Kylmyys

En jaksa nyt kirjoitella pitkiä juttuja tänne blogiin, koska aherran otsa hiessä ensi kevään esseekirjani parissa. Aloitan kirjoitushommat aamulla yhdeksän tai kymmenen maissa ja lopetan ne sitten, kun en enää tunne persettä tuolia vasten. Se on hyvä sääntö proosan kirjoittajalle, kirjoittipa fiktiota tai asiaa, olen huomannut.

Pari päivää sitten kävin ihmisten ilmoilla, Helsingin keskustassa, ja tietysti tuli piipahdettua sillä reissulla myös Akateemisessa. Ostin Thomas Bernhardin Kylmyyden, joka on hänen viisiosaisen omaelämäkerrallisen teossarjansa neljäs osa. Kolme aiempaakin on suomennettu, mikä on tietysti hieno kulttuuriteko.

Pakko sanoa, että Bernhardin teossarja on huimasti parempi kuin tämän Suomessakin viime aikoina kohistun Karl Ove Knausgårdin omaelämäkerrallinen Taisteluni-teossarja. Olen lukenut Knausgårdia vain ensimmäisen osan verran, mutta uskallan tuomioni esittää, koska en pidä hänen tyylistään enkä dialogivetoisuudestaan. Tuskin sarjan seuraavat osat ensimmäisestä kovin paljon poikkeavat. En oikein tiedä, kuinka armotonkaan Knausgård on, oikeasti, ja kuinka paljon tuo armottomuus on poseeraamista. Kirjailijat ovat usein narsismihäiriöisiä pellejä.

Thomas Bernhardin romaanitaide on äärimmäisyyksien taidetta, kuten hän itse sitä luonnehti. Hänen pyörteisen ryöppyävä proosansa on jo itsessään niin radikaali teko, että se panee lukijan (siis minut) haukkomaan henkeään, ja kun tähän lisää Bernhardin armottomuuden itseään ja kaikkia muita kohtaan, tulee haukkoneeksi henkeään kahta kauheammin: ”Maailma herättää enimmäkseen inhoa, maailmaa tarkastellessamme me katsomme viemäriin.” Ja kuitenkin Bernhardin teosten lohduttomuus on lohdullista, jollain ihmeen tavalla. Knausgårdista en lohtua saa, koko juttu tuntuu vain suurelta kuplalta.

Oliko tämä nyt liian pitkä teksti? Täytyy lopettaa ennen kuin jatkan lisää. Bernhardista olisi kyllä hauska kirjoittaa joskus perusteellisesti, mutta nyt ei ole sopiva aika siihen. Esseekirjaani tulee hänestä vain muutama hajahuomio.

Kommentit
  1. 1

    Anonymous sanoo

    Lokakuinen DFW -bloggauksesi innoitti tilaamaan Hauskaa, mutta ei koskaan enää -esseekokoelman. Pidin siitä paljon. Kiitoksia siis kirjavinkistä! Toivottavasti Wallacea suomennetaan kohta lisää…

  2. 2

    sanoo

    Uskoisin, että suomennetaan.

    Ei varmaan Infinite Jestiä, koska se on suomalaiselle kustantamolle melkoisen vaikea hanke, mutta esimerkiksi Wallacen ensimmäinen romaani tai hänen novellinsa/lyhytproosansa voivat hyvinkin tulla suomennetuksi.

    Jos olisin kustantaja, suomennuttaisin seuraavaksi novelleja/lyhytproosaa.

  3. 3

    sanoo

    Lohdun sanoja, toveri.

    Luen parhaillaan Bernhardin Kylmyyttä, ja minullakin Knausgård on toistaiseksi jäänyt ensimmäiseen, jo suomennettuun osaan. Sen perusteella en ollenkaan ymmärrä kohua ja kiinnostusta, ja Nobel-veikkailut ne vasta irvokkailta kuulostivat! Hbl on kyllä Suomessakin pitänyt Knausgårdia ahkerasti esillä. Mutta Bernhardiin ei ole tarvinnut pettyä.

  4. 4

    Anonymous sanoo

    Kai se kiinni ideaaleistansa on, mistä käsin maailma tai ihmismaailma inhottaa. Ja kukapa osaisi inhota paitsi jollakin reaktio/asennoitumis aisteilla/vaistoilla/indoktrinaatioilla rakennettu ihminen. Ortodoksipiispoilla ei ole vaikeuksia stalineitten kanssa koskapa ymmärtävät keisarien peruspahuuden ja omankin perisyntinsä. (Täkälainen naispapistollinen tämänpuoleisen ”parantamiskehitys ja osaamistensa puoleenivalistamiset” ovat öklöintä. Nämä kirkastetut akatemiauskonnolliset urapapit ja muu zonta!)

    Tokaisenpa hätiin, että Pirkko Kurikan Syväpaha, Joensuun vapaa teatteri, kävi KOMissa eilen, ja kertoo että inhota saa kolmanteen polveen ja ylikin. Sillä jos geenit sekoittuisivatkin, niin puhtaana siirtyy kasvatuslasti. Ja taas uusintaa eli kloonaa itseään. Kun siihen vielä pannaan yhteiskoulut pätevine opettajineen, niin sivistyksen ja hellyyden ja lapsikiintymyksen ja -ilon etäpesäkkeetkin esim, sieltä Eirasta niitetään, jotta suhahtaa ja kiitos on yhdenvertainen ilkeys ja lähimmäisinho ja piikki-iho. Oli todella paljastavaa todellisuuden näyttöä teatterissa kerrankin. Marja Packalenin lapsosen tie täysi-ikäisten sysimäkasvatuksessa tuli todistetuksi. Tuskin siitä vaariutumistakaan ihmismäistä kehkeytyy. Jäi sen verran kova ilme näyttelijättären ilmaiseville kasvoille meidän siirtyä kaduille ja koteihin ja aamulla töihin hönkimään geniusta eteenpäin. Lähimmäisen riesaksi ja tuskaksi tuprautettavaa pahanhajuista henkeä sakentamaan savubastuamme. Mutta että ihan kivaa saalismaata jos ketä täällä edes rahan pyytämisvieheet ja -pyssyt kvasi-innostavat.

    Piti päättämäni tähän itseinhon vallassa ja myötähäpeän sivuun käännetyt katseet mieleni aavisteluissa. Mutta kadotuksen tilassa on vapaa tilaamaan lisää ekspressoa. Tulen siis lukemasta. Ruotsin (ja Suomen) finanssihistoriaa pikajuokseva Pengamakarna jatkui Skandian synnystä. ”Ei silkasta voitonhimosta vaan myös ihmisfilantrooppisesta liikeyhdistyksestä olisi kyse, kuoleva perheenhuoltaja nukuu pois levollisena, palovahingon kärsinyttä lohduttakoot tieto vakuutuskorvauksesta jne. ” Entä mitä teki Björn Wahlroos Skandian tilapäinen pehtori. Teki If:in ja Sammon. Möi pankkiSammon Danskeksi. Samalla kippasi asuntolainakantaa Varmaan arvopaperistettuna ja otti Varmalta vakuutuksen CDS yrityslainoille. Oli Dansken kivempi alkaa -ja Wahlroos Stadigh etc. pääsivät jakamaan voittorahoja (bonus+osinko) kun vastuiden siirroilla päästiin käsiksi miespolvien työhön. Suomi Oy:tä pantiin lahtipenkkiin rahastettavaksi pelkillä liikejuridiikan innovaatioilla, joita Lipposen/Niinistön/New Labourin (eivastakkain asettelua) orwelismissa oli varkaiden paratiisiin laillistettu.
    Kiva kun on Pohjapaha. Tuntee maaston ja voinee säilyä auttavasti reippaana.
    Jukka Sjöstedt

  5. 5

    sanoo

    Oli se eka osa Knausgaaaardia mun mielestä ihan hyvä. Kirjoitettu suhtkohtuullisen vastakkaisella estetiikalla kuin millä Bernhard kirjoittaa. Ja: Knausgård kuitenkin aiheuttaa tunteita. Joku yhdysvaltalainen pössi sanoi joskus, että se(kin) on skribentin tehtäviin kuuluvaa.

    Onko joku lukenut tuota Knausgårdin toista osaa, eiköhän se ole vielä lukematta melkein kaikilta. Itse en oo lukenut Kylmyyttäkään vielä. Merkittävim ero näiden kahden jäärän välillä toki on siinä, että vain toinen heistä on kuollut, ja on siinä mielessä nykytietämyksen mukaan vaaraton.

    Kuulemma Sinivaara jo suomentaa uutta Bernhardia, siis tuon omaelämäkerrallisen viisikon jälkeistä. Oliko Wittyn velipoika, en muista vai enkö tiedä. En tainnut kehdata kysyä kun asiasta kuulin. Mutta Keynäs suomentaa Célineä!

  6. 6

    sanoo

    Hesarin arvostelija ainakin on uuden Knausgårdin lukenut, kun kerran arvostelun ehti kirjoittaa jo.

    Ensimmäisessä osassahan Knausgård puhuu Thomas Bernhardista, ja sanoo muistaakseni, että häneltä meni kymmenen vuotta ymmärtää Bernhardin nerokkuus, kuten muultakin Norjan kirjalliselta eliitiltä.

    Voin sympatiseerata Knausgårdin teossarjaa ajatuksen tasolla, mutta hänen proosansa ei vain sattunut kolahtamaan minuun.

    Hmm. Vaaralliset tai vaarattomat kirjailijat. Voiko kukaan kirjailija oikeasti olla enää vaarallinen? Kenestä tahansa kirjailijasta pääsee helposti eroon kun vaan jättää lukematta hänen kirjansa. Niin kuin moni jättää. En oikein usko kirjallisuuden vaarallisuuteen. Tai kirjallisuuden kykyyn turmella nuorisoa. Kyllähän Knausgårdiakin on juhlittu ja ylistetty, jos kohta paheksuttukin. Kuin ketä tahansa rocktähteä. Voin olla väärässäkin.

  7. 7

    sanoo

    Kyllä niitä on vaarallisia kirjailijoita, jotka vielä jätetään lukemattakin. Tarkoitin tuolla vaarallisuudella kuitenkin sellaista elävän vaarallisuutta, että hänen sanomisensa ei ole vielä sanottu, ettei tiedä mitä kaveri seuraavaksi sanoo. Kenties vetää meitä päin naamaa! Siis meitä, jotka hänen kirjojaan luemme. Tai otetaan joku David Lynch. Hyvin vaarallinen on, vaikka aika harva hänen juttujaan katsoo, ”kun se Tvin piikskin meni niin sekavaksi.” Aika pian ollaan ns. eliitin puolella, kuka kaduntallaaja nyt Bernhardia tai Knausgårdia lukisi, ei niin kukaan. Ja oikeastaan se, että vähätellään vaarallisuutta, on hurjaa pelkoa. ”Ei tunnu missään”, sanottiin jo koulunpihalla. Kyllä se tuntuu. No niin, nyt alkaa Sämppiön liik niinkun Muurisen Ana sanoo. Jatketaan.

  8. 8

    Topias sanoo

    Tuon puheena olevan vaarallisuuden ymmärrän niin, että joitain eläviä tekijöitä ei uskalleta arvostaa, kun heiltä saattaa tulla vielä jotain arveluttavaa, mikä asettaa jopa edeltävän tuotannon ihan toisenlaiseen valoon: ”Hähää, keisarilla ei ollutkaan vaatteita” tai ”Pervo natsihan se on, kyllähän sen tiesi”. Sitten kun tällaiset arvaamattomat tyypit potkaisee tyhjää niitä on turvallista alkaa diggailemaan.

  9. 9

    Kamunen sanoo

    Voiko vulgääriekonomistiksi kääntynyt humanisti kirjoittaa pelottavasti?

    Taloudesta voi kirjoittaa mitä tahansa, pääasia että puhutaan ja apurahalinko laulaa.

  10. 10

    Kamunen sanoo

    Miltei murrosikäisenä kaikkein aikojen nuorimpana Suomessa tohtoriksi väitellyt ennätysten Pekka Himanen on joutunut syyhyttä saunaan nettikommenteissa uuden kirjansa johdosta.

    Samanlaisia yllytyshulluja ovat Tuomas Enbuske, Tommi Uschanov, ja Timo Harakka, muutaman vulgääriekonomistiksi ryhtyneen humanistin mainitakseni.

    Jos heiltä kysyisi miksi menivät kirjoittamaan kirjan jonka aihepiiristä heillä ei koulutuksensa puolesta pitäisi olla höykäsen pöläyksen verran ymmärrystä, vastaavat, että kun kustantaja soitti ja pyysi!

    Vai oliko se Matti Apunen joka EVA:sta soitti?

  11. 11

    sanoo

    Mielestäni on hyvä, että taloudesta kirjoittavat meillä muutkin kuin Björn Wahlroos tai Sixten Korkman.

    Lukijoiden tehtäväksi jääköön punnita sitten kunkin talouskirjan — tai talousteemoja sivuavan kirjan — anti.

    Esimerkiksi Uschanovin uudessa kirjassa talousteemat ovat vain yhden luvun verran keskiössä, ja siinä on paljon muutakin.

  12. 12

    sanoo

    Vielä tuosta kirjailijoiden/kirjallisuuden vaarallisuudesta.

    Mietin tätä teemaa muutaman hetken tänään auton ratissa.

    Varmaan monikin kirjailija hellittelee ja imartelee itseään ajatuksella, että olisi jotenkin vaarallinen. Kirjailijat rakentavat itsestään kaikenlaisia pilvilinnoja. Yleisesti moinen ärsyttää minua, koska toisten kirjailijoiden narsismin ja tärkeilynhalun tunnistaessani tunnistan samalla oman narsismini ja tärkeilynhaluni, ja inhoan sitä itsessäni.

    Avoimissa läntisissä yhteiskunnissa, joissa sana on ollut vapaa kauan ja joissa tabuja on rikottu urakalla viimeiset 40 vuotta, ainakin, en usko hevin että kirjallisuus voisi olla oikeasti enää vaarallista.

    Pikemminkin kirjailijoita voidaan paheksua ja inhota, mutta mielestäni se ei ole sama kuin että heidät koettaisiin oikeasti vaarallisiksi.

    Suljetuissa yhteiskunnissa, joissa sana on kahlittu asia on tietysti toisin. Tällaisissa yhteiskunnissa kirjailijat voivat aidosti olla vaaraksi vallanpitäjille, kun he näyttävät että joku voi ajatella toisinkin kuin mitä virallinen totuus sanoo. Tällaisia kirjailijoita vainotaan, vangitaan ja jopa tapetaan. Ja länsimaiset vapaiden yhteiskuntien kirjailijat pitävät heidän kohtaloistaan kovaa meteliä, koska saavat samalla ikään kuin omalle ammattikunnialleenkin arvonnousua siinä sivussa. Vaikka toki tällaista toimintaa sävyttää myös aito huoli kollegojen asemasta ja sananvapauden tilasta maailmassa ynnä muuta.

    Yritin myös miettiä, ketkä kirjailijat voisivat olla tuollaisia Topiaksen mainitsemia eläviä kirjailijoita, joita ei uskallettaisi arvostaa, koska ei tiedä mitä he seuraavaksi tekevät. Ei oikein tullut hyviä esimerkkejä mieleen. Ehkä Topias tai joku muu voisi heittää nimiä. Inhottuja ja paheksuttuja kirjailijoita toki voisi luetella yllin kyllin.

    Voihan tuossa lykätyn arvostuksen ilmiössä toki olla perääkin. Tuomas Anhava jossain runoili: ”Sukupolvet ovat siinä iässä, että alkavat tilata runoja meiltä. Eivät aivan parhailta. Parhaista ei tiedä koskaan, mitä ne seuraavaksi sanovat.” (Runositaatti heitetty ulkomuistista, vaikka Anhavan kootut olisi tuossa käden ulottuvilla).

    Sartre (ulkomuistista taas) sanoi jossain joskus, että mikään kirja ei ole vaarallinen, jos se on hyvin kirjoitettu.

    Ehkä kaikki vaaralliset – tai vahingolliset – kirjat todellakin ovat huonosti kirjoitettuja: mieleen tulee esimerkiksi Björn Wahlroosin Markkinat ja demokratia tai Ayn Randin Atlas Shrugged.

  13. 14

    Anonymous sanoo

    Tiettävästi Siltala on ostanut Infinite Jestin käännösoikeudet (mikä ei sinänsä ole yllättävää, niillä on varmaan oikeudet kaikkiin muihinkin DFW-nimikkeisiin), ja muuan agentin mukaan Siltala jopa suunnittelee julkaisevan sen joskus. Olisi hauska tietää, kuka suomentaja on riittävän hullu ryhtyäkseen tuon kääntämiseen.

    Voi toki olla, että tässä välissä ilmestyy myös novelleja yms.

    T

  14. 15

    Topias sanoo

    Sami Liuhdon Lynch-kommentin johdattamana ajattelin etenkin elokuvan puolelta joitain tekijöitä. Esim. Lars von Trierin kohdalla usein törmää mielipiteeseen, että hän ei tee elokuviaan jotenkin tosissaan, vaan yrittää vain provosoida reaktioita. Nämä samat tyypit tuntuu odottelevan vain sitä seuraavaa elokuvaa, joka vihdoin paljastaa muillekin sen lahjattomuuden ja huijauksen tai vihdoin varmistaa ne pervonatsin taipumukset, joiden sitten pitäisi mitätöidä aiemmatkin saavutukset.

    En tiedä kuka kirjallisuuden puolelta olisi vastaavanlainen. Kyllähän tuon David Foster Wallacen arvostuskin on noussut minusta kuoleman jälkeen, vai onko kyse vain tiedon leviämisestä ja lukijakunnan kasvusta? Tuo on tietysti tuttu ilmiö, että taiteilijan arvostus tai tunnettuus kasvaa entisestään kuoleman jälkeen, mutta samalla se tekee heistä myös jotenkin turvallisempia.

    Ainakin minusta tuntuu, että tämäntyyppisiltä mielipiteet keskeltä jakavilta tekijöiltä se epäilevämpi puoli odottelee, että seuraava teos vihdoin paljastaa, ettei mitään lahjoja ollutkaan tai että kaikessa oli kyse jostain huijauksesta tai poseerauksesta. Toisaalta DFW:n kuolemahan ei estänyt Bret Easton Ellisiä vastikään esittämästä tästä juuri tämäntyyppisiä syytöksiä.

    En tiedä ryhtyykö kukaan aiemmin jotain kirjailijaa inhonnut häntä välittömästi tämän kuoleman jälkeen arvostamaan, mutta uskon, että jotain varauksia se poistaa. Toisaalta siinä on myös kyse lukijan epävarmuudesta, jos ei kykene kirjan arvoa näkemään silloin kun sen tekijä on vielä julkisuudessa antamassa raflaavia lausuntoja. Tässä tulee sitten ratkaista, että koetaanko kirja tai elokuva jotenkin hyvää makua rikkovana ja sillä tavalla ”vaarallisena” vai taiteilijan julkinen persoona enemmän ärsyttävänä tai paheksuttavana (Ellis, Houellebecq jne).

    Mitään yhteiskunnallisesti vaarallista tällaisissa tekijöissä ei varmaankaan ole, mutta kai pelätään jonkun taiteen maailman järkkyvän, jos huijari onnistuu sumuttamaan itsensä jonkun ”aidon taiteen” joukkoon. Kuollut taiteilija sinne on helpompi hyväksyä, kun tekijä itse ei ole enää taidettaan potentiaalisesti pilaamassa. Toisaalta taas, tällaiset taiteen temppelit taitaa olla melko subjektiivisia luomuksia, jolloin se vaarallisuuskin on vain subjektiivinen tunne.

  15. 16

    sanoo

    ”Toisaalta taas, tällaiset taiteen temppelit taitaa olla melko subjektiivisia luomuksia, jolloin se vaarallisuuskin on vain subjektiivinen tunne”

    Juuri niin!

  16. 17

    sanoo

    Jaahas, sain Knausgårdin kakkososan suomennoksen. En ole vielä päättänyt ryhdynkö lukemaan sitä. Olen selaillut sieltä täältä, ja kuinka ollakaan melkein heti osui silmiini kohta, jossa Knausgård kirjoittaa Thomas Bernhardista: ”Mikään tila ei ollut Bernhardilla avoin, kaikki oli teljetty pohdinnan pieniin sopukoihin, ja vaikka hän oli kirjoittanut yhden pelottavimmista ja järkyttävimmistä romaaneista minkä olin lukenut, Utslettelsen, en halunnut katsoa sinnepäin, en halunnut kulkea sitä tietä.”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *