Lärvitaiteilija

Pentti Haanpää oli juro pohjoisen jätkä, joka vetäytyi omiin oloihinsa ja syljeskeli kattoon, kun Helsingistä tuli hienoja vieraita. Kirjailijana Haanpää osasi kuvata erilaisia ihmistyyppejä murhaavan tarkkanäköisesti.

Nämä ihmistyypit ovat edelleen keskuudessamme, vaikka nykyinen jälkiteollinen EU-Suomi on aivan toinen maa kuin Haanpään päivien Suomi. Etappisika näkyy löytäneen Veikko Huovisen suosiollisella avustuksella elinkeinoelämän hymypojalle Risto E.J. Penttilälle oivallisen vastineen haanpääläisestä henkilögalleriasta (Etappisian havainto kommenttiosiossa, ei varsinaisessa merkinnässä).

Itse olen nähnyt Jari Sarasvuon livenä kaatamassa liituraitakansaa. Aina kun luen kyseisen herran haastatteluja (viimeksi Suomen Kuvalehdestä) minulle tulee hakematta mieleen Haanpään juttujen Hullu Pätsi, joka maksusta vääntää naamalleen hassuja ilmeitä:

”Metsäjätkä antoi hänelle auliisti eväistään ja ojensi rahasenkin ja sai yhtä auliin ilmoituksen:
– Nyt seuraa naamaliikkeitä!”

Aivan kaikkiin eivät tämän naamataitelijan temput tehonneet. Kun Pätsi oli syönyt kämpällä salaa kaverinsa eväät, hänet lähetettiin rangaistukseksi antamaan yksityisnäytös jätkien kanssa huonoissa väleissä olevalle työnjohtajalle. Tämä työnjohtaja, joka ei tuntenut Pätsin maineikkaita erityiskykyjä, luuli naamataiteilijan näytöstä pilkaksi ja paiskasi tunkeilijan ulos huoneestaan.

”Yrmynä ja vähäpuheisena hän (Pätsi) jätti sen kämpän ja jatkoi vaellustaan ja löysi niitä, jotka ymmärsivät hänen sanomansa, mikä se sitten lieneekin ollut.”

Pätsin tarina osoittaa, että naamataiteilu – kuten varmasti myös yritysvalmentajien leipälaji, lärvitaitelu – vaatii oikean sosiaalisen kontekstin. Jos en olisi ikinä kuullut Sarasvuosta ja hän ilmestyisi varoittamatta huoneeseeni tokaisten Pätsin tavoin: ”Nyt seuraa henkilökohtaista valmennusta”, reagoisin todennäköisesti samalla tavalla kuin kämpän työnjohtaja. Ensimmäinen ajatukseni olisi paiskata pelle pihalle.
Sen sijaan yritysvalmentajamme timanttisen maineen tuntevat kallistavat alttiisti korvansa hänen sanomalleen ”mikä se sitten lieneekään”. Etenkin, jos esitys tapahtuu Finlandia-talon kaltaisessa paikassa arvovaltaisen yleisön edessä.
Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Lärvitaiteilu on, johdannaisineen, aina ollut tuottoisa elinkeinon muoto. Sarasvuo on siitä fiksu että harrastaa sitä vain maalikylissä, voisi kairassa käydä kuten tälle haanpääläislle kollegalle.

    Haanpään ohella osuvia näköiskuvia aikamme merkittävistä ihmisistä tarjoaa hellaanpoika Theofrastos (”Luonteita”) – Jomppa Ojaharju aikoinaan ällistyi kun luki kirjaa ja joutui toteamaan että Theofrastos oli käynyt Kosmoksessa jo yli kaksituhatta vuotta sitten – niin tarkasti oli osannut jokaisesta siellä tavatusta tyypistä kirjoittaa.

  2. 2

    sanoo

    Salama taisi sitten tehdä turhaa työtä kirjoittaessaan Tapausten kulun. (Vaikka siinä taisi olla se juottola Hansa eikä Kosmos?)

    Mutta ainahan se on ollut niin, että mitään uutta on mahdoton kirjoittaa, mutta entisen päälle on pakko vaikka väkisin.

  3. 3

    sanoo

    En tiedä oliko Salaman uhri sittenkään turha. Tuosta ajasta, ”Hansa-kaudesta”, kirjoitettiin kai aika monta avainromaanityyppistä juttua, ja Salaman versio kuitenkin oli melko suoraa ja makeilematonta menoa, ilman sitä tirkistelyn makua, mikä noihin muihin (olen lukenut pari niistä muista) vähän liittyi, pääasiana jollain tavoin niissä oli että ”kuka on kuka”.
    Muistan tätä ”kautta” kokonaisuudessan myös paheksutun kirjallisena alennustilana (silloinen paavi Pekka Tarkka), mutta enpä tiedä. Kirjallisuuden historian hallitsevalta Tarkalta olisi ehkä odottanut enemmän ymmärrystä myös havumetsäläiselle tunnustus- ja itseruoskintakirjallisuudelle, jota tuo nyt varmaan myös oli.

  4. 4

    sanoo

    Luin Tapausten kulun kauan sitten. Ei siinä ruoskinnassa ihan strindbergiläisiin syövereihin päästy, mutta tämän kulttuurihistoriallisen kerrostuman, ”aikansa kuvan”, vuoksi kirja oli kiintoisa.

    Salama on niitä kirjallisia mestareita tai huijarisaarnaajia, että häneltä (parhaimmillaan) onnistuu tuo ruoskimisosasto niin ettei siinä löyhähdä häiritsevästi narsistinen itsetehostus, vaikka epäilemttä sitä on tekstissä runsain mitoin.

    P. Tarkka on toki omalla tavallaan rajoittunut, eihän sitä muutoin (kirjalliseksi) paaviksi pääsisikään.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *