Lisää merkintöjä Michelistä

Olen kirjoittanut blogiini aika monta Michel Houellebecqia koskevaa tai sivuavaa merkintää. Niitä on myös kommentoitu kiitettävästi. Raapustin Kerberokseen kyseisestä ranskalaisherrasta vähän pitemmät jorinat. Tämän vireän kulttuurijulkaisun uusin numero vaikuttaa kaikin puolin mielenkiintoiselta .

Houellebecqin tuotantoa voi lähestyä monestakin näkökulmasta. Itse rajaudun käsittelemään häntä lähinnä yhteiskuntakriitikkona ja satiirikkona. Esikuvista nostan esiin Balzacin ja Célinen.

Muun muassa tällaisia huomioita:

“Markkinatalouden paradokseihin kuuluu, että se nojautuu järjen ja rationaalisuuden ideoille, mutta tuottaa todellisuudessa ehtymättömästi yllykkeitä, jotka saavat ihmiset toimimaan epärationaalisesti ja lyhytnäköisesti, valistuksen kansalaisihanteiden vastaisesti. Siinä missä Immanuel Kant juhlisti persoonaa, joka omaa järkeään käyttämällä vapautuu itse aiheutetusta ”alaikäisyyden tilasta”, Houellebecq piirtää romaaneissaan kuvan yhteiskunnasta, joka ei koostu kansalaisista, vaan elämysteollisuuden koukuttamista ikuisista lapsista.”

“Yksilön vapaus pelkistyy kuluttajan vapaudeksi kuluttaa, tässä ja nyt -elämiseksi, jossa suuntaudutaan puhtaasti materialistisiin päämääriin, koska kuoleman jälkeistä elämää ei ole eikä niin muodoin myöskään kadotusta.”

“Houellebecq suomii ankarasti 60-lukulaista vastakulttuuria, jonka yhtenä mantrana ja tunnuspiirteenä oli seksuaalinen vapautuminen. (…) 60-lukulainen sukupolvi, joka ei luottanut yli kolmekymppisiin, oli lopulta se, joka tasasi tien globaalille kapitalismille ja aivottomalle konsumerismille. Voiman, kauneuden ja nuoruuden palvonta – fasismin keskeinen käyttövoima – elää ja rehottaa ihmisoikeuksien ja demokratian nimiin vannovassa jälkiteollisessa lännessä vahvempana kuin koskaan.”
Kommentit (8)
  1. Itse 60-luvulla eläneenä kirjoittavana naisena mietin, keistä puhutaan, kun puhutaan “elämysteollisuuden koukuttamista ikuisista lapsista”? Näinä päivinä olen ollut raivoissani oman sukupolveni miehille… He rakentavat antiikkisia isä-poika -draamoja sinne sun tänne. Olen nähnyt rumaa ja pinnallista paneutumattomuutta ja parjausta esimerkiksi juuri Vesa Karosen T. Kyrön Benjamin Kivi -kritiikissä, josta olet jo blogissasi puhunut. Kun luin sen, en ollut uskoa silmiäni: olin kirjan lukenut ja suuresti vaikuttunut siitä, mutta Karonen senkun vain tikun kanssa laskeskeli, milloin kuorma-autot tulivat Suomeen. Missä oivallus? (Karonen oli muuten väärässä: isälläni oli kuorma-autoalan yritys 20-luvun alussa ja Letukka astui kuvaan vuonna 25 huolimatta siitä, että isä oli Hennalan leirillä 16-vuotiaana! Faktoja.) Panu Rajala sitten heitti vettä myllyyn etusormi pystyssä pikkusormi kahvikupin korvassa typerällä “mitä pidit kirjastani?” – omakehullaan samalla kun vähätteli parempaansa – Markku Envallin joko fiktiivisellä tai faktisella säestyksellä. Ughh. Olen väsynyt ja häpeän. He ovat ikätovereitani, opiskelutovereitani, kollegoitani, mutta missä todellisuudessa he ovat eläneet? “Houellebecq piirtää romaaneissaan kuvan yhteiskunnasta, joka ei koostu kansalaisista, vaan elämysteollisuuden koukuttamista ikuisista lapsista.” Hmm… nämä karoset ja rajalat ovat meidän entisiä tai nykyisiä miehiämme ja lastemme isiä aivan ajastaan irti, omastaan kiinni pitäviä epätodellisia hahmoja eteerisine elämänurineen. Jo olisi aika 60-lukulaisten kirjoittavien äitien todellisuus-vallankumoukselle. Me kasvatimme yleensä yksin tämän totta puhuvan sukupolven, joka näkee isiensä läpi. – Ja samassa hengenvedossa joudun juuri nyt vetämään henkeä ja myöntämään, ettei ole paljon parempi tämä vuoden 2007 naisten valitsema Finlandiapalkinto-kokoonpanokaan. Olisiko aika kunnolliselle sukupolvikeskustelulle. Palakaa nuoret!

  2. Tommi Melender
    22.11.2007, 10:42

    Keistä siis puhutaan?

    Jos tarkoitat tämän kysymyksen minulle, niin vastaus kuuluu, että Houellebecqin yhteiskuntakritiikki liikkuu ennen muuta metatason asioissa, puhuu koko sosiaalisen todellisuuden läpäisevistä voimista, “ajan hengestä” jos vähän kuluneesti ilmaisee.

    Vanhat kuusikymppiset äijätkin saattavat nykyään pukeutua tai käyttäytyä kuin kolmekymppiset, jotta eivät vaikuttaisi kalkkiksilta. Jotta kelpaisivat vielä kuluttajiksi, dynaamisiksi ihmisiksi, joilla on sijansa tässä teho- ja huomiotalouden maailmassa. Tai jos ilkeävätkin olla ikäisiään, haluavat ainakin esiintyä “harmaina panttereina”, jotka edustavat ikään kuin uudenlaista, nousevaa kuluttajaluokkaa, jonka potentiaalia markkinointigurut eivät ole vielä täysin oivaltaneet.

    “Olen mainonnan ja markkinoinnin kohde, olen siis olemassa.” Tässä on kansalaisoikeuksien tosiasiallinen ja viimekätinen peruste nykypäivän maailmassa.

    60-luvun “arvokapina” – etenkin sen nuorisokulttuurisin haara – tuotti runsaasti sellaista, jota ei varmaan tarkoittanut tuottaa, kuten poliittiset ja kulttuuriset ilmiöt aina. Nämä “arvokapinan” sivutuotteet purkivat traditioita ja yhteisöllisyyttä ja tasasivat tietä yhä suuremmalle yksilöllistymiselle. Markkinagurut astuivat sitten puikkoihin, kuten astuvat aina, ja seuraukset näkyvät nyt omassa todellisuudessamme.

    Toivotan muuten lämmöllä tervetulleeksi mainitsemasi “60-lukulaisten kirjoittavien äitien todellisuus-vallankumouksen”.

    F-raadin tekemisiin en uskalla ottaa kantaa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *