Kurjailijaliitto?


Ei ole kauaa siitä, kun HS etsiskeli Suomesta oikeistolaisia kirjailijoita ja löysi Tuomas Vimman. Sittemmin HS on jäljittänyt Kirjailijaliitolta “rukkaset” saaneita kirjailijoita ja löytänyt Kata Kärkkäisen.
HS:n alkuperäisartikkeli on poikinut osin humoristisen, osin masentavan keskustelun Kirsi Pihan lukupiirissä .
Tänään HS jatkaa mehevän aiheen möyhentämistä. Toimittaja Esa Mäkinen otsikoi kuudelle palstalle levitetyn kommenttinsa provosoivasti: “Paha paikka, jos pärstä ei miellytä kirjailijaliittoa”.
Mäkisen kommentin vieressä on Ilkka Kylävaaran yleisönosastokirjoitus otsikolla “Salainen kerho”. Siinä Kylävaara syyttää Kirjailijaliittoa verorahoilla ylläpidetyksi diktatuuriksi.
Mikä hiertää?
Liiton pitäisi tehdä jäsenkriteereistään avoimempia ja luopua piileskelemästä sääntöjensä ja epämääräisten laatukriteerien takana”, Mäkinen opastaa.
Kirjailijaliiton puheenjohtaja Kari Levola osoittaa Pihan lukupiirissä selvillä numeroilla vääriksi käsitykset, joiden mukaan jäsenyyskynnys olisi toivottoman korkea ja liitto jonkinlainen sulkeutunut salaseura.
“2000-luvun alusta vuoden 2007 loppuun Kirjailijaliittoon on hyväksytty 177 uutta jäsentä. Se on liki kolmannes Kirjailijaliiton jäsenmäärästä”, Levola kirjoittaa.
Luvut ovat laskettavissa Kirjailijaliiton jäsenluetteloiden tiedoista. HS:kin olisi voinut tämän laskutoimituksen tehdä, mutta ei tietenkään tehnyt, koska se olisi pilannut kärjen mehukkaalta skandaalijutulta.
Suhteellisuudentajuisen ihmisen luulisi ymmärtävän, että jos Suomen kokoisessa maassa otetaan Kirjailijaliittoon 177 uutta jäsentä seitsemässä vuodessa, eivät jäsenyydelle asetetut laatukriteerit voi olla kohtuuttoman ankaria. Vaikka olemme Pisa-tutkimusten kärjessä, emme taatusti ole kirjallisesti niin ylivertaisen lahjakas kansa, että riveistämme sikiäisi giganttisen loistokkaita kirjailijoita näin huimaa tahtia.
Yksittäistapaukset ovat yksittäistapauksia. Fakta on, että Kata Kärkkäinen ei ole suinkaan ainoa, joka on saanut jäsenhakemukseensa palautteen “odotamme tuotannon täydentymistä”. Se ei siis ole hylkäys, kuten Levola on moneen kertaan keskustelussa painottanut.
Mutta keskustelijat näyttävät ottavan vastaan vain sellaisen informaation, joka tukee omia ennakkokäsityksiä.
Entä ne laatukriteerit?
Kirjailijaliiton nettisivulla todetaan: “KIRJAILIJALIITON JÄSENEKSI hyväksyminen edellyttää, että hakija on julkaissut sellaisia suomenkielisiä, taiteellisesti korkeatasoisia teoksia, että häntä niiden perusteella voidaan pitää kirjailijana.”
Ihmettelen, mikä tässä on niin epäselvää. Tässähän puhutaan ihan arkipäiväisestä asiasta, kirjallisuuden arvottamisesta. Siis siitä että alan ammattilaiset arvioivat kirjallisten teosten tasoa. Sitähän tekevät kaiken aikaa omilla tahoillaan esimerkiksi kriitikot, kustantamot, palkintoraadit, apurahalautakunnat ja kirjallisuushistorioiden laatijat.
Koska HS alkaa metakan Finlandia-raadin soveltamista laatukriteereistä? Tai Alfred Kordelinin säätiön apurahojen jakajien? Tai Suomen kirjallisuushistorian kirjoittajien? Entäpä WSOY:n, Otavan ja Tammen laatukriteerit, niistä vasta saisikin mehukkaan jutun?
Sanotaan, että kirjallisuutta ei voi arvottaa objektiivisesti.
On totta, että ei ole olemassa puhtaita tietolauseita, joiden perusteella kirjallisen teoksen laadukkuus voitaisiin loogisesti todentaa. Mutta se ei tee arvottamista tyhjäksi tai mahdottomaksi. Kirjallisuuden ammattilainen voi arvioida teoksen laadukkuutta tarkastelemalla ja erittelemällä analyyttisesti sen ominaispiirteitä.
Sitä paitsi erilaiset hierarkiat ja kaanonit kuuluvat kirjallisuuteen. Yhdet ovat pyhempiä ja parempia kuin toiset. Hannu Raittila on todennut esseessään Ammatti: kirjailija:

“Taide nyt vain on aivan kohtuuton ja kauhea asia. Ei siellä ole mitään pehmennyksiä ja tasausjärjestelmiä (…) Jos yhteiskunnallisen ilmapiirin sanotaan muuttuneen kovaksi ja kilpailuhenkiseksi, on taiteen ilmapiiri ollut sitä aina (…) (Taiteessa) eriarvoisuus ja kohtuuttomuus istuvat ikuisesti kuin paska Junttilan tuvan seinässä.”
Kaikkea tätä vasten: ei satamäärin uusia jäseniä ottanut Kirjailijaliitto kaikkein kohtuuttomin ja armottomin instituutio kirjallisessa elämässämme ole. Pikemminkin sitä voisi luonnehtia avomieliseksi ja avarasydämiseksi.

P.S.
Toki minä olen tässä jupakassa asianosainen ja joku voisi sanoa etteivät kommenttini ole “objektiivisia”. Hain Kirjailijaliiton jäsenyyttä kolmannen kirjani jälkeen vuonna 2004 ja myös pääsin jäseneksi. Mitään onnen tai onnistumisen kokemusta ei tämä minussa herättänyt. Jos minulla on joskus kirjallisia unelmia ollut, ne ovat aina liittyneet kirjoittamiseen ja lukemiseen. Mihinkään liittoon kuulumisesta en haaveillut koskaan.
Kommentit (11)
  1. Kävin katsomassa. ja tuo keskusteluhan on riemullista luettavaa!

    HS siis nokkii haaskaa yhä? Seuraavaksi voisivat etsiä vaikkapa “Suomen väärinymmärretyimmän helsinkiläiskirjailjan”. Eiköhän sellainenkin löytyisi.

  2. Tommi Melender
    10.2.2008, 15:00

    “Suomen tuntemattomimman kirjailijan” HS onkin jo etsinyt ja löytänyt. Hän oli Kaiho Nieminen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *