Linnatunnelmissa

Presidentinlinnassa oli eilen, itsenäisyytemme 90-vuotisjuhlapäivänä, vapautunut, jopa hilpeä tunnelma. Ei, en minä ollut siellä, Hesarista aamulla luin.

Vapautunut, jopa hilpeä oli tunnelma epäilemättä myös kotikatsomoissa kahden miljoonan silmäparin seuratessa televisiosta juhlaväen soljumista linnan valtiosaliin. Suurin hilpeys varmaankin tiivistyi sohvalta heitettyihin huudahduksiin: “Aivan karsee puku!”, “Voi jessus, että on tyylitön!”, “Siis apua, mä en kestä katsoa!”

Patsastelua ja pönötystä on hauska arvioida etäältä, alaviistosta ja alatyylisesti. Tunnistan myös itsessäni matalamielisen halun irvistellä juhlakostyymeissään parketilla pyörähteleville päättäjille ja julkimoille. Samalla kiusaannun omasta käytöksestäni. En siksi, että kavahtaisin raadollista luontoani vaan siksi, että tällaisissa yhteyksissä tajuan selvästi, kuinka syvälle tietyt hierarkkiset astelemat ovat juurtuneet tajuntaani.

Pukujuhlien herättämä leukailun tarve on eittämättä jonkinlaista kaunaa. Mutta paha kyllä sellaista kaunaa, jota ei voi kanavoida esimerkiksi satiiriseen tekstiin. Se on luonteeltaan niin banaalia.

Parempaa on, kun saa katsella poliitikkoja heille itselleen kiusallisissa tilanteissa ilman juhlavaa säihkettä. Kerran televisiosta tuli uutispätkä jostain tapahtumasta, jossa oli yleisönä enimmäkseen vanhempaa väkeä. Eturivissä istui silloinen ministeri Antti Kalliomäki ja lauloi naama peruslukemilla muiden mukana “rullaati-rullaati-rullaati-rullaa” nostellen terhakkaasti käsiään laulun tahdissa.

Tunsin raastavaa, kaikki aistit lamaannuttavaa myötähäpeää. Myöhemmin tajusin, kuinka hyvä on että ministeritkin joskus kärsivät. Kauna laimenee, kun usko kosmiseen oikeudenmukaisuuteen vahvistuu. Alhaiset tunteet saavat ylevää kaikupohjaa. Onneksi meillä Suomessa on elinvoimainen yhteislauluperinne.
Kommentit (1)
  1. Uudessa Parnassossa kehutaan romaaniasi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *