Lajinsa viimeisiä

”Sivistys ja sivistyneistö oli se vähä kaunis ja ylevä, mitä raadollinen ihmiskunta pystyi itsestään pusertamaan. Minulla on sitä ikävä. Ehdinpähän sen nähdä. Enää en viihdy.” (Pentti Linkola)

”Salil eka, salil vika. Musta barbaari. Dikkaan. Tätä lisää. Kiitos.” (Alexander Stubb)

Olen ollut muutamia kertoja samoissa tilaisuuksissa Matti Klingen kanssa, mutta en ole koskaan keskustellut hänen kanssaan. Ainoa sananvaihtomme on WSOY:n syysavajaisista pari vuotta sitten, kun väentungoksessa tulin epähuomiossa sulkeneeksi Klingeltä tien. ”Suvaitsetteko?” hän kysyi. Vastasin, että kaikin mokomin, siirryin syrjään ja päästin hänet ohittamaan minut.

Suunnittelin pitkään Matti Klingen muistelmateoksen Kadonnutta aikaa löytämässä hankkimista. Kävin Akteemisessa kirjakaupassa hypistelemässä ja lehteilemässä sitä, ja lopulta minun oli ostettava se, kiusaus kasvoi liian suureksi. Nyt sormiani syyhyttää päästä kirjoittamaan lukukokemuksen nostattamista ajatuksista. Tämä blogi ei kuitenkaan ole otollinen julkaisualusta kyseiselle tekstille, joten kirjaan tähän vain muutaman hajanaisen huomion. Pitempää pohdintaa ja erittelyä on luvassa tuonnempana, kerron sitten tarkemmin.

Kadonnutta aikaa löytämässä nostatti monenlaisia tuntemuksia, joista eräs oli tietynlainen vaikeasti määrittyvä nostalgisuus. Muistelmissa piirtyy vahvana esiin 1950-lukulainen sivistyneistöihanne. Suomessa ei varmaan ole (enää) toista kulttuuripersoonaa, jossa se ilmenisi niin vahvana kuin Matti Klingessä. Hän todellakin kirjoittaa kadonneesta ajasta kirjoittaessaan nuoruutensa elämänpiiristä, kaupunkilaisen porvariston liberaalista humanismista.

Ei siis ole suurta liioittelua luonnehtia Matti Klingeä lajinsa viimeiseksi. Onko suomalaisessa kulttuurissa 20 tai 30 vuoden kuluttua jäljellä enää ketään hänen kaltaistaan?

Stereotyyppinen edistyksen ja egalitarismin ideoihin uskova nykypäivän urbaani humanisti näkee Klingen museaalisena hahmona, kaavoihinsa kangistuneena jäykkiksenä, joka puolustaa vanhan maailman hierarkioita ja aikansa elänyttä tapakulttuuria. Moisesta tärkätystä ja tärkeilevästä hapannaamasta irtoaa lähinnä hulvatonta komiikkaa, omahyväisen nousukkaan ivanaurun säestämänä.

Klinge itse on toki tästä historiallisesta katkoksesta (tai sukupolvien välisestä kuilusta) hyvinkin tietoinen.

Se 1950-luvun maailma, josta Klingen sivistysihanteet kumpuavat, avautui kohti modernismia mutta samalla vaali maailmansotia edeltäneen vanhan Euroopan perintöä. Sitä uhkasivat toisaalta amerikkalaislähtöinen massa- ja kulutuskulttuuri, toisaalta historiallisen materialismin nimiin vannova neuvostososialismi. Klinge korostaa 1950-lukulaista sivistyneistöihannetta ennen kaikkea rauhan ja harmonian, hillinnän ja sisäistyneisyyden aatteena:

Eurooppalaisuus tässä sivistysmielessä oli juuri ”sivistyneistötraditiota”, ”käytännöllistä filosofiaa”, myönteisesti kriitillistä kansalaisuutta, kohteliaisuus- ja seurustelukulttuuria, äärimmäisyyksien ja ”tosikkomaisuuden” vastustamista lähinnä ironian keinoin mutta valmiutena tarvittaessa taistellakin.

1960-luvulla maailma alkoi muuttua, ja Klingen edustamat arvot tuomittiin pikkuporvarilliseksi hapatukseksi. Hillinnän ja sisäistyneisyyden asemesta vaadittiin osallistumista ja taisteluhenkeä. Erityisen selvästi Klinge aisti ajan hengen muuttumisen läntisessä naapurimaassamme, jota hän oli 1950-luvulla kovasti ihaillut. Ruotsi muuttui ”jyrkästi”, irrottautui ”klassillisen humanismin ja idyllisen akateemisuuden maailmasta”. Ylioppilaiden radikalisoituminen nosti pintaan monia sellaisia ilmiöitä, joihin Klingen oli vaikea suhtautua, kuten ”maolaisuutta” ja ”äärifeminismiä”.

Missä on Klingen edustaman vanhan humanismin ja 1960-luvun jälkeisen uuden humanismin välinen perustava ero? Lyhyesti sanottuna velvollisuusetiikassa. Tämän sukupolvieron Klinge tiivistää vuosien 2011-2012 päiväkirjassaan Sirkka ja muurahainen:

Kun luen Humanisti-lehteä, kohtaan ”parisuhde”-lainsäädäntöön kohdistuvia mielipiteitä ilman minulle ainoaa ratkaisevaa näkökohtaa, kysymystä velvollisuudesta — lapsia kohtaan. Yhteiskunnalla on intressi säätää ihmisten välisistä suhteista vain lasten edun turvaamiseksi, muu ei kuulu lainsäädäntöön (…). ”Oikeuksien” korostaminen pohjautuu yleisiin deklaratorisiin mielipiteisiin siitä mihin jokaisella ihmisellä olisi oikeus. (…) Yksityisen ihmisen ”oikeuksien” korostaminen on nimenomaan anglosaksisen individualismin traditiota. Yritin itsekin lukea Russellia ja Popperia ja heidän hengenheimolaisiaan 1960-luvulla, jolloin ne olivat muodissa, ja ajattelu näkyy ”jääneen päälle” monella taholla. Menetin pian mielenkiintoni heihin; ranskalainen intellektuaalinen maailma on sen sijaan humanistisen ajatteluni jatkuvana virikkeenä. Siinä maailmassa ovat, perihumanistiseen tapaan, klassikot koko ajan läsnä, jatkuvissa ilmaisullisissa viittauksissa klassilliseen ranskalaiseen (ja antiikin) kirjallisuuteen.

Epäilemättä Klingen tapa kirjoittaa ”oikeudet” lainausmerkeissä on uuden polven humanistille samanlainen kiukun ja ärsytyksen aihe kuin Klingen hengenheimolaisille oli uuden polven humanistien tapa laittaa ”sivistys” ja ”korkeakulttuuri” lainausmerkkeihin. Jos ajan riennosta voi jotain päätellä niin Klinge todellakin puolustaa kadonnutta aikaa, sivistysihannetta, jolle ei tahdo löytyä jatkajia.

Herättäähän se tietynlaista haikeutta. Mutta samalla on pakko myöntää, että ainakin minun olisi vaikea tarttua soihtuun siirtääkseni klassillisen humanismin perinnön seuraaville polville. Ympäristö, jossa vartuin on niin perustavalla ja peruuttamattomalla tavalla toisenlainen kuin Klingen porvarillinen helsinkiläismiljöö 1940- ja 1950-luvuilla. Minulle avautui koko maailma television, tietotekniikan ja ulkomaanmatkailun ansiosta, mutta se oli nykyhetken maailma vailla elävää yhteyttä menneeseen aikaan, menneisiin vuosisatoihin. Nämä historialliset ja sivistykselliset yhteydet taas olivat vireitä ja eläviä Klingen elinpiirissä hänen formatiivisina vuosinaan.

Kommentit
  1. 1

    Anonymous sanoo

    Pitänee tarttua kirjavinkkiin vaikket sitä sellaiseksi tarkoittanutkaan. Kolahti mm. tuo viittaus lapsiin kohdistuvista velvollisuuksisista (!) vs. omaa itseä vapauttavista oikeuksista.
    Nykyajassahan ironia on tapa hätistellä objektiiviset arvot (tai edes niiden pohdinta relevantteina mahdollisuuksina) kauas häiritsemästä omia valintoja. Omia subkjektiivisia oikeuksia keksitään liukuhuhnalta koko ajan ja tasa-arvo -ajattelun vääristymät ovat ajamassa maailmaa, jossa velvollisuuksia muita tai yhteiskuntaa kohtaan ei tunneta eikä kaivata. Jokainen on ikään kuin uhri uhrin oikeuksin ja oikeutettu korvauksiin ja hyvityksiin = subkjektiiviseen vapauteen.

    Klingen maailma ei ole ollut minunkaan maailmani mutta jos Klingen konservativisuus ( voi kauheaa!) on hidastamassa tämän maailman banalisoitumista niin sehän on sitten minun ( toisen konservatiivin – tosin ei niin klassisen siv.ihanteen kasvatin, hah) miehiäni. Maailma on siis yllätyksiä täynnä. Mutta onkos se yliopistomaailmassa ihan outsider tuolla kunnioitettavalla arvopohjalla? Eikös ne nimenomaan siellä egalitaristit, ironikot, ideologistit ja muut utopistit ole (suoja)töissä jos missä?

    jope

  2. 2

    sanoo

    Kyllä akateemisessa maailmassa vaikuttaa sellaisiakin tyyppejä, jotka puhuvat sivistysyliopiston ideasta vailla ironiaa tai lainausmerkkejä.

    Onhan Klinge tehnyt pitkän ja ansioituneen yliopistouran.

  3. 3

    Anonymous sanoo

    Joo, totta kai,tietenkin, yliopistosta niin kuin muualtakin löytyy paljonkin ihmisiä jotka osaavat katsoa taakse päin, pysähtyä ja miettiä ennen kuin ovat valmiita myymään kaiken klassisena arvotetun. Sen olen kuitenkin huomannut että vaikka sanaa arvo hoetaan tänä päivänä kaikkialla, viittaa se aina johonkin muuhun kuin klassisiin arvoasetelmiin. Juutalais-kristillisyys on tietenkin ihmisten valtavirran mielestä ahdistavaa paskaa, antiikki on hyvä sana muttei muuta. Antiikki on aina kiva koristesana. Sivistyksen kirkas korvike.
    Tasa-arvo tulkittuna minulla-on-ihmisoikeus -tyyppisesti on tämän ajan arvo numero 1 jolle muut ovat alisteisia. Meilläkin töissä alkaa pian työnantajan määräyksestä ”arvokeskustelu” – eli jutellaan kevyttä höttöä siitä, mitkä on kivat arvot ja sovitaan sitten mitkä niistä on ”meidän.” Ei voi kuin itkeä. Tai nauraa.
    jope

  4. 4

    sanoo

    Jonkinlainen yhteys klassillisella sivistyksellä Helsingin Norssissa marinoitujen kolmen samaa luokkaa käyneen koulukaveruksen uralla lienee nähtävissä – sekä Matti Klinge että Anto Leikola antautuivat tutkijoiksi, aina professoriuteen asti, kun Pentti Saarikoski heittäytyi ryhdikkäästi runon poluille; kaikkien kolmen teksteissä on kuitenkin nähtävissä viittauksia antiikin Kreikkaan ja Roomaan, eri tavoin ehkä painottuneina, mutta kuitenkin. Klinge on kenties keppeineen ja hellehattuineen näistä herroista eniten vetänyt linjaa, josta tahaton komiikka ei kaukana ole, ja hieman hassulta tuntuu myös hänen rakastuneisuutensa muuhunkin nykyisin aikamoista eriseuraisuutta alleviivaavaan ulkonaiseen toimintaan, erilaisiin kunniamerkkeihin ja yliopistollisiin seremonioihin esimerkiksi. Mutta kukin tavallaan.

    Á propos, toinen triumviraatti putkahti Suomen kulttuurielämää rikastuttamaan myös toisaalta, Tampereen klassillisesta lyseosta: Jouko Turkka, Jussi Kylätasku ja Hannu Salama. Salama tosin kävi koulua hieman aiemmin kuin luokkatoverukset Turkka ja Kylätasku ja lopetti koulunsa kesken, mutta ainakin Kylätasku ja Salama ovat kouluaan käsitelleet teoksissaan. Kumpikin tavallaan.

  5. 5

    sanoo

    Klingen keikaroinnista voi tietysti olla monta mieltä. Mutta muistelmissaan hän esittää myös ihan relevanttej huomioita suomalaisen pukeutumiskulttuurin rappiosta, joista toivoisi otettavan opiksi, noin laajemminkin:

    ”Nykyään tuntuvat juuri urheiluvaatteet olevan monille pukeutumisen normaalitila, sen sijaan kunnon paita, kravatti, puku tai pikkutakki liittyvät lähinnä vain ”edustamiseen”; tämä on minulle outoa ajattelua (…) Useimmat ihmiset eivät ole kovin kauniita vartaloltaan, kauniit puvut ja kravatit vievät katseen möhömahoista ja muusta; onneksi naiset ymmärtävät tämän paljon paremmin.”

    Naulan kantaan!

  6. 6

    sanoo

    Toki Klingelle voi nyökkäillä, hän on tuossa lausunnossaan täysin oikeassa. Mutta olenkohan väärässä siinä aavistuksessani, että urbaania elämää ja sen ulkonaisten ilmenemismuotojen muutoksia jo muutaman vuosikymmenen tarkkaillut (ja kenties historiallisten muutostenkin logiikkaa tunteva) älykäs herrasmies ei olisi tietoinen lausuntonsa eräänlaisesta provokatiivisesta luonteesta?

    PS. Kiitos muuten tästä: ”…voi tietysti olla monta mieltä.” Pitkästä aikaa joku kirjoitetussa tekstissä muistaa, että sanan ”moni” partitiivi on ”monta” eikä se journalistienkin tekstit nykyisin niin holjasti täyttämä hirvitys ”montaa”… Kieliasioissa on oltava tiukka kuin Klinge konsanaan!

  7. 7

    sanoo

    Minä taas olisin taipuvainen ajattelemaan, että tuossa Klingen huomiossa saa ilmaisun hänen pitkällinen närkästymisensä siitä, että kaupungilla ei voi enää kulkea virkistävillä päiväkävelyillä ilman että vastaan tallustelee väkeä tyylittömissä ja räikeän värisissä tuulipuvuissa. Voin kuvitella, kuinka moinen riipii vanhan esteetin sielua.

  8. 8

    sanoo

    Noh, jos annamme nyt mielikuvitukselle siivet ja sijoitamme professori emeritus Matti Klingen RMS Titanicin matkustajapositioon huhtikuun 14. ja 15. päivän välisenä kohtalokkaana yönä vuonna 1912, voimme sielumme silmin nähdä ja sielumme korvin kuulla, kuinka hän laivan parhaillaan uppoamassa olevan kallistuneen laivan kannella soittavan orkesterin luo, ottaa olkihatun päästään ja kohteliaasti kumartaen antaa hienoiset nuhteet siitä, että äskeisen kappaleen adagio-osa soitettiin väärässä tempossa, pidellen samalla reelingistä kinni pystyssä pysyäkseen…

  9. 9

    Anonymous sanoo

    Minulla oli nuorena ilo työskennellä Heimolan talossa, jossa historian laitos silloin sijaitsi. Törmäsin usein Klingeen talon hisissä, hän todella oli aina moitteettomasti pukeutunut. Talvisin hänellä oli pitkä tumma takki, kesällä joskus vaalea, lähes valkoinen puku ja pukuun sopiva hattu (Borsalino, kuulemma). Kerran kävellessäni Hallituskatua alas kuulin äänen ”Neiti, neiti!”. Klinge juoksi perässäni. Olin pudottanut lapaseni loskaan ja hän herrasmiehenä palautti sen minulle, siitäkin huolimatta, ettei hän juurikaan arvostanut ammattikuntaani (hississä kuultua: ”Matemaatikot ovat yhteiskunnan pohjasakkaa!”) Minua tämä jotenkin Maupassantlainen lapasen palautus huvitti, todennäköisesti myös Klingeä, jonka oletan hyvin huumorintajuiseksi.

  10. 10

    juha saari sanoo

    Mainio kirjoitus ja oikein mainioita kommentteja! Piristävää! Kiitos!

    Sivistysyliopiston tehtävä on olemassa mutta mielestäni tulee vain ilmi muissa yhteyksissä. Tehtävä on jalkautunut.

    Esimerkiksi keskustelussa korkea- ja populaarikulttuurin eroista ja siitä missä määrin sitä on olemassa; ironiassa ja relatistisissa asenteissa (siis yliopistonväen ironiakin jo on sitä sivistysasennetta); siinä meidänkin täällä käymässämme keskustelussa romaanin uuden ja vanhan muodon ”paremmuudesta”. (Kattokaa ny! Sitaatit piti tähänkin laittaa kun niillä suojaa itteään ja muistuttaa rahvasta maailman suhteellisuudesta, toisin sanoen: konstruoi sivistyksensä).

    Klingen hahmossa jokin reaalinen tulee symboliseksi (siis mahdoton tapahtuu); jokin, jota en millään haluaisi itsessäni tunnustaa. (Miten olisi sivistävä lacanilainen analyysi Klingestä siellä yliopistolla?)

    t. juha

  11. 11

    sanoo

    Rupesin muistelemaan, missä vaiheessa omaa elämääni sivistysyliopiston ajatus on vaikuttanut minuun kaikkein voimallisimmin.

    Tulin siihen tulokseen, että ennen kuin menin yliopistoon, joskus lukiovuosina. Perhepiirissäni (joka ei koostunut mistään sivistysporvaristosta) yliopisto herätti suuren suurta kunnioitusta, joka tarttui sitten minuunkin. Kun sinne pääsisi, pääsisi osalliseksi jostakin sellaisesta, mikä kannattelee sivilisaatiotamme, valtavan tiedollisen ja kulttuurisen pääoman äärelle.

    Tällaiset käsitykset rapistuivat nopeasti, kun sitten yliopistoon menin opisekelmaan humanistis-yhteiskunnallisia aineita ja näin ja koin millaista se meno siellä oli.

    Opin aika nopeasti, että ne suuret humanistisankarit, jotka Matti Klingeä alati inspiroivat, nämä montaignet, rabelaisit ja balzacit, ovatkin vain kuolleita valkoisia miehiä, jotka pönkittävät länsimaista ”sivistystä”, joka tosiasiassa on kolonialismin ruumiskasojen päälle rakennettu massiivinen sortokoneisto.

    Väitän, että missään aikaisemmassa historian vaiheessa ei länsimainen sivistyneistö ole elänyt niin suuren kulttuurisen itseinhon ja itsehalveksunnan vallassa kuin muutamana viime vuosikymmenenä. Kaikki se ylväs ja kaunis, jonka Klinge liittää oman sivistysihanteeseensa, kääntyi vastakohdakseen leppymättömien länsimaisten kulttuurikriitikoiden toimesta.

    Voi toki olla, että tämä edellä maalaamani kuva on korostuneen 1990-lukulainen. Nykypäivänä kenties sivistysyliopiston ihanteella riittää enemmän puolustajia. Kun yliopiston henkilökunta on laitettu istumaan kaikennäköisiin kehityspalavereihin, talousarviotalkoisiin ja tehokkuusohjelmien arviontipaneeleihin, on varmasti herännyt haikeus yliopiston perinteisiä kulttuurisia arvoja kohtaan, ja samalla tarve puolustaa niitä.

    Ainakin olen tällaista kuullut.

  12. 12

    Anonymous sanoo

    ”Opin aika nopeasti, että ne suuret humanistisankarit, jotka Matti Klingeä alati inspiroivat, nämä montaignet, rabelaisit ja balzacit, ovatkin vain kuolleita valkoisia miehiä, jotka pönkittävät länsimaista ”sivistystä”, joka tosiasiassa on kolonialismin ruumiskasojen päälle rakennettu massiivinen sortokoneisto. ”

    Tuohan oli blogistin ironiaa, olihan? Kolonialismin myytit on jo monta kertaa kyseenalaistettu. Hyvä yksinkertainen esimerkki tästä on Afrikan historiallinen väestökäyrä. Siis: maanosassa todella pieni väestö satoja vuosia ”imperialistien” tuloon saakka. Sitten eruooppalaisten tultua valtava nousu ylöspäin. Syyt:terveydenhoito, ihmisuhrien ja monien heimosotien lopettaminen, kristillistäminen…. Länsimainen sivistysihanne?! Poikkeus tietenkin Belgian Kongo.

    ”Väitän, että missään aikaisemmassa historian vaiheessa ei länsimainen sivistyneistö ole elänyt niin suuren kulttuurisen itseinhon ja itsehalveksunnan vallassa kuin muutamana viime vuosikymmenenä. Kaikki se ylväs ja kaunis, jonka Klinge liittää oman sivistysihanteeseensa, kääntyi vastakohdakseen leppymättömien länsimaisten kulttuurikriitikoiden toimesta”

    Tämä jos mikä pitää hirveällä tavalla paikkansa. Demokratian, tieteen, humanismin, ironian (heh) kotimaanosa inhoaa edelleen itseään ja kehittelee edelleen kielipelejä ”kaikkien kulttuurien tasavertaisuudesta.” Tämä jos mikä saa sitten minut inhoamaan länsimaisuuttani. Ei länsimaisuus, vaan sen voiman, voittojen ja arvojen ( olen tosissani, no irony but a little bit) kieltäminen.

    jope

  13. 13

    sanoo

    ”Tuohan oli blogistin ironiaa, olihan?”

    Olisin huolissani, jos joku ottaisi kyseisen kohdan ihan kirjaimellisesti. Vaikka toki pitääkin paikkansa, että ”opin” nuo mantrat nuorena viattomana ylioppilaana, jolla oli hieman liikaa viehtymystä radikaalin ja kriittiseen ”intellektualismiin”.

    Opin 1990-luvulla paljon sellaista, josta olen myöhemmin joutunut oppimaan pois.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *