Lausui alustaja joka taisi välillä vähän korostaakin

Tällaisen alustuksen pidin tänään sunnuntaina Lahden kansainvälisessä kirjailijakokouksessa. Tämän vuoden kokousteemana on ”murtuvat muurit”.


MUURIEN MURTUMISEN IHME KIRJALLISUUDESSA
Modernissa poliittisessa ajattelussa muurit ovat pahasta. Ne symboloivat riistoa, sortoa, oikeuksien polkemista, tyranniaa. Ihminen on vapaana syntynyt, hänen ei siis pidä olla kahleissa tai muurien ympäröimä.
Erno Paasilinna, suomalainen esseisti ja poleemikko, kirjoitti, että hyvä kirjallisuus on aina ”ihmisen puolella”. Sellainen kirjallisuus, joka ei ole ihmisen puolella, ei hänen mukaansa voi kestää.
Vapautta rakastava, syyttä suotta kahleissa oleva ihminen on alkumyytti, jonka varassa erilaiset edistykselliset – ja usein hyvinkin ristiriitaiset – utooppiset ideologiat lepäävät. Brittiläinen filosofi John Gray on korostanut, että toisin kuin usein väitetään, sekulaari humanismi ei ole onnistunut karistamaan yltään uskonnon viimeisiä rippeitä. Sekulaari humanismi ei nojaudu pelkästään rationaaliseen ajatteluun, tieteelliseen maailmankuvaan ja kommunikatiiviseen järkeen, vaan humanistisissa edistyksen ideoissa sokraattinen järjen myytti yhdistyy kristilliseen pelastuksen myyttiin. Edistys on fakta tieteessä ja teknologiassa, mutta yhteiskunnallinen edistysusko on Grayn mielestä varsin usein taikauskoa.
Joan Didionilla on kokoomateos nimeltä We Tell Ourselves Stories in Order to Live. Mutta me emme kerro tarinoita vain elääksemme. Me kerromme tarinoita myös, jotta voisimme elää ihanteellisemmin, vapautua kaikesta sellaisesta, mikä kahlitsee ja orjuuttaa meitä ja lähimmäisiämme. Unelmat paremmasta maailmasta ovat lohdullisia, koska tarvitsemme kauniita illuusioita. ”Humankind cannot bear much reality”, kirjoitti T.S. Eliot. Jos emme osaisi haaveilla, todellisuus murskaisi meidät palasiksi. Ei siis ihme, että humanistiset edistyksen ideat kaikuvat korvissamme kuin halpahintainen musiikki, joka nostattaa mielialaamme ja turruttaa järkemme.
Mutta lohdulliset poliittiset unelmat ovat aina myös potentiaalisesti vaarallisia. Riittää, kun katsomme 1900-luvun veristä historiaa. Utooppiset poliittiset aatesunnat, jotka väittävät tuntevansa historian liikelait, lupaavat johdattaa meidät jaloimpien toiveidemme ja ylväimpien päämääriemme mukaiseen maailmaan, murtaa vapauttamme rajoittavat muurit ympäriltämme.
Sellainen kirjallisuus, joka on aidosti ihmisen puolella, ei tyydy vain julistamaan ihmisen suuruutta vaan muistuttaa myös hänen pienuudestaan ja pikkusieluisuudestaankin. Se varoittaa vääristä profeetoista ja katteettomista lupauksista ja muistuttaa, että jokainen ihanneyhteiskuntaa tavoitteleva poliittinen liike tavoittelee samalla myös ehdotonta valtaa itselleen.
Vapauttamme, elämäämme ja oikeuksiamme rajoittavat muurit ovat viheliäisiä. Mutta viheliäisiä voivat olla myös ne poliittiset liikkeet, jotka vannovat murtavansa nuo muurit puolestamme.
***
Olen kirjailijana antiutopisti ja skeptikko. Minua hieman epäilyttää puhua kirjallisuuden poliittisista tai yhteiskunnallisista päämääristä.
Niinpä minulle on luontevinta pohtia muurien murtumisen teemaa kirjailijan ja lukijan välisen suhteen kautta. Ylipolitisoituneella 1970-luvulla näkökulmaani olisi pilkattu vieraantuneeksi ja pikkuporvarilliseksi. Silloin kirjallisuudesta puhuttiin julistusten, iskulauseiden ja päämäärien tasolla.
Jules Renard kirjoitti päiväkirjassaan, että kirjoittaminen on puhetta, jota kukaan ei keskeytä. En ole kuullut parempaa ja ytimekkäämpää luonnehdintaa kirjailijan työstä. Kirjoittaminen on yksin olemista, osattomuutta maailmasta, mutta samalla yritystä solmia yhteyksiä toisiin ihmisiin. Toki nuo yhteydet ovat puhtaasti kuvitteellisia, sillä toiset ihmiset, eli lukijat, ovat kirjoitushetkellä olemassa vain kirjailijan mielikuvituksessa. Se ei kuitenkaan tee heistä vähemmän todellisia. Heille kirjailija kokee puhuvansa, ja yksinäisyyden siunaus on siinä, että hän saa sanoa sanottavansa ilman, että kukaan huutelee väliin.
Kun kirjailija onnistuu työssään eli kun kirja puhuttelee ja koskettaa, ei lukijakaan tunne olevansa yksin, vaikka istuisi ruuhka-aikana metrojunassa tuntemattomien keskellä. Tekstiin syventyminen hälventää ympäristön häiriötekijät ja lukijasta tuntuu, että hän on tekemisissä ystävän kanssa, joka puhuu hänelle, auttaa häntä oivaltamaan sellaista, mitä hän on aikaisemmin korkeintaan aavistellut saamatta siitä kiinni tai osaamatta pukea sitä sanoiksi. Parhaimmillaan kirjailijan ja lukijan välinen ystävyys on syvempää, intiimimpää ja merkityksellisempää kuin reaaliset ihmiskontaktit tuttujen ja puolituttujen kanssa.
Kirjailijan ja lukijan välinen ystävyys edellyttää fyysistä kohtaamattomuutta. Molemmat ovat poissa toistensa silmistä, olemassa vain toistensa mielikuvituksessa. Juuri tämä kaunokirjallista tekstiä molemmilla suunnilla, niin tekijän kuin kokijan taholla, ympäröivä toisen poissaolo virittää toiveen kommunikaatiosta, halun kuulla ja tulla kuulluksi. Ja kirjallisuuden ihme on siinä, että tuo aineeton mutta todellinen muuri murtuu ja kaksi toisilleen vierasta ihmistietoisuutta kohtaa toisensa.
Parhaimmillaan kirjallisuus ylittää myös aikakausien ja kuoleman rajat. Gustave Flaubert sanoi, ettei kirjoita aikalaisilleen vaan kaikille niille lukijoille, joita voi ilmaantua niin kauan kuin kieli elää. Lukiessani Rouva Bovaryä tai Bouvard ja Pécuchet’tä tunnen olevani yksi niistä, joista Flaubert puhui. Ja Flaubert saa uusia lukijoita vielä minun jälkeenikin, niin kauan kuin ”kieli elää”.
***
Lukiossa minä erotuin joukosta, koska olin tuttavapiirissäni ainoa, joka luki modernia runoutta. 
Kirjat eivät kuitenkaan eristäneet minua autiolle saarelleni. Päinvastoin, kirjojen avulla pystyin solmimaan yhteyksiä toisiin ihmistietoisuuksiin. Lempikirjailijoistani tuli henkiystäviä, joita minulta tosielämässä puuttui. Sen lisäksi tunsin kuuluvani myös laajempaan yhteisöön. Olin varma, että kotikaupunkini Kokkolan kaltaisissa pikkupaikoissa elää minunlaisiani T.S. Eliotia lukevia kohtalotovereita, jotka saavat Autiosta maasta lohtua elämäänsä, kuten minäkin. En tuntenut heitä nimeltä tai kasvoilta, mutta siellä jossain he olivat, aistin heidän olemassaolonsa jonkinlaisena ajatusenergiana.
Se oli yksi nuoruusvuosieni merkityksellisistä muurien murtumisista.
Albert Camus kirjoittaa Kapinoivassa ihmisessä, että romaani ja kapinoiva henki ovat sukua toisilleen. Molemmat suuntautuvat samanlaisiin päämääriin, mutta romaani tekee sen esteettisesti ja kapina toiminnallisesti. Näen romaanien lukemisen samanlaisena vallitsevan todellisuuden haastavana luomistyönä kuin niiden kirjoittamisen, lukeminenkin on vastarintaa aikakautemme teolliselle ja kulttuuriselle hulluudelle, hiljainen mutta päättäväinen tapa sanoa: ”En palvele”. 
Kapinoivan ihmisen rooli, syntyypä se lukemalla tai kirjoittamalla, on maanpakolaisuutta omien keskellä. Vallitseva todellisuus näyttäytyy niin viallisena ja vajavaisena, että mielekkään elämän edellytyksenä on toisenlaisen todellisuuden kuvitteleminen. Tällaista kapinaa ei pidä sekoittaa eskapismiin, koska eskapismiin turvautuva palaa pakoreissuiltaan aina takaisin säntillisiin porvarillisiin ympyröihin. Hän on korkeintaan kapinallisuuden pätkätyöläinen. En sano tätä sillä, että vastustaisin eskapismia, päinvastoin. Ei kirjallisuuden tarvitse olla sosiaalisia epäkohtia heijastava peili, yhtä hyvin se voi olla hengitysreikä tunkkaisessa maailmassa. Minulle henkilökohtaisesti kapina kuitenkin tuntuu eskapismia läheisemmältä.
Mutta mitä erinomaisen kapinallista lukemisessa on?
Joudun antamaan varsin lattean vastauksen. Lukeminen on minulle kapinallista siksi että se on pyhää. Enkä nyt tarkoita pyhällä mitään ylimaallista tai ylevää vaan yksinkertaisesti hyödytöntä. Pyhällä ei voi kerätä rikkauksia eikä sille voi laskea markkina-arvoa. Se on täysin kuvitteellista, subjektiivista pääomaa. Se ei kumarra tuottavuutta, kilpailukykyä tai muita ahneuden eufemismeja. Jälkiteollisessa hyödyn ja saalistuksen yhteiskunnassa pyhä saa ympärilleen samanlaista kapinallista säihkettä kuin joskus muinaisina aikoina.
Jos minun pitäisi sorvata iskulause itselleni, se kuuluisi: ”Taidetta taiteen ja lukemista lukemisen vuoksi!” Tämä iskulause, todeksi elettynä, murtaa monta muuria.
Kommentit
  1. 1

    Anonymous sanoo

    En tiennytkään, että olet Kokkolasta. Valonpilkahdus sieltäkin, muuten kamala kaupunki.

  2. 2

    sanoo

    Ei Kokkola ole kamala. Siellä oli Ykspihlajan työväennäyttämö ja tosihyviä ihmisiä siinä mukana.

    Mutta eihän se kirjallisuutta ollut, vaan näytelmäkirjallisuutta?

  3. 3

    sanoo

    Aivan helvetin hyvin sanottu. Harvoin käyn jättämässä ihmisten blogeihin vain tällaista ”tykkään”-merkkiä, mutta nyt on pakko.

  4. 4

    Anonymous sanoo

    Kerrassaan upea alustus! Suorasukaista, älykästä, intohimoista ja lohduttavaa tekstiä. Kiitos!

  5. 5

    Anonymous sanoo

    Tuttuja ajatuksia jo viimeisestäsi mutta ei voi muuta sanoa kuin että bravo! Sama Yhden hengen orgioille.

    Itseänikin hävettää kiitosten antaminen näin itsestäänselvästi, mutta kun oli niin kunnollista puhetta tuo. Nyt on metrossa taas vähemmän yksinäistä. Ihan totta.

    Katsoin eilen tv-uutisista juttua sieltä Mukkulasta.

    Otsikko ”muurit” tai mikä se nyt olikin… tuntui hävettävän heppoiselta ja abstraktilta, vähän niin kuin äidinkielen open antamalta aiheelta, ja sitten siihen vielä perään ne valmisajatukset ihmisen vapaudesta ja solidaarisuudesta ja muusta hoh hoh hoijaasta.

    Sun teksti sentään muistutti ihmisen toivottomuudesta ja siitä viheliäisyydestä, mitä nyt historia tuntee aika paljon ( enkä tällä tarkoita perusnakki-asetelmaa sorretut vs. sortajat) ja mikä elää ja voi hyvin edelleen myös ns. hyvien ihmisten ja ”hyvien ideologioiden” sisällä.

    Ja mitä ”muureihin” tulee. Kyllä niitä tarvitaankin. Suljen mielelläni paljon asioita ja ihmisiä muurien taakse, surutta.

    Minun painajaiseni: kaikki ottavat toisiaan y h d e s s ä kädestä kiinni ja laulavat Lennonin karmeaa pohjois-korealaiselämän -mallin ylistystä, eli Imaginea. Eli muurit on usein ihan ok.

    -jope-

  6. 6

    sanoo

    ”Ja mitä ”muureihin” tulee. Kyllä niitä tarvitaankin. Suljen mielelläni paljon asioita ja ihmisiä muurien taakse, surutta.”

    Vähän samalla tavalla puhuin ennen kuin aloin lukea tuota alustusta.

    Kerroin, että minulla alkoi kesäloma, jossa yksi parhaista asioista on, että saa eristäytyä, vuorata ympärilleen muurin kirjoilla, elokuvilla ja muilla henkilökohtaisilla jutuilla.

    Uutisia en kesällä seuraa, Hesaria luen korkeintaan vessanpöntöllä.

    Olen muuten yleisemminkin sitä mieltä, attä uutisten aktiivinen seuraaminen on vahingollista. Se ei suinkaan avarra ja sivistää vaan urauttaa ja kaavamaistaa ajattelua. Tästä oli hiljattain The Guardianissa ansiokas kirjoitus, linkki löytyy Joonas Konstigin blogista tuoreesta merkinnästä.

    On hyviä ja huonoja muureja. Kirjallisuus voi rakentaa niitä hyviä muureja, suojavalleja typeryyttä ja matalamielisyyttä vastaan.

  7. 8

    sanoo

    Alustuksesi loppu ja iskulauseesi toi mieleeni Leena Krohnin ajatuksia pienoisromaanissa Ihmisen vaatteissa. Kas tässä, ote luvusta Kapellimestari: ”Kuitenkin kuvittelen, että ihmisten maailmassa on jotakin, joka ei vertailussa jää häpeään. Se löytyy sieltä mikä on hyödyttömintä: lauluista ja musiikista, kirjoista, kuvista ja unelmista.”
    Hieno alustus!

  8. 9

    juha saari sanoo

    Kai Kokkolasta pitäminen on yhtä pyhällä tavalla turhaa ja tärkiää kuin kirjoittaminen ja lukeminen… jos siis Kokkolasta pitää ja minähän pidän.

    Tuota turhuuden pyhyyttä häiritsee vain itseen pinttynyt syyllisyys ja velvollisuudentunne ja siksi kai sitä odottaa aina taiteelta ja filosofialta jotain mikä haastaa sen, minkä uskoo annetusti omakseen. Säröä elämykseen…

    ”Edes viidessä leivässä ja kahdessa kalassa pyhintä ei ole ihmeen yltäkylläisyys. Pyhintä siinäkin on se, minkä pitäisi kuulua kaikille.”

    t. juha, muinainen kokkolalainen

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *