Lama tulee, apua!

Pentti Haanpään Noitaympyrän alussa sekatyömies N kyselee kirjoittajalta, miten tämä yleismaailmallinen talouspula on häntä rasittanut. Pula on hyvin suhteellinen juttu, tuumii kirjoittaja.

Sama pätee myös nykyiseen yleismaailmalliseen talouspulaan, josta olen yrittänyt olla kirjoittamatta blogiin, ja tähän asti onnistunutkin. Varmuudella lamasta voi sanoa sen, että se vahvistaa kahta asiaa: isänmaallisuutta ja tuottavuutta.

Isänmaallisuutta ruokkivat kansallishengellä kuorrutetut puhaltakaamme yhteen hiileen -kampanjat. Tuottavuutta ruokkii kapitalistiseen talousjärjestelmään olennaisena piirteenä liittyvä luova tuho eli se että lama pyyhkäisee altaan heikoimmin tuottavat työpaikat.

Melkoisen varmana pitäisin myös sitä, että kymmenen vuoden kuluttua lehtien kulttuuritoimitukset kyselevät, kuka nykykirjailijoistamme kirjoittaisi suuren suomalaisen romaanin 2000-luvun lopun lamasta. Nykykirjailijat sitten vastaavat, ettei suuria suomalaisia romaaneja ole enää mahdollista kirjoittaa.

Viihdytin itseäni viikonloppuna lukemalla Erno Paasilinnan tekstejä 1990-luvun laman vuosilta. Silloinen kansallishenkinen tunnelman nostatus (jonka minäkin muistan hyvin) kirvoitti Paasilinnasta purevaa satiiria. Näin hän pudottelee proosapätkässä Saatanallinen sisu:

”Ja kuitenkin pienen pieni toivon säde pilkistää taivaanrannalta tähänkin ahdinkoon — nykyinen taloudellinen lama. Kun se hyvän hallituksen ansiosta tästä vielä syvenee, niin sanonpa että sillä tulee olemaan terveellinen vaikutus. Ensiksikin kalorit ja vitamiinit katoavat pöydiltä ja vanha kunnon olkileipä saattaa tulla takaisin entiselle paikalleen. Autot vanhenevat ja kuluvat pois; on pakko jalkautua tielle ja yrittää kiskoa ruhoaan eteenpäin ilman moottorin apua (…) Urheilijat saavat juosta kotoaan suoraan kilpailupaikoille, koska heitä ei enää kuljeteta tai kanneta sinne; ja silloin aletaankin jo olla lähellä vanhan Peräseinäjoen suden kovaa valmennustasoa. Kun vielä lopusta leivästä tapellessa saadaan aikaan kiivas sisällissota, joka erottaa jyvät akanoista, niin hyvä perustyö alkaakin olla tehty. Ainakin minä olen optimistinen: merkit ovat suotuisat. Suomalainen sisu saattaa vielä palata takaisin.”

Yhdeksänkymmentäluvun laman aikana lehdissä pohdiskeltiin, voiko ahdinko johtaa yhteiskunnallisiin levottomuuksiin. Huolet olivat turhia. Rahvas puristi kättä nyrkkiin ja parjasi Esko Ahoa ja Iiro Viinasta, mutta ei käynyt kumoamaan laillista yhteiskuntajärjestystä. Kun tein joskus muinoin aiheesta lehtijuttua, yhteiskuntatieteilijät levittivät eteeni sellaiset rätingit, jotka todistivat, että juustohöylällä ohennettunakin suomalainen sosiaaliturva paikkasi pahimmat kolhut. Lama koetteli, mutta järjestelmä kantoi.

Mielestäni voi hyvin perustein kysyä, onko kapina enää edes mahdollinen nykyisen kaltaisessa yhteiskunnassa. Luulisin, että siihen tarvitaan jotain paljon pahempaa kuin yleismaailmallinen talouspula. Umberto Eco kirjoittaa esseessään From Play to Carnival pirulliseen sävyyn, että yleislakot estää varmimmin uhka massiivisesta sähkökatkoksesta. Jos vastaanottimet pimenevät, ihmiset eivät näe illalla suosikkiohjelmiaan televisiosta. Kansalaisista on tullut kuluttajia ja katsojia. Maksavaa yleisöä, jonka edessä markkinatalous tekee sitä minkä parhaiten taitaa: taikoo tarpeita tyhjästä ja tekee turhuuksista välttämättömyyksiä. Jos huonoina aikoina ihmisillä ei riitä rahaa kulutukseen, lohtua tarjoaa televisioviihde: taukoamaton visailujen, kisailujen ja laatikkoleikkien karnevaali.
Kommentit
  1. 2

    sanoo

    Hirmu olennainen ja jotenkin kielletty näkökulma. Onkohan sillä myös jotakin tekemistä suomalaisen ”negatiivinen on aina sallitumpaa kuin positiivinen” -asenteen kanssa? On tietysti kovin oireellista huomata, kuinka ristiriitaisesti mediassa kirjoitetaan ja yrityselämässä toimitaan. Onko sitten niin, että kaikki voivat yksilöinä päivitellä kauheaa tilannetta ja käytännössä ei-yksilöinä (mutta kuka tai mikä heitä johdattaa, jos ei heidän yksilöllisyytensä, kysyn ma!) toimia kapitalismin hengessä ja edesauttaa porukan pistämistä pihalle, ettei tuottavuus liikaa lössähdä tappion puolelle?

    Noitaympyrä oli mielestäni ihmeellisen tenhoava ja runnolla kirjoitettu kirja, joka sai ainakin minut aikanaan uskomaan siihen, että suomalaisen halkopinoproosan alkulähteet eivät välttämättä ole olleet aivan niin nihkeän minimalistiset kuin mihin minut on saatu uskomaan. Mutta kovinkaan paljon se ei tarjoa lennokkuutta eskapismin harjoittamiseen, jota varmaankin myös sieltä television karusellista silmät sumeina haetaan. Toivo paremmasta on kai ihan yleisinhimillinen selviytymisstrategia…

  2. 3

    sanoo

    Haanpää on ihan kunkku. Hänen proosansa on kyllä vivahteikkuudeltaan ja rikkaudeltaan ihan toista kuin myöhempi suomalainen metsuri- ynnä koivuklapikirjallisuus.

    Yrityselämästä ja mediasta: minusta vähän tuntuu, että median uutisointi yt-neuvotteluista, irtisanomisista sun muista on ihan ritualistista pelkästään. Kootaan lukuja siitä, kuinka paljon taas vähennetään väkeä ja sitten pyydetään yritysjohtajia selittämään ja luottamusmiehiä paheksumaan. Eli jokainen esittää oman roolinsa eikä kukaan kuvittele, että käsikirjoitus voisi johtaa mihinkään muuhun kuin mihin se väistämättä johtaa: eli että tehostetaan ja supistetaan, koska… niin koska ellei sitä tehdä niin kuolo korjaa eli kilpailukyky menee.

    Orwellin Big Brother oli stalinistinen diktatuuri. Oikea nykypäivän Big Brother on tietysti globaali maailmantalous, jolla on samanlainen pakottava, valvova ja kurinalaistava ote yksilöihin ja yhteiskuntiin. Mutta toisin kuin totalitaristisella koneistolla, sillä ei ole keskusta, vaan se toimii hajautetusti, tehokkaasti, salakavalammin. Mutta ei yhtään vähemmän totaalisesti.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *