Löydämme itsemme siitä minkä olemme lukeneet

Holle sivunumerot

Mitä käy kirjalle kun se on luettu? Proosallisia vastauksia on helppo keksiä, mutta Paavo Haavikko tarjoaa runollisen: ”ja kun kirja on luettu, sen lehdet ovat lehtiä.”

Olen toisinaan miettinyt, miten tulkita tuo säe. Omaelämäkerrallisessa teoksessaan Yritys omaksikuvaksi Haavikko kertoi nuorena merkanneensa tähden niiden runojen yläpuolelle, jotka on lukenut. Tähti oli merkki siitä, että kyseiseen runoon ei tarvitse enää koskaan palata.

Lakastuuko kirja sitä mukaa kuin sitä lukee niin että lopussa sivut ovat kuin kellastuneita syksyn lehtiä?

Monien kirjojen kohdalla niin varmasti käy. Lehtien varistua maahan jää vain paljas ranka. Ei ole syytä lukea uudestaan sellaista kirjaa, jonka kaluaa kerralla loppuun.

Onneksi kirjallisuudessa on muunkinlaisia teoksia kuin päiväperhoja.

Italo Calvino sanoi jotenkin siihen tapaan, että klassikot eivät koskaan tyhjennä sanottavaansa. Ne kestävät aina uusia lukukertoja, ovat ajattomia ja iättömiä.

Suurin tunnustus, jonka voin kirjalle antaa on luonnehtia sitä uudelleenluettavaksi. Monet klassikot ovat minulle sellaisia, mutta eivät vain klassikot, vaan myös tärkeimmät aikalaisteokset.

Uudelleenluettavien kohdalla ymmärrän Haavikon säkeen eri tavalla kuin päiväperhojen kohdalla. Niissä sivut eivät lakastu loppua kohti, vaan tulevat elävämmiksi ja elävämmiksi. Teollisesti tuotettu painopaperi alkaa kahista merkityksiä kuin täyteen lehteen puhjennut puu tuulen suhinaa.

Hiljattain lukemistani Laura Lindstedtin Oneiron on esimerkki sellaisesta kirjasta, jonka lehdet ovat eläviä lehtiä. Se ei lakastu, vaikka sen lukisi  kuinka monesti.

 

***

 

Useimmat ihmiset jättävät jälkensä kirjoihin, joita lukevat.

Jotkut merkkaavat huippukohtia kiiltävän värisillä tarrakkeilla, jotkut alleviivaavat lauseita ja kirjoittelevat huomioitaan marginaaleihin.

Minulta romaanien sivut jäävät puhtaiksi. Ei tarrakkeita, ei alleviivauksia, ei huomautuksia. Jos tulee vastaan sellaista, minkä haluan painaa mieleen, kirjoitan sivunumeron alkulehdelle. Jäsennellyt ajatukset raapustan muistivihkoihini.

Ulkopuolinen saisi hyllyjäni tutkimalla helposti selville, mitkä kirjat kuuluvat henkilökohtaiseen kaanoniini. Niiden alkulehdillä piisaa muistiin merkittyjä sivunumeroja. Luetun näköinen romaani, jossa on vitivalkoinen alkulehti, puolestaan kertoo, etten ole syttynyt tekstille lainkaan. Olen ahminut tai lusinut kyseisen teoksen läpi ja unohtanut sen saman tien.

Mitkä asiat saavat minut tarttumaan kynään ja raapaisemaan sivunumeron alkulehdelle?

Yleensä kyse on yksittäisistä lauseista. Niissä voi olla poikkeuksellisen hienosti kiteytetty havainto tai ajatus tai sitten ne häikäisevät silmiäni sommittelullaan tai hivelevät korviani soinnikkuudellaan. Niiden on ehdottomasti oltava tosia lauseita – esteettisesti tosia.

Muistiin merkitsemäni asiat paljastavat minut fetisistiseksi lukijaksi.

Roland Barthes hahmotteli aikoinaan luonnosmaisen typologian neljästä erilaisesta lukijatyypistä: fetisistisestä, pakkomielteisestä, paranoidista ja hysteerisestä. Kaltaiseni fetisistit uppotuvat tekstien yksityiskohtiin ja katkelmiin, kiinnostuvat enemmän osista kuin kokonaisuuksista.

Entäpä kolme muuta lukijatyyppiä?

Pakkomielteisen lukijan tekee pakkomielteiseksi tarve laatia lukemistaan teoksista valtaisiksi paisuvia selitysröykkiöitä. Paranoidi lukija hakee teksteistä aukkoja ja salakäytäviä, tekeytyy jonkinlaiseksi kirjalliseksi mestarietsiväksi. Hysteerinen lukija taas heittäytyy ehdoitta tekstin vietäväksi ja saa lukunautintonsa tuudittautumalla tekstin tarjoamaan todellisuusilluusioon.

Barthesin typologiaa ei pidä ymmärtää tyhjentävänä selitysmallina tai hierarkkisena arvojärjestyksenä. Se ei kuvaa yhtäkään lukijaa sellaisenaan, vaan useimmissa meistä on sopivina annoksina kaikkia neljää lukijatyyppiä.

Minäkin luen toisinaan kirjoja hysteerisessä moodissa, esimerkiksi vakoojajännäreitä tai teknotrillereitä. Nautin niistä vain, jos en kiinnitä huomiota yksittäisiin lauseisiin, koska lauseiden on edettävä luotijunan nopeudella, jotta mielenkiintoni pysyy yllä.

En ikinä merkkaa sivunumeroita ahmimiskirjojen alkulehdille. En myöskään lue niitä uudestaan.

 

***

 

Vuosia myöhemmin en läheskään aina pysty sanomaan kirjoistani, mikä tekstikohta tai lause on saanut minut kirjaamaan jonkin yksittäisen sivunumeron alkulehdelle.

Huvitan joskus itseäni jäljittämällä vanhoja lukukokemuksiani. Ahaa, tuo juttu se varmasti oli, tuon takia tartuin kynään ja laitoin sivunumeron muistiin.

Tämän tekstin alussa siteeraamassani Haavikon runossa sanotaan myös: ”kirjat, muutossa hankalat, / ovat kirjeitä vailla osoitetta…”

Tuo säepari koskettaa minua, koska siinä kiteytyy aika pitkälle se, mistä kirjallisuudessa on mielestäni kyse. Kirjallisuus on kommunikaatiota fyysisesti toistensa tavoittamattomissa olevien ihmistietoisuuksien välillä.

Toinen ihmistietoisuus voi myös olla aikaisempi minä vuosien takaa. Jäljittäessäni sivunumeromerkintöjen perusteella vanhoja lukukokemuksiani muodostan samalla yhteyden niihin ajatuksiin, jotka risteilivät päässäni toisenlaisena aikana, toisenlaisessa elämäntilanteessa.

Siinä tulee peliin laaja inhimillisten tuntemusten kirjo. Saatan hymähdellä aiemmalle minälleni, että mitä sinä tuossakin lauseessa näit, sehän on täysin banaali. Toisaalta saatan tuntea kiitollisuutta, kun löydän jotain sellaista, mikä tuntuu yhä tärkeältä, mutta minkä olin ehtinyt unohtaa.

Kommentit (4)
  1. Periaatteessa jos kirja on merkittävä niin lukija sen lopussa on eri ihminen kuin sen alussa, loppuunkuluttaminen onnistuu vain sellaisilla kirjoilla jotka eivät merkitse mitään. Ja ehkä niidenkin kanssa pitää olla varovainen, ehkä jokin muu muuttaa taas ihmistä niin paljon että lukijan ja kirjan suhde muuttuu taas ratkaisevasti.
    (jos Barthesin tyypeistä pitäisi havaita painotuksia niin minä olen varmaan sitten paranoidi lukija, jatkuvasti epäillen niin kirjaa kuin itseäni).

  2. Tuo sivunumeroiden ja avainsanojen listaaminen alkusivuille on tuttua! Ja turhauttavaa jos ei sitä tee: täällä jossain oli hyvä kohta…

    Baudelairella oli se lisätyyppi: tekopyhä lukija, kaltaiseni! Muuten osuva tyypittely!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *