Kunderan Esirippu, kirjallisuusesseen juhlaa

Naputtelin tänne eilen lyhyen tekstin Martti Anhavan uudesta esseekokoelmasta Ajoissa lopettamisen taito. Poistin sen myöhemmin, koska en ollut siihen tyytyväinen. Martti Anhavan marttianhavamaiset esseet olisivat ansainneet paremman ja perusteellisemman käsittelyn. Siihen minulla ei nyt ole aikaa saati sisäistä pakkoa.

Alun perin tarkoitukseni oli kirjoittaa Milan Kunderan tänä keväänä suomeksi ilmestyneestä esseekokoelmasta Esirippu. Tekstiä pohjustaakseni etsiskelin hyllyistäni Anhavan aiempaa kirjaa Professori, piispa ja tyhjyys, jossa hän rusikoi varsin reippain ottein Kunderan romaanituotantoa. Olisin poiminut sieltä muutaman marttianhavamaisen sitaatin kynnystekstiksi Esiripun käsittelyyn, mutta enhän minä Anhavan vanhempaa teosta hyllyistäni löytänyt. Ties minne se on vuosien varrella hukkunut. Divariin en ole sitä vienyt, koska en ikinä vie kirjoja divariin.

Olen lukenut Esiripun joitakin vuosia sitten englanninkielisenä painoksena. Sen alkulehdet ja marginaalit ovat täynnä huomioitani ja muistiinpanojani, mikä kertoo, että kyseessä on minulle erittäin merkityksellinen teos. Joitakin Esiripun ajatuskulkuja olen jatkanut, kehitellyt ja kommentoinut myös omissa teksteissäni. Kundera on suosikkiesseistejäni. Pidän myös monista hänen romaaneistaan, etenkin esseemäisimmistä, kuten  Kuolemattomuudesta. Ymmärrän kuitenkin niitä, joita kiusaa Kunderan romaanien suurieleisyys ja mahtipontisuus. Anhava teki esseessään Kunderan romaanityylistä naljailevaa parodiaa, mitä pidän nuijamaisena, koska kenen tahansa omaleimaisen kirjailijan töistä on helppo väsätä kärjistettyjä ivamukaelmia. Usein siinä tulee kääpiö pilkanneeksi jättiläistä.

Esiripussa, kuten muissakin esseekokoelmissaan, Kundera keskittyy ruotimaan eurooppalaisen romaanin historiaa ja suuria eurooppalaisia kirjailijoita (hänen ikisuosikkejaan ovat esimerkiksi Flaubert, Kafka, Broch, Musil ja Gombrowicz) sekä ennen kaikkea omaa romaanikäsitystään. En mahda mitään sille, että tunnen syvää liikutusta lukiessani Kunderan rakkaudentunnustuksia romaanille, jota hän pitää taiteenlajeista eurooppalaisimpana. Liikuttavan näistä rakkaudentunnustuksista tekee se, että niitä sävyttää tietynlainen menetyksen tunne. Kunderan mielestä Eurooppa on piittaamattomuuttaan hukkaamassa kulttuuriperintönsä tärkeimmän osan. Taiteellisesti kunnianhimoinen, historiallisesta moni-ilmeisyydestään tietoinen romaani on joutunut alennustilaan. Bestsellerlistoja hallitsevat standardoidut kirjamuotoiset tuotteet, joilla ei ole mitään tekemistä romaanin taiteen kanssa vaan jotka ovat lähinnä televisiosarjaa painetussa muodossa. Tällaisen kirjallisuuden perimmäinen ongelma ei ole sen vulgaarius vaan sen tyhjyys ja epäaitous. Se tuudittaa lukijansa anesteettiseen todellisuusilluusioon, muttaa hänet kokijasta katsojaksi, aktiivisesta merkitysten tuottajasta passiiviseksi tekstin kuluttajaksi.

”Milloin voidaan puhua romaanin taiteesta?” Tähän kysymykseen Kundera palaa toistuvasti niin Esiripussa kuin muissa esseekokoelmissaan. Välillä epäsuorasti esittelemällä ja analysoimalla lempikirjailijoidensa töitä, kertomalla, mikä tekee niistä poikkeuksellista sanataidetta. Välillä taas suorasti naulaamalla omia teesejään (jotka saattavat välillä hymyilyttää kyynikkoa, etenkin Romaanin taiteessa, joka lienee Kunderan esseekokoelmista ohjelmallisin). Walter Benjamin sanoi, että jokainen suuri kaunokirjallinen teos joko murtaa jonkin olemassaolevan genren tai luo kokonaan uuden. Kundera esittää samantyyppisen ajatuksen hieman yksinkertaisemmin. Tämä ajatus tiivistyy eräässä Esiripun väliotsikossa: ”Minkä vain romaani voi sanoa”. Taiteellisesti täysipainoinen romaani ei ole kaunokirjallistettua journalismia, muistelmaa tai kronikointia, vaan onnistuu sanomaan jotain sellaista, mikä on mahdollista sanoa vain romaanimuodon kautta. 


Modernismin merkitys nähdään usein jokaisen taiteenlajin pyrkimyksessä lähestyä niin hyvin kuin suinkin omaa erikoisalaansa, omaa olemustaan. Niinpä lyyrinen runous onkin hylännyt kaiken retoriikan, didaktiikan ja koristelun tuottaakseen esiin poeettisen fantasian puhtaan lähteen. Maalaustaide luopui dokumentaarisesta ja mimeettisestä tehtävästään, kaikesta minkä voi ilmaista muilla keinoilla (esimerkiksi valokuvaamalla). Entä romaani? Se kieltäytyi toimimasta jonkin historiallisen kauden kuvituksena, tietyn yhteiskunnan kuvauksena tai ideologian puolustuksena antautuakseen palvelemaan sitä, mitä ainoastaan ’romaani voi sanoa’.” (Suom. Ville Keynäs)

Suuri osa julkaistavasta kaunokirjallisuudesta ei luonnollisestikaan täytä tätä kunderalaista ideaalia. Esimerkiksi populaarit lukuromaanit ovat jonkinlaisia anakronismeja, joissa näkyvät moneen kertaan vesitetyssä muodossa 1800-lukulaisen balzacilaisen romaanin jäänteet. Tällaiset teokset ovat taiteellisesta näkökulmasta tarpeettomia samassa mielessä kuin dokumentaarinen ja mimeettinen maalaustaide, koska kaiken sen mihin ne pystyvät voi elokuva tai televisiosarja ilmaista näyttävämmin ja tehokkaammin. Historiallisten sattumien (eli teollisen vallankumouksen ja porvarillisen yhteiskunnan nousun) myötä syntynyt balzacilainen ”romaanin idea” kaappasi Kunderan mukaan koko taidemuodon ja on hankaloittanut romaanin myöhempiä muodonmuutoksia. Vetävä tarina, verevät henkilöhahmot, sosiaalisesti tarkka ajankuva ja ihmiselämän suuret kysymykset — siinä resepti, jolla nykypäivänäkin kirjoitetaan röykkiöittäin romaaneja, olivatpa ne kepeitä viihdelukemistoja tai sosiaalisesti tiedostavia aikalaiskuvauksia. Kunderaa tällainen kirjallisuus ei elähdytä. Se ei hänen näkökulmastaan edusta romaanin taidetta.

Olen samoilla linjoilla Kunderan kanssa. Niin sanottuja viihderomaaneja (dekkareita, trillereitä) luen ajanvietetarkoituksessa, mutta erityyppiset aikalaisromaanit (suuri lamaromaani, suuri jälleenrakennusromaani, suuri 1990-luvun romaani, suuri 2000-luvun romaani, suuri 2010-luvun romaani…) ovat minulle haukotusten haukotus. Luen aikalaisanalyysit mieluummin tietokirjoina tai esseinä. En kaipaa tarinallista etäännytystä yhteiskunnallisten murrosten käsittelyyn.

Esiripussa Kundera kertoo oivallisen anekdootin. Vieraillessaan ensi kertaa Prahassa kommunistihallinnon luhistumisen jälkeen hän tapasi vanhan ystävänsä joka puuskahti ”Täällä olisi tarvittu Balzacia” kertoessaan ”kapitalismin palauttamiseen” liittyneistä irvokkuuksista ja väärinkäytöksistä. Erään opportunistisen puoluevirkailijan tarina muistutti Kunderan ystävän mielestä erehdyttävästi Ukko Goriotin tarinaa. Kuinka mehukkaita kuvauksia Balzac olisikaan kirjoittanut kommunismin jälkeisen Prahan yhteiskunnallisista vehkeilyistä! Esiripussa Kundera pohtii ystävänsä huomioita ja päätyy tyystin toisenlaisiin johtopäätöksiin:


Onko tosiaan niin, että nykypäivän Böömi tarvitsee oman Balzacinsa? Voi ollakin. Ehkä tšekeille olisi valaisevaa lukea romaaneja maansa uudelleenkapitalisoinnista, riittoisaa ja runsasta romaanisarjaa, jossa olisi viljalti henkilöitä kuten Balzacilla. Paitsi ettei kukaan itseään kunnioittava romaanikirjailija kirjoittaisi sellaista. Olisi typerää kirjoittaa toinen Inhimillinen komedia. Sillä vaikka (ihmiskunnan) historia saattaa olla kyllin mauton toistaakseen itseään, taiteen historia ei kestä toistamista. Taiteen tarkoitus ei ole peilin tavoin tallentaa Historian kaikkia käänteitä, variaatioita ja loputtomia toistoja. Taide ei ole mikään soittokunta, joka marssii Historian perässä.” (Suom. Ville Keynäs)


Naulan kantaan! Emme me Suomessakaan tarvitse uutta Väinö Linnaa. 


Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Tämä Kunderan romaanin rakastaminen on omituisen lähellä romaanin vihaamista. Ihan kuin se olisi häneltä pois, että ihmiset lukevat muitakin romaaneja? Päinvastoin: lisää (Twilightin) lukijoita = lisää (Flaubertin, Kafkan, jne.) lukijoita.

  2. 2

    sanoo

    En minä Kunderan teesejä ihan tuolla tavalla näe.

    Hänellä on oma näkemyksensä romaanin estetiikasta ja käsitehistoriasta, eikä siinä ole mitään vikaa, että hän muotoilee teesinsä siltä pohjalta.

    Vierastan sellaista maailmoja syleilevää ajattelua, että ennen kuin voi esittää kunderamaisia teesejä pitäisi lunastaa siihen lupa korostamalla moniarvoisuuttaan ja tähdentämällä, ”ettei kaunokirjallisessa viihteessäkään mitään vikaa ole”.

    Itse luen, kuten merkinnässä sanon, myös ns. viihdekirjoja (dekkareita, trillereitä), vaikken niistä blogissani yleensä kirjoitakaan. Niin lukee varmasti myös Kundera.

  3. 4

    Anonymous sanoo

    Taisin eilen nähdä Orionissa tällaisen Kundera taideluoman. Katsoin kun en välittänyt sateeseenkaan Eerikinkadulle astua. Olin kyllä jo kesken lähtemässä. Odotinko kenties että Anouk Aimee riisuisi kerrospukeutumisestaan ja hartiakaapujaan ? Ei riisunut. Sitten pälkähti päähäni legitiimi ajatus että onko ressu köyhtymistään mennyt kuvaan ja jokusen kaverinsa kanssa ajatellut vielä lyödä mynttiä tarunomaisesta naislumoavuudestaan.

    Hän tuli New Yorkista leiriltä pelastuneiden kokoontumiseen ja tapasikin tuttuja. Myös autistuneen naisen joka vastasi numerolla kuka oletkaan, johon Aimee heti samalla aallolla. Älä välitä hänestä, hyvässä hoidossa, auttoivat ystävättäret ja keskittyivät myyjäisiin ja iloitsivat lisästä kamasta. Aimee voitti fillarin ja pakkohan se oli laulaa, mutta hän fillaroi eteiseen, pois.

    Sitten sinne Auschwitziin. Syömään tietysti ja hotelliin. Kyltti sanoi jotain juutalaista ja logot, varmuuden vuoksi judish style turisteille. Heitä keräämään se oli rakennettukin. Tarjoilija oli puolalainen ja katollinen. Ja sitä rataa. Aimee palauttelee mieliin nimiä Judith… muistaa isäänsä. Kohtaa valokuvaajanuorukaisen, dokumentaristin joka häntä paremmin tietää minkä rakennuksen nurkalla Aimee oli 1944 kaivanut. Aimeelle paikka oli toisaalla, kourallisessa ruohoa tuhkamaasta.

    Mitään ei tapahdu. Myös kasvot ovat palaamassa maaksi. Ja vihdoin lähtiessään takaisin Pariisiin ja lähivuosiensa kuoleman kadotukseen, nuorimies saattaessaan asemalaiturilla (ei, ei päästy hameen alle) sanoo että Bircenau tarkoittaa Koivuniittyä. Siinä se. Ei muuta.

    Hienon hieno, elitistisistä elitistisin taidepläjäys. Kiellettyä taidetta.
    Todentuntoa kauhujenkin liukenemista tyhjään. Kulttuurisen ihmisen angstia täällä kaasuinsinöörien ja myyjäiskaman valmistajien maailmassa. Kuinka Aimee ja Antti Litja (alla) henkistyvätkään elämästään taiteessa, vuosikymmenet ihmisyyden tiristyksessä. Ei oravana.

    Ulkoisesta sanoisin, kun kuljin vastoin aikeitani Kansallisen Neljättä tietä, että yhtä uupui naulauksesta. Niinistö Lipponen yksityistivät myös rahan lisäämisen, ne biljoonat tehdään yksityisen pankkiirikirjeenvaihtaja -systeemin sisällä, hese- ja leffarahaksi ne vaihtuvat myös sen sisältä, ja kätöseeni luetaan 5 € seteleinä ja kolikkoina, enkä arvaa ajatellakkaan että saamani on biljoonien varastopölyä. Sitten olisi voinut antaa Tuulikki Hämäläisen, pankkivaltuusmies, kirota paitsi suurtalletusten pelastaminen (vrt.Kypros), niin myös sen kuinka ne kerääntyivät isänmaankaatajien toimesta devalvaation alla: Ota etuilija markkavelkaa, vaihda ne dollariksi (=tyhjennä Suomen Pankki, mistä lausuttiinkin) ja odota. Hieno juttu tämäkin vauhtinäytelmä ja täyttä asiaa. Lue edeltä ohjelmavihkonen ! Tämä olisi sitä väinölinnaa käyttöviisautena. Vaatisi jatkoksi näiden konkurssiperheinen tragiikkaa ja spekulanttien ilokointia Provancen golfklubeilla noustakseen barrikaadien falsetteihin ja kristus-itse-uhrautumis-pommeiksi.

    Kun minulle osui tämä taidekonsumismini, niin sanoisin edellisestä silmillenne tuppautumisesta, että Siniparran arvosteli Vesa Siren -eikä mitään ymmärtänyt. Ei hän Pajatsostakaan snajunnut kuinka siitä tehtiin itsereflektiivinen tv-sarjan ja arkimitättömyytemme yhteen vyyhtiytymä, joka kuin sarja koukuttaa seuraavaan jaksoon päättyessään. Kiitos Vilppu Kiljuselle ja taiteilijoille, ja sori ettei vertaista yleisöä. Syytä Pisa Opetusministeriä. He eivät salli subjektien potentiaalien puhkeamista kukoistukseen, vaan kirotut muokkaavat persoonista työvoimaa.

    Nykytodellisuudessa puuhastuttamaan auttajaa auttajan perästä. Ihmisen perusoikeuksia olisi saada kantaa vastuuta itsestään sanoi Margaret Thatcher. Eikä siis tulla huomaan luukutetuksi,satimeen. Ei tulla kurssivoimautetuksi-poikkihallinnollisessa rujouttamisessa -ihmispolo uudellenasennuksensa työmaana, virkatyön materiaalina. Ja kenenkö toimesta ? Sen läpäisseiden priimusten.Tavattavissa Kansallisteatterissa. Olisiko muuten itsesensuuri iskenyt, kun Sepeteus Mujetta ei oltu hirvetty päästää irti ? Se leffa menee pe klo 19.15 Jukka Sjöstedt

  4. 5

    Anonymous sanoo

    Hyvä kirjoitus. Erityisesti pidin lopun Linna-kaneetista. Itse olen lopen kyllästynyt ensinnäkin siihen että haikaillaan uutta Pohjantähteä (”kuvaus ajastamme”) sekä toisaalta niihin jotka sitä yrittävät. Linnan sinänsä kelvollisesta sotaromaanista on tullut virallinen totuus jatkosodasta, josta poikkeaminen herättää jopa vihareaktioita. On väärin väittää että sota voisi olla jotakin muuta kuin lupsakka Rokka ja viisas Koskela jne. Linnaa en voi oikein arvostaa siitä syystä että hän ei koskaa myöntänyt kirjoittavansa fiktiota, taideluoman, vaan hän aina väitti kirjoittaneensa sodasta totuuden.

  5. 6

    Anonymous sanoo

    Iteppä Anonyymi paisuttelet.
    Tai en tiiä..

    Kyllä sitä Tuntematonta ja Pohjantähteä on väitetty nostattavan Aika paljon Aikamoisia erinäköisyyksiä Kunniakkaastamme sodasta ja Kunniattomasta.
    rintamalinjojakin oikein kuulema jakanut.
    mut nuorena miehenä mie en vois noistakaa takuuseen mennä ku en sillo vielä Elänyt.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *