Lajinsa viimeisiä

“Sivistys ja sivistyneistö oli se vähä kaunis ja ylevä, mitä raadollinen ihmiskunta pystyi itsestään pusertamaan. Minulla on sitä ikävä. Ehdinpähän sen nähdä. Enää en viihdy.” (Pentti Linkola)

“Salil eka, salil vika. Musta barbaari. Dikkaan. Tätä lisää. Kiitos.” (Alexander Stubb)

Olen ollut muutamia kertoja samoissa tilaisuuksissa Matti Klingen kanssa, mutta en ole koskaan keskustellut hänen kanssaan. Ainoa sananvaihtomme on WSOY:n syysavajaisista pari vuotta sitten, kun väentungoksessa tulin epähuomiossa sulkeneeksi Klingeltä tien. “Suvaitsetteko?” hän kysyi. Vastasin, että kaikin mokomin, siirryin syrjään ja päästin hänet ohittamaan minut.

Suunnittelin pitkään Matti Klingen muistelmateoksen Kadonnutta aikaa löytämässä hankkimista. Kävin Akteemisessa kirjakaupassa hypistelemässä ja lehteilemässä sitä, ja lopulta minun oli ostettava se, kiusaus kasvoi liian suureksi. Nyt sormiani syyhyttää päästä kirjoittamaan lukukokemuksen nostattamista ajatuksista. Tämä blogi ei kuitenkaan ole otollinen julkaisualusta kyseiselle tekstille, joten kirjaan tähän vain muutaman hajanaisen huomion. Pitempää pohdintaa ja erittelyä on luvassa tuonnempana, kerron sitten tarkemmin.

Kadonnutta aikaa löytämässä nostatti monenlaisia tuntemuksia, joista eräs oli tietynlainen vaikeasti määrittyvä nostalgisuus. Muistelmissa piirtyy vahvana esiin 1950-lukulainen sivistyneistöihanne. Suomessa ei varmaan ole (enää) toista kulttuuripersoonaa, jossa se ilmenisi niin vahvana kuin Matti Klingessä. Hän todellakin kirjoittaa kadonneesta ajasta kirjoittaessaan nuoruutensa elämänpiiristä, kaupunkilaisen porvariston liberaalista humanismista.

Ei siis ole suurta liioittelua luonnehtia Matti Klingeä lajinsa viimeiseksi. Onko suomalaisessa kulttuurissa 20 tai 30 vuoden kuluttua jäljellä enää ketään hänen kaltaistaan?

Stereotyyppinen edistyksen ja egalitarismin ideoihin uskova nykypäivän urbaani humanisti näkee Klingen museaalisena hahmona, kaavoihinsa kangistuneena jäykkiksenä, joka puolustaa vanhan maailman hierarkioita ja aikansa elänyttä tapakulttuuria. Moisesta tärkätystä ja tärkeilevästä hapannaamasta irtoaa lähinnä hulvatonta komiikkaa, omahyväisen nousukkaan ivanaurun säestämänä.

Klinge itse on toki tästä historiallisesta katkoksesta (tai sukupolvien välisestä kuilusta) hyvinkin tietoinen.

Se 1950-luvun maailma, josta Klingen sivistysihanteet kumpuavat, avautui kohti modernismia mutta samalla vaali maailmansotia edeltäneen vanhan Euroopan perintöä. Sitä uhkasivat toisaalta amerikkalaislähtöinen massa- ja kulutuskulttuuri, toisaalta historiallisen materialismin nimiin vannova neuvostososialismi. Klinge korostaa 1950-lukulaista sivistyneistöihannetta ennen kaikkea rauhan ja harmonian, hillinnän ja sisäistyneisyyden aatteena:

Eurooppalaisuus tässä sivistysmielessä oli juuri “sivistyneistötraditiota”, “käytännöllistä filosofiaa”, myönteisesti kriitillistä kansalaisuutta, kohteliaisuus- ja seurustelukulttuuria, äärimmäisyyksien ja “tosikkomaisuuden” vastustamista lähinnä ironian keinoin mutta valmiutena tarvittaessa taistellakin.

1960-luvulla maailma alkoi muuttua, ja Klingen edustamat arvot tuomittiin pikkuporvarilliseksi hapatukseksi. Hillinnän ja sisäistyneisyyden asemesta vaadittiin osallistumista ja taisteluhenkeä. Erityisen selvästi Klinge aisti ajan hengen muuttumisen läntisessä naapurimaassamme, jota hän oli 1950-luvulla kovasti ihaillut. Ruotsi muuttui “jyrkästi”, irrottautui “klassillisen humanismin ja idyllisen akateemisuuden maailmasta”. Ylioppilaiden radikalisoituminen nosti pintaan monia sellaisia ilmiöitä, joihin Klingen oli vaikea suhtautua, kuten “maolaisuutta” ja “äärifeminismiä”.

Missä on Klingen edustaman vanhan humanismin ja 1960-luvun jälkeisen uuden humanismin välinen perustava ero? Lyhyesti sanottuna velvollisuusetiikassa. Tämän sukupolvieron Klinge tiivistää vuosien 2011-2012 päiväkirjassaan Sirkka ja muurahainen:

Kun luen Humanisti-lehteä, kohtaan “parisuhde”-lainsäädäntöön kohdistuvia mielipiteitä ilman minulle ainoaa ratkaisevaa näkökohtaa, kysymystä velvollisuudesta — lapsia kohtaan. Yhteiskunnalla on intressi säätää ihmisten välisistä suhteista vain lasten edun turvaamiseksi, muu ei kuulu lainsäädäntöön (…). “Oikeuksien” korostaminen pohjautuu yleisiin deklaratorisiin mielipiteisiin siitä mihin jokaisella ihmisellä olisi oikeus. (…) Yksityisen ihmisen “oikeuksien” korostaminen on nimenomaan anglosaksisen individualismin traditiota. Yritin itsekin lukea Russellia ja Popperia ja heidän hengenheimolaisiaan 1960-luvulla, jolloin ne olivat muodissa, ja ajattelu näkyy “jääneen päälle” monella taholla. Menetin pian mielenkiintoni heihin; ranskalainen intellektuaalinen maailma on sen sijaan humanistisen ajatteluni jatkuvana virikkeenä. Siinä maailmassa ovat, perihumanistiseen tapaan, klassikot koko ajan läsnä, jatkuvissa ilmaisullisissa viittauksissa klassilliseen ranskalaiseen (ja antiikin) kirjallisuuteen.

Epäilemättä Klingen tapa kirjoittaa “oikeudet” lainausmerkeissä on uuden polven humanistille samanlainen kiukun ja ärsytyksen aihe kuin Klingen hengenheimolaisille oli uuden polven humanistien tapa laittaa “sivistys” ja “korkeakulttuuri” lainausmerkkeihin. Jos ajan riennosta voi jotain päätellä niin Klinge todellakin puolustaa kadonnutta aikaa, sivistysihannetta, jolle ei tahdo löytyä jatkajia.

Herättäähän se tietynlaista haikeutta. Mutta samalla on pakko myöntää, että ainakin minun olisi vaikea tarttua soihtuun siirtääkseni klassillisen humanismin perinnön seuraaville polville. Ympäristö, jossa vartuin on niin perustavalla ja peruuttamattomalla tavalla toisenlainen kuin Klingen porvarillinen helsinkiläismiljöö 1940- ja 1950-luvuilla. Minulle avautui koko maailma television, tietotekniikan ja ulkomaanmatkailun ansiosta, mutta se oli nykyhetken maailma vailla elävää yhteyttä menneeseen aikaan, menneisiin vuosisatoihin. Nämä historialliset ja sivistykselliset yhteydet taas olivat vireitä ja eläviä Klingen elinpiirissä hänen formatiivisina vuosinaan.

Kommentit (13)
  1. Pitänee tarttua kirjavinkkiin vaikket sitä sellaiseksi tarkoittanutkaan. Kolahti mm. tuo viittaus lapsiin kohdistuvista velvollisuuksisista (!) vs. omaa itseä vapauttavista oikeuksista.
    Nykyajassahan ironia on tapa hätistellä objektiiviset arvot (tai edes niiden pohdinta relevantteina mahdollisuuksina) kauas häiritsemästä omia valintoja. Omia subkjektiivisia oikeuksia keksitään liukuhuhnalta koko ajan ja tasa-arvo -ajattelun vääristymät ovat ajamassa maailmaa, jossa velvollisuuksia muita tai yhteiskuntaa kohtaan ei tunneta eikä kaivata. Jokainen on ikään kuin uhri uhrin oikeuksin ja oikeutettu korvauksiin ja hyvityksiin = subkjektiiviseen vapauteen.

    Klingen maailma ei ole ollut minunkaan maailmani mutta jos Klingen konservativisuus ( voi kauheaa!) on hidastamassa tämän maailman banalisoitumista niin sehän on sitten minun ( toisen konservatiivin – tosin ei niin klassisen siv.ihanteen kasvatin, hah) miehiäni. Maailma on siis yllätyksiä täynnä. Mutta onkos se yliopistomaailmassa ihan outsider tuolla kunnioitettavalla arvopohjalla? Eikös ne nimenomaan siellä egalitaristit, ironikot, ideologistit ja muut utopistit ole (suoja)töissä jos missä?

    jope

  2. Tommi Melender
    29.9.2013, 18:50

    Kyllä akateemisessa maailmassa vaikuttaa sellaisiakin tyyppejä, jotka puhuvat sivistysyliopiston ideasta vailla ironiaa tai lainausmerkkejä.

    Onhan Klinge tehnyt pitkän ja ansioituneen yliopistouran.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *