Lohdutuksen ääni

Morrissey esiintyy tänään Helsingissä Kaapelitehtaalla.

Hän on eniten elämääni vaikuttanut popartisti, vaikkakaan en voi väittää olevani yhtä suuri fani kuin Antti Nylén, joka hiljattain Morrisseyn 50-vuotisjuhlien kunniaksi julkaisi pienimuotoisen kirjasen päivänsankarista.

“Kuinka monta kertaa olen kuunnellut William, It Was Really Nothingin? Satoja vai tuhansia? En tiedä. Monta kertaa. Tuo laulu on minulle hyvin tuttu, tutumpi kuin rakastamieni ihmisten kasvot. Luulen, että minut voisi herättää koomasta soittamalla ne kaksi minuuttia ja kymmenen sekuntia korviini”, Nylén kirjoittaa.

Ensimmäisen kerran tein tuttavuutta Morrisseyn kanssa yläasteikäisenä vuonna 1984. The Smiths eli uransa alkutaivalta, ja Suomessakin soitettiin radiossa What Difference Does It Makea . Hankin yhtyeen ensimmäisen albumin, kuuntelin ja hämmästelin, aavistin vaikka en välttämättä vielä tajunnut löytäneeni jotain sellaista, mikä seuraisi mukanani pitkään.

Luin brittiläisiä musiikkilehtiä, NME:tä ja Melody Makeria. Opin niistä lisää Morrisseystä. Hän ei ollut kuin muut poptähdet, ei puhunut samalla tavalla kuin he. Eräässä kuvassa Morrissey poseerasi Thomas Hardyn romaani vierellään. En tiennyt silloin kovin paljon kirjallisuudesta, mutta ajattelin, että on tyylikkäämpää lukea Hardyä ja puhua kieltäymyksestä ja selibaatista kuin elää rentoa ja rempseää, sovinnaisella tavalla kapinallista popparielämää. Selvästikin Morrissey oli kaiken likaisen, keinotekoisen ja alhaisen yläpuolella.

Oman sävytyksensä noihin varhaisiin kokemuksiini toi se, että asuin Kokkolassa. Valtaenemmistö kaupungin nuorista ei kuunnellut Morrisseytä ja jos olisivat kuunnelleet, eivät olisi ymmärtäneet saati rakastaneet häntä. Oli tuskastuttavaa mutta samalla avartavaa intoilla The Smithsistä yksin tai muutaman ystävän kanssa, kun ympärillä ikätoverit hoilasivat Popedaa ja sikailivat niin kuin teininuoriso kaikkialla sikailee. Eräässä haastattelussaan Morrissey puhui nuoruusvuosistaan, jotka vietti omassa huoneessaan levyjä kuunnellen. “Joudut kohtaamaan kaiken yksin: kuoleman, hammaslääkärin…”, hän sanoi, ja kuvittelin totisesti tietäväni, mitä hän tarkoitti. Yksinäisyys ymmärtämättömien keskellä, riita maailman kanssa — nuo olivat varhaisten The Smiths -vuosieni perustavimmat eksistentiaaliset kokemukset. Ja varmaankin ne jättivät jälkensä.

Aikuistuttuani minulta kului pitkähkö aika niin etten kovin paljon Morrisseytä kuunnellut. Mutta onneksi suhteemme on taas viime vuosina tiivistynyt. Vanhetessaan ihminen tarvitsee lohtua vähintäänkin yhtä paljon kuin nuoruusvuosinaan, ja kuten Nylén kirjasessaan todistelee, Morrissey suo lohtua ja lohdutusta:

“Jos ymmärtäisin jotakin filosofiasta en ehkä tarvitsisi Morrisseytä. Mutta en usko. Vaikka filosofi kumartuisikin kaikkein vakavimman puoleen ja kertoisi kärsivällisesti ja ymmärrettävästi totuuden siitä, hän sen tehtyään nousisi ylös ja sanoisi: ‘Pitäkää hyvänänne!’ Boëthius on väärässä. Filosofia ei lohduta. Tieto ei lohduta.”
Kommentit (4)
  1. Tiedätkö, Antiaikalainen, että sinä puhut hyvin usein lohdusta? Tai siis Nylénhän siitä nyt puhuu ja Flaubert joskus, ja kaunokirjallisuuden tehtäviäkin lohduttaminen taisi olla, täällä sinussa, jos oikein muistan.

    Ei tästä nyt mitään keskustelua synny, mutta eräällä tapaa tuo lohtumyönteisyytesi on kovin sympaattista.

  2. Tommi Melender
    29.6.2009, 20:32

    Hupi ja lohtu. Niitä olen korostanut enkä pitemmälle pääse. En muuta kaipaa. Ja enemmän kaipaan lohtua kuin hupia. Voin elää ilman huvituksia, jos on jotakin mikä lohduttaa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *