Limonov


Youtubesta löytyy video, jossa venäläiskirjailija Eduard Limonov seisoo Bosnian serbijohtajanRadovan Karadžićin vierellä piiritetyn Sarajevon kukkuloilla 1990-luvun alussa. Karadžić selostaa, että serbijoukot eivät ole hyökkääjiä vaan haluavat vain palauttaa haltuunsa heille ikimuistoisesti kuuluneet maat. Limonov nyökyttelee serbijohtajan puheille hännystelijämäisesti.
Kuuluisaksi videon tekee kohtaus, jossa Limonov ampuu konekiväärillä piiritettyyn Sarajevoon. Ennen ampumaan ryhtymistä hän häärii konekivääriä rasvaavan sotilaan ympärillä uteliaisuuteen pakahtumaisillaan. Viimein sotilas kysyy, haluaako Limonov kokeilla asetta. Totta kai haluaa! Sotilas joutuu kuitenkin ensin neuvomaan hänelle oikeaoppisen ampuma-asennon.
Videon perusteella on vaikea kuvitella Eduard Limonovia sellaiseksi sankarilliseksi soturiksi ja seikkailijaksi, jollaisena hän esiintyy omaelämäkerrallisissa teoksissaan. Pikemminkin hän näyttää eniten inhoamaltaan hahmolta: intellektuellin reppanalta. 
Ranskalaiskirjailija Emmanuel Carrèren dokumenttiromaanissa Limonov on paljonpuhuva episodi Moskovan parlamenttitalon valtauksesta syksyltä 1993. Limonov osallistui valtaukseen uskoen vakaasti, että kapinalliset kaataisivat presidentti Boris Jeltsinin ja ottaisivat komennon Venäjällä.
Puna-armeijan tankkien piirittäessä parlamenttitaloa Limonov hakeutui valtaajia johtaneen varapresidentti Aleksandr Rutskoin puheille ja neuvoi tätä ryhtymään viipymättä aseelliseen vastaiskuun. Rutskoi huusi takaisin: ”Kuka te oikeastaan olette? Joku kirjailija? Intellektuelli? Jättäkää sotilaalliset päätökset asiantuntijoille.”
Pahempaa solvausta ei varapresidentti olisi voinut Limonovin päälle syytää. Nöyryytetty kirjailija poistui parlamenttitalosta vähin äänin. Palatessaan serbien pariin hän sai selitellä ihailemalleen taistelutoverille, pahamaineiselle Arkanille eli Željko Ražnatovićille, miksei tehnytkään Venäjällä vallankumousta, vaikka uhosi tekevänsä.
***
Emmanuel Carrère myöntää, ettei hänen ollut helppo kirjoittaa kirjaa Limonovista. Nähtyään Sarajevon kukkuloilla kuvatun videon hän työnsi kirjoitushankkeen vuodeksi syrjään. Tutustuessaan Limonoviin 1980-luvulla Pariisissa Carrère ei osannut kuvitella häntä sotahulluksi nationalistiksi. Limonov nousi Pariisin kirjallisten piirien lemmikiksi New Yorkin -vuosistaan kertovan railakkaan romaaninsa Le Poète russe préfère les grands nègres(”Venäläisrunoilija pitää isoista neekereistä”) ansiosta.
Kirjan väkivalta ja raivo toivat Carrèrelle mieleen Robert De Niron hahmon Martin Scorsesen elokuvassa Taksikuski. Myös kirjailija itse teki nuoreen ranskalaisälykköön lähtemättömän vaikutuksen. Limonov ei ollut stereotyyppinen Neuvostoliitosta paennut toisinajattelija: parrakas, totinen ja huonosti pukeutuva askeetti, vaan eläväinen, riehakas ja hauska, pikemminkin rocktähti kuin kirjailija.
Limonovin tyyli vastasi hänen ajatusmaailmaansa. Hän nimittäin halveksi avoimesti lännen älymystöpiireissä vaikuttaneita venäläisemigrantteja, etenkin Joseph Brodskyä, jonka tapasi eläessään pummina New Yorkissa ja jota kohtaan tunsi sairaalloista kateutta ja halveksuntaa.
”Uneksin väkivaltaisesta kapinasta. Minusta ei koskaan tule Nabokovia, minusta ei ole kirmaamaan Sveitsin niityillä perhosten perässä. Antakaa minulle miljoona niin ostan aseita ja järjestän kapinan missä tahansa maassa”, Limonov kirjoitti.
Hän ei paennut Neuvostoliitosta poliittista vainoa vaan lähti maailmalle pikemminkin toteuttaakseen seikkailijan luontoaan. New Yorkissa ja Pariisissa asuessaan Limonov hykerteli tyytyväisenä aina kun neuvostojohtajat onnistuivat edesottamuksillaan herättämään pelkoa ”velttomulkkuisissa” läntisen maailman asukeissa.
***
Carrèren kirja keskittyy pikemminkin Limonovin elämään ja tekoihin kuin hänen tuotantoonsa ja ajatteluunsa. Se on sinänsä sääli.
Limonov on noussut tällä vuosituhannella yhdeksi Vladimir Putinin hallintoa vastustavan opposition keulakuvaksi. Hän on myös kärsinyt nahoissaan poliittisen toimintansa seurauksista. Vankeusaikaa kuvaavat jaksot ovat Carrèren kirjan väkevintä antia.
Suomessa Limonovin perustamasta kansallisbolševistisesta liikkeestä harva tietää muuta kuin sen tunnuksen: punaisen lipun, jonka keskellä on valkoinen ympyrä ja ympyrän sisällä musta sirppi ja vasara. Tällainen vastakkaisten poliittisten tunnusten sekoittaminen on omiaan herättämään hämmennystä.
Missä määrin Limonov kytkeytyy kansallissosialismin ja missä määrin bolševismin traditioon? Poliittista analyysiä ja aatehistoriallisia viitekehyksiä Carrère ei edes yritä hahmotella alkua pitemmälle. Carrère on pikemminkin tarinankertoja kuin pohdiskelija ja erittelijä. Tulkinnat, johtopäätökset ja syventävät opinnot aiheesta ”Limonov ja kansallisbolševismi” jäävät siten lukijan harrastuneisuuden varaan.

Limonovin ja hänen natsboliensa sijoittaminen poliittiselle kartalle tuottaa suuria hankaluuksia niille, jotka eivät ole perillä Venäjän omaleimaisesta poliittisesta kulttuurista eivätkä osaa venäjän kieltä. Ulkopuolinen (länsimainen) tarkkailija helposti mieltää natsbolit jonkinlaisiksi vastuuttomiksi rähinöitsijöiksi. Kuitenkin esimerkiksi Anna Politkovskaja suhtautui Limonoviin ja hänen kannattajiinsa varsin myötäsukaisesti. 

Limonovin kaltaisesta kiehtovan ristiriitaisesta hahmosta lukisi mielellään lisää. Toivoa sopii, että hänen teoksiaan saadaan jossain vaiheessa myös suomeksi.
Kommentit
  1. 1

    sanoo

    No mutta Tommi Tommi!

    Miksi mennä ugrilaismerta edemmäs kalaan silloin kun tulee sellainen iili, että ”Limonovin kaltaisesta kiehtovan ristiriitaisesta hahmosta lukisi mielellään lisää”? Omasta takaa löytyy tällaista luettavaa ilman vieraan maan apua, on Törnin Latea, on von Haartmanin ”Goggia”. Kiehtovan ristiriitaisia kotimaisia sotahulluja molemmat, ja ”Goggi” vieläpä kirjojakin kirjoittanut, mikäli se lisää kiehtovuutta.

  2. 3

    Anonymous sanoo

    Pitänee tutustua lisää tuohon Carrereen, lueskelin sitä jo kirjastossa parinkymmenen sivun verran ja reippaalta machokirjallisuudelta ( myös siltä) vaikutti Hemingwayn tyyliin. Ja taas… Kirja joka liikkuu lähellä todellisuutta, kiinnostavaa…

    Mutta mistä myytit muodostuvat?
    Tarkoitan tällä nyt Anna Politovskajaa (esimerkiksi).
    Muistan vielä, kun hänet murhattiin niin Helsingin vihreästi ja vasemmistolaisesti suuntautuneet muusikot levyttivät nopeasti muistobiisin asetelmallla paha Putinin Venäjä vs. rohkeat ”sananvapaustaistelijat.” Tavastialla asti taidettiin sitten konsertoida, kun taiteilijat tiesivät salaisia palveluja nopeammin murhaajien lähtökohdat.

    Asetelma on hyvin mahdollisesti oikea, mutta tilanne elää edelleen sillä tavalla, että nyt kun Politovskajan murhaajat ovat oikeudessa ja murhaajat vaatimusten mukaisesti saamassa rangaistuksensa, pidetään vangittuja tsetseenejä itsestään selvästi väärinä syytettyinä todellisten Putinin lähettämien murhaajien kirmatessa vapaana. Ryssät on aina väärässä. Paitsi jos olet ”toisinajattelija.”

    Putinin Venäjä herättää minussakin kuvotusta, mutta näiden em. kotimaisten piirien, joiden kulttuurinen tausta on kuitenkin isiensä ja äitiensä taistolaisuudessa toiminta ”sananvapauden” ja
    ”ihmisoikeuksien” puolesta tuntuu jotenkin…anteeksi vain…putinilaiselta opportunismilta. Eilen dikatuurin puolesta, tänään sitä vastaan, huomenna….

    Suomalainen älymystö (?) on pelottavan heppoisilla arvoilla ollut aina liikkeellä.
    Kyynisessä luontopuritanismissa on siitä jo huolestuttavia merkkejä. Ihminen on vain tiellä, kun luonto on uusi lenin. Silti toisaalta ikuinen ihmisoikeus-itku.

    Sen lisäksi omassa maassammekin on sananvapauden kanssa vähän niin ja näin. Suut tukitaan liian nopeasti yhdyssanalla: vihapuhetta! Huolettaako se ketään? No, jotain persusuomalaisia ehkä mutta meille muille viher-yleisvasemmistolais-liberaali-porvariston edustajille tilanne sopii…putinilaisen… hyvin. Pelottavaako? Kyllä vain.

    No, miten tämä liittyy kirjallisuusblogiin?

    Niin että hienostelematta kuin mökin ukko sanoisin, että Limonovin kaltaista totuuskirjailijaa tarvittaisiin myös Suomessa. Kuin kirvestä ja saunan taustaa, siis kirjallisesti ottaen:)

    Tämä poliittinen tilanne, jossa puolet kansasta on leimattu ja syrjäytetty tyhmiksi rasisteiksi ja toinen puoli nostettu raskaan median massiivisella
    ( berlusconilais-putinilaisella?) vaikutuksella vastuunkantajiksi ja oikein ajattelevan ihmisen malleiksi, pitäisi jonkun ei-esteetikko(?)kirjailijan kirjallisin menetelmin tallentaa.

    -jope-

  3. 4

    Anonymous sanoo

    Hei,

    Pahoittelut anonyymiudestani, ja kiitokset mainiosta blogista. Asiaan:

    Limonovin ”Ja, Editshka” olen lukenut venäjäksi. Kirja sisälsi valitettavasti varsin paljon slangisanoja, joita ei kouluvenäjällä ymmärretty eikä sanakirjasta löytynyt. Nyansseja en siis tavoittanut.

    Kirja käsittelee Limonovin New Yorkin-vuosia 80-luvulla, ja on ainakin tuon Carreren kirjan valossa osin omaelämänkerrallinen. Tyylilaji on kaiketi veijariromaani, mutta tämä veijari on täysi m*ulkku. Impulssit vievät miestä minne sattuu, kohtauksesta toiseen, kun tämä yrittää nousta köyhdyydestä ja tunteesta, että kuuluu alimmaiseen pohjasakkaan. New Yorkin hienosto- ja älymystöpiirejä snobbailua kuvaillaan myrkyllisellä kielellä, joka sai hymyn nousemaan suupieliin. Miehelle ei ole mikään pyhää, ei edes oma viheliäinen tilansa. Sisältää myös ensimmäisen(?) homoseksualistisen aktin kuvauksen venäjäksi kaunokirjallisuudessa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *