Kuumeilua lehtien äärellä

Olen aikapäiviä sitten lukenut HHhH:n, josta edellisessä merkinnässä puhun. Arvostamani kirjallisuusesseisti James Wood kirjoitti siitä hyvän tekstin New Yorkeriin, ja minua rupesi harmittamaan, kun en ole kirjoittanut siitä vielä, vaikka tarkoitus oli.

Ärsyttävää luoda itselleen paineita tällä tavoin, olenhan alusta lähtien pitänyt tätä blogia sellaisella ajatuksella, että en aseta mitään tavoitteita tai odotuksia, vaan pystyn lopettamaan tämän koska tahansa, jos siltä tuntuu. Kuitenkin huomaan aina välillä suhtautuvani bloginpitämiseen ns. kunnianhimoisesti — olen joskus jopa sortunut katselemaan tilastoja kävijämääristä, vaikka mitään sellaista minun ei pitänyt koskaan tehdä. En aikoinaan laittanut tähän blogiin edes kävijälaskuria, koska en olisi kuitenkaan malttanut olla tuijottamatta sitä ja vertaamatta tuloksia toisiin blogeihin.

Tämän piti olla rentoa touhua, sellaista kevyttä luppohetkien kirjoittelua. Toisinaan se kuitenkin uhkaa muuttua joksikin ihan muuksi, eikä sellainen ole hyväksi ruumiin- ja mielenterveydelleni. Antti Nylén käsittelee näitä samoja kysymyksiä tuoreessa merkinnässään.

Vapautan siis itseni (täysin kuvitteellisesta mutta täysin todellisesta) velvollisuudesta kirjoittaa HHhH:sta. Ehkä innostun siitä vielä kirjoittamaan nyt, kun velvollisuutta ei enää ole. Minulla on siitä kirjasta paljon ajatuksia ja paljon sanottavaa. Mutta saa nähdä.

Nyt olen kuumeilun heikentämä enkä muutenkaan jaksaisi HHhH:ta ruotia, velvollisuudesta tai ilman velvollisuutta. En jaksa edes lukea kirjoja, ainoastaan lehtiä, ne ovat sopivaa kuumelukemista. Enkä nyt puhu seiskoista tai iltapäivälehdistä. Nylénin parjaama internethän on onneksi vapauttanut täydellisesti niiden lukemisesta. Takavuosina iltapäivälehtien toimittajilla oli tapana siteerata jotakin diplomaattia, joka oli sanonut, että hän lukee Helsingin Sanomia tietääkseen mitä Suomessa tapahtuu ja iltapäivälehtiä tietääkseen mistä Suomessa puhutaan. Nykyään tuon jälkimmäisen saa selville Facebookista, kun katsoo minkälaisia otsikkoja kaverit linkkaavat. Eivät ne kaverit tietysti ole “koko Suomi”. Mutta eihän mitään “koko Suomea” olekaan, varsinkaan enää, kun yhtenäiskulttuuri on murentunut ja ihmiset heimoutuneet omiin alakulttuureihinsa.

Luen iPadilta niin sanottuja laatulehtiä, eli, kuten nokkelimmat varmasti jo tajusivat, The Guardianin, New York Timesin ja The Economistin tapaisia ulkomaisia julkaisuja. Suomalaisista lehdistä lukemistooni kuuluvat nyt painotuoreet Nuori Voima ja Kerberos. Vaikka tajuntani on kuumeilun vuoksi puuroutunut eivät nämä lehdet ole sentään vaarassa puuroutua ja sekoittua keskenään. Toisessa on juttuja, jotka alkavat näin: “Olen keskustellut kollegani kanssa jo viime kesästä lähtien modernismin synnyttämistä merkityksettömyyden teorioista.” Toisessa taas juttuja, jotka alkavat näin: “Heräsin tuolloin en aivan aamulla ja muistin Seppo Heikinheimoa. En puhunut ihailustani ystävikseni kutsutuille limapäille, sillä he olivat humanisteja eivätkä humanistit ihaile, vaan suhtautuvat tasa-arvoisesti maailmaan.”

Hyvä että on Nuori Voima! Hyvä että on Kerberos!

Siteeraamani Kerberoksen Heikinheimo-essee on Sami Liuhdon jäljittelemätöntä tajunnanvirtaa (tajunnanvirrallisuuden poetiikkaa!), jota riemastuneena luen. Mutta on Kerberoksessa muutakin riemastuttavaa: Jaana Seppäsen kääntämät kaksi Gustave Flaubertin kirjettä hänen Lähi-idän-matkaltaan. Ne eivät ole hänen äidilleen vaan Louis Bouilhet’lle, mikä selittää niiden roisiuden, räväkkyyden ja räävittömyyden:

“Toissapäivänä olimme naisen luona, joka nussitutti meillä kahta muuta. (…) Nussin kaislamatolla, jolta poistui pesue kissoja. Kummallista naintia sellainen, jossa vain katsotaan toisiaan kun ei voi puhua: katse on kaksinverroin utelias ja pöllämystynyt.”

Louis Bouilhet oli Flaubertin sydänystävä, “vasen kivekseni”, kuten Flaubert häntä hellään tapaansa nimitti. Toisin kuin Alfred Le Poittevin, ei uskollinen Bouilhet pettänyt Flaubertia avioitumalla naisen kanssa. Hänen kuolemansa oli musertaa Flaubertin, mutta se tapahtui vasta paljon tuon kirjeissä kuvatun Lähi-idän-matkan jälkeen.

Olen monesti miettinyt Flaubertin ja Bouilhet’n ystävyyttä, miestenvälistä ystävyyttä ylipäänsä (ne, jotka ovat lukeneet Ranskalaisen ystävän ja/tai Lohdun ehkä ovat huomanneet, kuinka paljon ystävyysteema minua askarruttaa). Nuorena miehenä Flaubertilla oli tapana huvitella Bouilhet’n kanssa kulkemalla ihmisvilinässä käsikynkkää kuin pariskunta lausuen ilkeyksiä jokaisesta vastaantulijasta. Flaubert lausui yleensä “vaimon” ja Bouilhet “aviomiehen” vuorosanat.

Mihin tuollaisessa maailmassa naisia tarvittiin? Ei paljon mihinkään. Elämä, kuten kirjallisuuskin, oli miesten juttu. Flaubert epäilemättä oli samaa mieltä kuin Goncourtin veljekset, jotka päiväkirjassaan tuumivat, että jos tunnetuille naiskirjailijoille tehtäisiin ruumiinavaus heidän kuoltuaan, voitaisiin havaita että heidän klitoriksensa ovat kasvaneet uhmakkaasti ulospäin kateudesta peniksiä kohtaan. Silloin, kun kirjoittaminen sujui, Flaubert ei tarvinnut naisia edes seksinhimoihinsa. Rouva Bovaryn kirjoittamisen aikoihin hän julisti rakastajattarelleen Louise Colet’lle: “Minulla ei ole enää penistä, luojan kiitos!” Rakastajatar oli varmaan iloinen.

Eihän miestenvälinen ystävyys enää tuollaista ole, ajat ovat toiset. Mutta yhä miehet viihtyvät keskenään, se selittää varmasti joukkuepelien suosion. Minulle tämä tällainen maailma pysyy suljettuna mysteerinä. Niissä harvoissa joukkueissa, joissa olen elämäni aikana ollut, olen ollut “sivullinen” tai “ulkopuolinen”. Ihmetellyt kaikkea näkemääni. Miehissä on jotain, mitä en voi ymmärtää, enkä täysin hyväksyä. Silti hyväksyn, että on olemassa miehiä (eli tunnustan sukupuolieron), mikä taitaa erottaa minut Antti Nylénistä.

Mutta Savukeidas julkaisee Flaubertin kirjeitä oikein kirjana! Se on kulttuuriteko, ja minäkin, joka entuudestaan tunnen nuo kirjeet hyvin, odotan julkaisua kuola valuen. Seppäsen käännökset ovat ainakin Kerberoksen perusteella nautittavia.

Kommentit (2)
  1. Pikaista paranemista. Näyttää olevan monimutkaista lähettää kommentti. Saa nähdä onnistuuko nyt.

  2. Tommi Melender
    17.5.2012, 13:04

    Kiitokset toivotuksista. Eiköhän tämä tauti tästä tokene.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *