Liha tottelee kuria

Esikoiskirjailijat saavat mediassa huomiota. Useinkaan huomion määrä ei ole suhteessa heidän kirjalliseen painoarvoonsa. Esikoiskirjojen arvosteluista saattaa löytää sellaisia huomioita kuin “uusi lupaava ääni kirjallisuudessamme” tai “harvinaisen kypsää ja valmista tekstiä”. Edellisen kaltaiset luonnehdinnat kertovat usein kriitikon ammattitaidottomuudesta, jälkimmäisen kaltaiset taas suuresti ylistetyn kirjoittajakoulutuksemme latistavasta vaikutuksesta.

Miina Supisen esikoisromaani Liha tottelee kuria tuo varmaankin tekijälleen julkisuutta, ja onhan se jo jonkin verran tuonutkin. Huomio on tässä tapauksessa kirjallisesta näkökulmasta ansaittua. Toisaalta pelkään, että suuri osa julkisuudesta ei ole sellaista, joka tekisi oikeutta Supisen kirjallisille meriiteille. Hänen romaanistaan on toimittajien helppo iskeä sellaisia stooreja, jotka kutistuvat taivasteluksi, tirkistelyksi tai city-nokkelaksi läpänheitoksi. “Miten sinun kaltaisesi kiltti tyttö meni kirjoittamaan noin tuhman kirjan?”

Eittämättä romaani sisältää roisia seksuaalisuutta, mutta karnevalistisuudessaan ja toisaalta myös vakavuudessaan (joka ei ole alleviivattua) se nousee kevyesti kaikenlaisen kohua kalastelevan kirjallisen trashin yläpuolelle. Sitominen ja alistaminen ovat varmasti tuttua puuhaa kaikille – ellei käytännössä niin ainakin naisten- ja miestenlehtien tarinoiden välityksellä – mutta vaatii muutakin kuin sisälukutaitoa tulkita niitä kaunokirjallisessa viitekehyksessä. Jollaisen Supinen romaanissaan siis luo.

Esikoiskirjailijan leimaaminen “uudeksi lupaavaksi ääneksi kirjallisuudessamme” on mielestäni vastuutonta, suoraan sanottuna karhunpalvelus kirjailijalle itselleen, joten en tällaisia leimoja ryhdy Supiseen iskeämään. Kunhan totean, että en muista viime vuosilta montakaan kotimaista esikoisromaania, joissa olisi ollut näin omaleimainen ote. Supisen proosasta eivät kuulla läpi selvät kirjalliset esikuvat, hän on onnistunut luomaan itsenäisen, massasta erottuvan soundinsa. Se ei ole aivan tavallista. Liha tottelee kuria on hengeltään lähempänä joitakin amerikkalaisia tv-sarjoja (en lähde heittelemään nimiä) kuin kotimaisen nykykirjallisuuden (seksuaalista) identiteettiä kairaavia ihmissuhderenkutuksia.

En myöskään sano, että Supinen kirjoittaa “harvinaisen kypsää ja valmista tekstiä”, koska se on kaikissa tapauksissa suoranainen loukkaus, oli kyse esikoisesta tai konkarista. Supinen kirjoittaa hyvin, ehkä välillä (harvoin) lauseet hieman karkailevat tai särähtävät pienen pientä riitasointua (lähinnä dialogeissa), mutta silti kokonaisuus ei pääse horjahtamaan. Joku sanoi, että Supisella on hyvä draivi. Juuri siitä on kyse.

Supinen käyttää kaikkitietävää kertojaa, mikä tuntuu nykyään viehättävän omaperäiseltä.

Onkohan Supinen lukenut Célineä? Ellei ole, suosittelen sitä hänelle lämpimästi. Samalla varoitan: siltä tieltä ei ole paluuta.

Ylikypsästä tajunnanavirrasta, jossa pilkku on mieluisin välimerkki (viittaan nyt Putte Wilhelmssonin uudessa Parnassossa olevaan Eeva-Kaarina Arosen kirjan arvosteluun) ei Supista tarvitse morkata, jos nyt moisesta ylipäätään täytyy ketään morkata. Mielestäni ei täydy.

Teoksen kirjailija Supinen ei ole eikä näin ollen (edelleen sama Wilhelmssonin arvostelu mielessäni) talon punaviiniä tarjoilevan, virallista hyvää makua edustavan kustantajan suojatti.

Supinen on WSOY:llä, samoin kuin minä. On myös paikallaan todeta, että Miina ja minä sovimme jo etukäteen kirjoittavamme toistemme kirjoista positiivisen merkinnän blogeihimme. En kuitenkaan usko, että olisin kirjoittanut eri tavalla, vaikka tätä lupausta emme olisi toisillemme antaneetkaan. Muut voivat uskoa mitä haluavat, mutta ensin kannattaa lukea Miinan kirja.

Kommentit (2)
  1. Susanna Iivonen-Pekesen
    7.10.2007, 14:45

    Tervehdys Tommi. Luin haastattelusi tänään ESS:sta. Hyvä puffi!

  2. Tommi Melender
    7.10.2007, 15:10

    Terve vaan.

    Juupa, ihan reipas sympaattinen juttu.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *