaista mieskirjailijaa. Tällaisiinko hahmoihin 2000-luvun kirjallisuutemme kulminoituu? Ei vakuuta, ei vakuuta. Boxberg luo itsestään vaikutelman tärkeilynhaluisena ihmisenä, joka kuvittelee tietävänsä ja ymmärtävänsä jotain kirjallisuudesta sillä perusteella että sattuu olemaan journalisti eli kirjoitustyöläinen. (EDIT: En siis käytä termiä “kirjoitustyöläinen” pilkallisessa merkityksessä, olenhan itsekin sellainen enkä väheksy omaa ammattiani)

Boxbergin suomalaista kirjallisuutta kohtaan esittämä “kritiikki” sisältää kaikki ne puutteet, joista hän suomalaista kirjallisuutta moittii. Hänen henkisesti laiskat, näköalattomat ja ennalta-arvattavat heittonsa muistuttavat pikemminkin matalaotsaista nettikeskustelua kuin hänen ihannoimaansa sivistynyttä länsimaisuutta.

En väitä, etteikö suomalaisessa kirjallisuudessa olisi puutteita ja toivomisen varaa, milläpä alalla niitä ei olisi. Mutta jonkinlaista tasokkuutta on lupa vaatia ihmisiltä, jotka katsovat olevansa päteviä sitä julkisesti kritisoimaan (nimimerkit saavat toki kirjoittaa nettiin mitä lystäävät). Itselläni ainakaan ei olisi kanttia mennä HS-raadissa ryöpyttämään sellaisia kulttuurin aloja, joita tunnen yhtä heikosti kuin Boxberg kirjallisuutta.

P.S.

Niiden, jotka haluavat kuulla punnittuja kriittisiä puheenvuoroja suomalaisen proosan nykytilasta, kannattaa unohtaa boxbergit ja kuunnella esimerkiksi mitä nuoren polven lyyrikoilla on sanottavanaan.

Kommentit (21)
  1. Henkisesti laiskan komppaamisen hengessä on todettava, että luettuani Boxbergin kommentin ajattelin aivan samaa!

    HS-raatohan on muutenkin siitä hauska ensemble, että siellä on aika vakioele kommentoida yhtä ja toista vailla selvästikään kummempaa perehtymistä. Kai sinne kutsutuksi tuleminen onnistuu jotenkin hivelemään niin, että huoli itsensä munaamisesta* haihtuu.

    (*ennen kuin Pekka Himanen tulee tänne kommentoimaan, kuinka tällainen munaamiskriittinen kyttääminen jarruttaa innovaatioita, sanottakoon, että itsensä munaaminen onkin aina välillä ihan paikallaan, mutta pointtina silloin on kai edes huomata munanneensa ja ehkä oppia siitä jotain…)

  2. Ehkä Boxbergia voisi vähän ymmärtää jos hän tarkoittaa Suomea erillistapauksena, uniikkina poikkeuksena läntisen ajattelun valtavirrassa.

    Sitähän se kieltämättä on: kirjallinen kulttuuri joka perustuu takinkääntämiseen ja sen selittämiseen valtiofilosofiana.

    Paavo Lipponen selittää tekemisensä parhain päin, kuten Runeberg 1809 jälkeen ruotsalaisten jätettyä syvästi uskonnollisiksi opettamansa kansanihmiset Savossa oman onnensa nojaan toisuskoisia venäläisisäntiä vastaanottamaan.

    Jälkeenpäin voidaan toki unohtaa ihmisten pelon ja kauhuntunteet sekä kirjoitella satuja urheista ruotsalaisupseereista kansanihmisten turvana, ja juhlia ”merkkivuotta” eliitin sadoissa kekkereissä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *