Lakkautin kirjallisuuspalkinnon

Perustin viime vuonna oman kirjallisuuspalkinnon. Ikäväkseni joudun nyt ilmoittamaan, että sitä ei jaeta enää tänä vuonna eikä muinakaan vuosina. Antiaikalainen-palkinto ei löytänyt luontevaa paikkaa kirjallisessa maailmassamme eikä saanut riittävästi medianäkyvyyttä. Sillä ei myöskään näytä olleen positiivista vaikutusta palkittujen ja kunniamaininnan saaneiden teosten myyntiin.

Pitkällisen pohdinnan jälkeen olen tullut siihen tulokseen, että Suomessa on kirjallisuuspalkinnoista selvää ylitarjontaa. En halua olla omalta osaltani kärjistämässä näitä ylitarjontaongelmia. Kirjallisuuspalkinnot on kilpailtu toimiala ja vain vahvimmat palkinnot jäävät henkiin, Antiaikalainen-palkinto ei valitettavasti kuulu niihin.

Niiden, joita kirjallisuuspalkinnot kiinnostavat, kannattaa lukea tämä uutinen.
Linkittämääni uutiseen viitaten: koska Antiaikalainen-palkinto on nyt lakkautettu, säästynemme siltä ikävältä ja kirjallisessa maailmassa mahdollisesti kateutta ynnä eripuraa aiheuttavalta tilanteelta, että Juha Seppälän Paholaisen haarukka palkittaisiin kahdella merkittävällä kirjallisuuspalkinnolla samana vuonna.
Kommentit
  1. 3

    sanoo

    Syvällisen harkinnan jälkeen olen poistanut tästä viestiketjusta kommentin siveettömänä ja sukupuolikuria mahdollisesti loukkaavana.

    Taas kerran tulee todistetuksi se, että kaikenlainen ennakkokontrolli sekä kaikenlaiset julkaisukynnykset ovat sivistyksen säilymisen ja turvaamisen kannalta ensiarvoisen tärkeitä.

  2. 4

    sanoo

    Voimme siis olla lähes varmoja siitä, ettei Lipson voita Finlandiaa. Eikä sen tarvitsekaan. Itse olisin lähes valmis pudottamaan esikoiset Finlandia -kisasta; aivokuori repeäisi jos esikoinen voittaisi Finlandian, muttei Hesarin palkintoa, joka kuitenkin on tunnustus vuoden parhaasta esikoiskirjasta.

    Missä ovat runot?

  3. 5

    sanoo

    ”Missä ovat runot?”

    Niille on oma palkinto, Tanssiva karhu.

    Toisin kuin novelleille, lyhytproosalle ja esseille.

    Kaikille kaunokirjallisuuden lajeille avoin on Runeberg-palkinto, jonka kaiken järjen mukaan pitäisi olla se suurin, kaunein ja arvostetuin. Vaan eipä ole. Kustannusmaailman ihmisten mukaan Runeberg-voitto ei näy juuri yhtään kirjan myynnissä, palkintoehdokkuus ei edes sitä vähää.

  4. 6

    sanoo

    Ne ovat siis vertailukelpoisia keskenään? Ehkä otamme Tanssivasta karhusta mallia ja jaammekin Finlandian kahdelle tänä vuonna?

  5. 8

    sanoo

    Mielestäni ongelma on se, että joku tai jokin sai ajatuksen runouden kytkemisestä pois Finlandiasta, ja niin tapahtui.

    Äkkiäkös sen palauttaisi.

  6. 9

    sanoo

    Se jokuhan oli suomalaiset suuret kustantamot. Niille oli kovin kiusallista, kun runokokoelmat voittivat useampana vuonna, mutta yleisö ei ostanut niitä. Finlandian tärkein tehtävähän on myynnin edistäminen.

  7. 10

    sanoo

    Niinpä niin.

    (Suuret) Kustannusyhtiöt harmittelivat, ettei runous myy. Ja sen jälkeen lopettivat siltä sen parhaimman näyteikkunan.

    Näin voi käydä kun on nälkä: sämpylän väliin jäi koko käsi, jota maha ei oikein sulata.

  8. 11

    sanoo

    Lueskelin noita vuodentakaisia palkintojuttuja ja erityisesti Benjamin Kivi -postausta. Muistan lukeneeni tuon Rajala-sitaatin (”Kävelyllä Envallin kanssa”), se oli järkyttävä.

    Ei tämmöinen ”todellisuuden” tavoittelu ole vain suomalaisen kirjallisuuden (tai muun taiteen) ongelma, sama juttu on esimerkiksi historiankirjoituksessa. Pahimmillaan tutkimuksen esipuheessakin on alaviitteet. Helsingin yliopiston historian laitos on tämän syövän päämajoja, näin entisenä paikan kanta-asiakkaana voinen kertoa.

    Panu Rajala on cum laude -ihminen, en nyt keksinyt muutakaan määritelmää. Keksin tämän jo aiemmin. On tämäkin tapa viettää perjantai-iltaa.

  9. 12

    sanoo

    Entinen valtio-opin professorini luonnehti suomalaista historiantutkijaa arkistoinsinööriksi.

    Valitettavasti kirjallisessa maailmassamme on vaikutusvaltaisiakin ihmisiä (esimerkiksi erään suuren päivälehden kriitikko), joiden mielestä kirjailijoidenkin – historiallisista aiheista kirjoittaessaan – olisi oltava arkistoinsinöörejä ensiksi ja kirjailijoita vasta toiseksi.

    Minkälainen historiallinen romaani meillä hyväksytään? Varmaan jokin sellainen kuin Kjell Westön (lajissaan toki ansiokas) Missä kuljimme kerran. Laveaa ja leveää epiikkaa, pikkutarkkaa epookin rakentelua sun muuta.

    Minua kyllä innostavat enemmän Benjamin Kiven kaltaiset jutut.

    Nyt teen viskipaukun perjantain kunniaksi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *