Kurjailijaliitto?


Ei ole kauaa siitä, kun HS etsiskeli Suomesta oikeistolaisia kirjailijoita ja löysi Tuomas Vimman. Sittemmin HS on jäljittänyt Kirjailijaliitolta ”rukkaset” saaneita kirjailijoita ja löytänyt Kata Kärkkäisen.
HS:n alkuperäisartikkeli on poikinut osin humoristisen, osin masentavan keskustelun Kirsi Pihan lukupiirissä .
Tänään HS jatkaa mehevän aiheen möyhentämistä. Toimittaja Esa Mäkinen otsikoi kuudelle palstalle levitetyn kommenttinsa provosoivasti: ”Paha paikka, jos pärstä ei miellytä kirjailijaliittoa”.
Mäkisen kommentin vieressä on Ilkka Kylävaaran yleisönosastokirjoitus otsikolla ”Salainen kerho”. Siinä Kylävaara syyttää Kirjailijaliittoa verorahoilla ylläpidetyksi diktatuuriksi.
Mikä hiertää?
Liiton pitäisi tehdä jäsenkriteereistään avoimempia ja luopua piileskelemästä sääntöjensä ja epämääräisten laatukriteerien takana”, Mäkinen opastaa.
Kirjailijaliiton puheenjohtaja Kari Levola osoittaa Pihan lukupiirissä selvillä numeroilla vääriksi käsitykset, joiden mukaan jäsenyyskynnys olisi toivottoman korkea ja liitto jonkinlainen sulkeutunut salaseura.
”2000-luvun alusta vuoden 2007 loppuun Kirjailijaliittoon on hyväksytty 177 uutta jäsentä. Se on liki kolmannes Kirjailijaliiton jäsenmäärästä”, Levola kirjoittaa.
Luvut ovat laskettavissa Kirjailijaliiton jäsenluetteloiden tiedoista. HS:kin olisi voinut tämän laskutoimituksen tehdä, mutta ei tietenkään tehnyt, koska se olisi pilannut kärjen mehukkaalta skandaalijutulta.
Suhteellisuudentajuisen ihmisen luulisi ymmärtävän, että jos Suomen kokoisessa maassa otetaan Kirjailijaliittoon 177 uutta jäsentä seitsemässä vuodessa, eivät jäsenyydelle asetetut laatukriteerit voi olla kohtuuttoman ankaria. Vaikka olemme Pisa-tutkimusten kärjessä, emme taatusti ole kirjallisesti niin ylivertaisen lahjakas kansa, että riveistämme sikiäisi giganttisen loistokkaita kirjailijoita näin huimaa tahtia.
Yksittäistapaukset ovat yksittäistapauksia. Fakta on, että Kata Kärkkäinen ei ole suinkaan ainoa, joka on saanut jäsenhakemukseensa palautteen ”odotamme tuotannon täydentymistä”. Se ei siis ole hylkäys, kuten Levola on moneen kertaan keskustelussa painottanut.
Mutta keskustelijat näyttävät ottavan vastaan vain sellaisen informaation, joka tukee omia ennakkokäsityksiä.
Entä ne laatukriteerit?
Kirjailijaliiton nettisivulla todetaan: ”KIRJAILIJALIITON JÄSENEKSI hyväksyminen edellyttää, että hakija on julkaissut sellaisia suomenkielisiä, taiteellisesti korkeatasoisia teoksia, että häntä niiden perusteella voidaan pitää kirjailijana.”
Ihmettelen, mikä tässä on niin epäselvää. Tässähän puhutaan ihan arkipäiväisestä asiasta, kirjallisuuden arvottamisesta. Siis siitä että alan ammattilaiset arvioivat kirjallisten teosten tasoa. Sitähän tekevät kaiken aikaa omilla tahoillaan esimerkiksi kriitikot, kustantamot, palkintoraadit, apurahalautakunnat ja kirjallisuushistorioiden laatijat.
Koska HS alkaa metakan Finlandia-raadin soveltamista laatukriteereistä? Tai Alfred Kordelinin säätiön apurahojen jakajien? Tai Suomen kirjallisuushistorian kirjoittajien? Entäpä WSOY:n, Otavan ja Tammen laatukriteerit, niistä vasta saisikin mehukkaan jutun?
Sanotaan, että kirjallisuutta ei voi arvottaa objektiivisesti.
On totta, että ei ole olemassa puhtaita tietolauseita, joiden perusteella kirjallisen teoksen laadukkuus voitaisiin loogisesti todentaa. Mutta se ei tee arvottamista tyhjäksi tai mahdottomaksi. Kirjallisuuden ammattilainen voi arvioida teoksen laadukkuutta tarkastelemalla ja erittelemällä analyyttisesti sen ominaispiirteitä.
Sitä paitsi erilaiset hierarkiat ja kaanonit kuuluvat kirjallisuuteen. Yhdet ovat pyhempiä ja parempia kuin toiset. Hannu Raittila on todennut esseessään Ammatti: kirjailija:

”Taide nyt vain on aivan kohtuuton ja kauhea asia. Ei siellä ole mitään pehmennyksiä ja tasausjärjestelmiä (…) Jos yhteiskunnallisen ilmapiirin sanotaan muuttuneen kovaksi ja kilpailuhenkiseksi, on taiteen ilmapiiri ollut sitä aina (…) (Taiteessa) eriarvoisuus ja kohtuuttomuus istuvat ikuisesti kuin paska Junttilan tuvan seinässä.”
Kaikkea tätä vasten: ei satamäärin uusia jäseniä ottanut Kirjailijaliitto kaikkein kohtuuttomin ja armottomin instituutio kirjallisessa elämässämme ole. Pikemminkin sitä voisi luonnehtia avomieliseksi ja avarasydämiseksi.
P.S.
Toki minä olen tässä jupakassa asianosainen ja joku voisi sanoa etteivät kommenttini ole ”objektiivisia”. Hain Kirjailijaliiton jäsenyyttä kolmannen kirjani jälkeen vuonna 2004 ja myös pääsin jäseneksi. Mitään onnen tai onnistumisen kokemusta ei tämä minussa herättänyt. Jos minulla on joskus kirjallisia unelmia ollut, ne ovat aina liittyneet kirjoittamiseen ja lukemiseen. Mihinkään liittoon kuulumisesta en haaveillut koskaan.
Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Kävin katsomassa. ja tuo keskusteluhan on riemullista luettavaa!

    HS siis nokkii haaskaa yhä? Seuraavaksi voisivat etsiä vaikkapa ”Suomen väärinymmärretyimmän helsinkiläiskirjailjan”. Eiköhän sellainenkin löytyisi.

  2. 3

    sanoo

    Kaiho Nieminen tuntemattomin? Ei voi olla, jopa minä tiedän hänet, jonkin hänen kirjansakin olen lukenut.

    HS:n tarttis petrata.

  3. 6

    sanoo

    Sääntöjä ja kriteereitäkin on monenlaisia. Venäjän kirjailijaliittoon pääsäkseni minun piti hankkia kaksi suositusta liiton jäseniltä, mutta se olikin pelkkä muodollisuus. Pääsin liittoon, koska siellä on tapana kutsua jäseneksi. Varmaan muualla mailmassa on muunlaisiakin sääntöjä. Tuskin niitä missään voidaan sanoa objektiivisiksi. Suomen kirjailijaliitolta sain ensin saman vastauksen kuin Kärkkäinen. En tuntenut pettymystä. Viiden vuoden kuluttua kelpasin. Tuntui hyvältä.

  4. 7

    sanoo

    Hyvää keskustelua, vaikken kaikkea allekirjoitakaan. Seuraan blogiasi säännöllisesti, toivottavasti jatkat vielä pitkään! Max

  5. 9

    sanoo

    Väitätkö Tommi tosissasi, ettet koskaan ajatellut kuuluvasti Liittoon? Minä taas väitän, että jokainen taitava ammatinharjoittaja (oli kirjailija tai minkä muun tahansa alan ammattilainen) haluaa kuulua Liittoon ikään kuin tunnustuksena työlleen. (Toki se tärkein tunnustin on edelleen subjektiivinen, mutta tätä tarvitaan sen lisäksi.)

    Kyse on siis paitsi inhimillisistä ja psykologista syistä, mutta myös ihan yksinkertaisesti siitä, että Liitot ovat ainakin vielä parhaimpia jäsentensä etujen ajajia ja valvojia.

  6. 10

    sanoo

    Rita, puhuin siitä että liittoon kuuluminen ei koskaan kuulunut kirjallisten haaveideni tai tavoitteideni joukkoon, jos minulla sellaisia joskus oli. Siksi jäsenyys ei ollut mikään täyttymyksen kokemus. Enkä ole tuntenut siitä minkäänlaista statusarvoakaan tai itsetunnon kohotusta.

    Toki ajattelin liittoon kuulumista, enhän olisi muutoin jäsenyyttä hakenut. Mutta ajattelullani oli hyvin pragmaattiset päämäärät: ”jos vaikka sattuis joskus tarvitsemaan”.

    Ja onhan siitä hyötyä ollut: olen saanut kirjalijaliitolta 3 000 euron apurahan 🙂

    Liiton toimintaan en ole osallistunut muutoin kuin jäsenkirjeitä lukemalla, ujo ja syrjäänvetäytyvä luonne kun olen.

    Paljon olennaisempi juttu minulle on jäsenyys Journalistiliitossa, onhan toimittajan työ leipätyöni.

  7. 11

    sanoo

    No joo, en minäkään tietystikään puhunut Liittoon kuulumisesta minään statussymbolina vaan siinä edunvalvontamielessä. Kyllähän siinä ego hiukan varmasti kohoaa, kun sen positiivisen päätöksen saa…

    Itse kirjoittamisen kannaltahan noilla kuulumisilla ei ole mitään merkitystä – (kirjoittaja)identiteetti on täytynyt rakentaa jo kauan sitten.

    Apurahojahan saa sinänsä ihan ilman kuulumista mihinkään liittoihin, jos näytöt/työsuunnitelmat vakuuttavat.

    SJL tosiaan on kohdallasi tärkeämpi edunvalvojaorganisaatio, osittain myös omallani.

    Kukaanhan ei ole onneksi rajoittanut sitä, kuinka moneen Liittoon elämänsä aikana saa liittyä tai pyrkiä. 🙂

    Onnea apurahasta! (Olihan siitä jotain hyötyä.)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *