Kumman on tulevaisuus, kirjan vai internetin?


Täpötäydessä linja-autossa ihmiset istuvat omissa oloissaan. Jotkut torkkuvat tai tuijottavat ikkunasta ohi vilahtelevia maisemia. Jotkut näpelöivät älypuhelimiaan tai tablettejaan. Kukaan ei lue kirjaa.
Mitä ajatella tällaisesta näkymästä?
Brittikirjailija Will Selfillä olisi vastaus valmiina: romaani on kuollut.
Toki romaanin kuolemasta on puhuttu monesti ennenkin, mutta nyt puheilla riittää todellisuuspohjaa. Viime syksynä Self kirjoitti puhisevan esseen The Guardianiin otsikolla ”The Novel Is Dead (This Time It’s For Real”). Kuten arvata saattaa, se herätti pilkkaa ja vastustusta. Kyynikoiden mielestä Self vain kerjäsi huomiota uudelle romaanilleen Sharkille.
Kirjallisuuskeskustelun kannalta on hedelmällisempää tutkiskella Selfin teesejä avoimessa hengessä kuin tyrmätä ne suoralta kädeltä.
Sata vuotta sitten modernismin tehdessä tuloaan Virginia Woolf väitti ihmisluonnon muuttuneen perusteellisesti. Ei olisi enää järkeä kirjoittaa laveaan epiikkaan perustuvia romaaneja, koska ne eivät tavoittaisi uuden vuosisadan ihmisen elämäntodellisuutta ja mielenmaisemaa.
Self on Woolfin ja muiden varhaisten modernistien henkinen perillinen ja suhtautuu yhtä epäilevästi perinteiseen romaanimuotoon. Ihmisluonnon muuttumisen asemesta hän kuitenkin puhuu ihmisaivojen muuttumisesta.
Painotuotteet, myös kirjat, siirtyvät digitaalisiin päätelaitteisiin ja lukeminen ruudulta on erilaista kuin paperilta. Etenkin kun lukualustat kytketään internettiin. Sähköinen lukeminen ei ole pitkäjänteistä ja lineaarista vaan katkelmallista ja poukkoilevaa. Teksti joutaa vähän väliä sivuun, koska täytyy piipahtaa lukemassa sähköpostit, ostamassa verkkokaupasta uudet patakintaat tai käydä klikkaamassa otsikkoa ”Kauneusleikkauksen kova hinta – Miss Peppu hengityskoneessa”. Uudenlainen mediaympäristö muokkaa peruuttamattomasti aivotoimintaamme ja sen myötä lukutapojamme.
Me nykyajan aikuiset edustamme viimeistä gutenbergiläistä sukupolvea, lapsemme ja lastenlapsemme kuuluvat digitaalisiin sukupolviin. Heidän suhteensa tekstiin ja lukemiseen on erilainen kuin kirjahyllyjen katveessa varttuneiden. Heidän elämismaailmaansa eivät määritä sana, merkitys ja reflektointi vaan ääni, kuva ja vuorovaikutus eivätkä heitä motivoi sellaiset palkinnot, joita voi kuvitella saavansa uhratessaan kaksi päivää Rouva Bovaryn, kaksi viikkoa Ulysseksentai kaksi kuukautta Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanisarjan lukemiseen.
Self piikittelee niitä, jotka valavat uskoa romaanin kulttuurisen relevanssin säilymiseen gutenbergiläisin argumentein. Nämä melioristit puhuvat siitä, kuinka ihmisillä on tulevaisuudessakin tarve syventyä lähilukuun ja sukeltaa toisiin ihmistietoisuuksiin empatiakykyä edistävän romaanikerronnan avulla. He muistuttavat, että fyysiset kirjat ovat esineinäkin kauniita ja niitä on miellyttävä kosketella, hypistellä, plarata ja nuuhkia. Tällaiset argumentit kertovat lähinnä esittäjiensä omasta, parantumattomasti gutenbergiläisestä rakkaudesta kirjoihin.
Realistisimmat heistä myöntävät, että teknologinen murros heikentää kirjan asemaa, mutta samalla he uskovat beau livren elinvoimaan: ”Kirja-ala on vaikeuksissa, ei itse kirjallisuus.” Populistisimmat taas intoilevat kirjallisen kulttuurin demokratisoitumisesta. Kun digitaalisoidut tekstit kytketään sosiaaliseen mediaan, tavallisilla lukijoilla on vihdoin mahdollisuus osallistua keskusteluun, koska erilaiset portinvartijat eivät ole estämässä.
”He eivät kykene käsittämään eivätkä sen vuoksi myöntämään itselleen ja muille, että digitaalinen media ei ole tuhoisa pelkästään painetulle kirjalle, vaan myös gutenbergiläiselle mielenlaadulle sinänsä”, Self kirjoittaa.

*** 

Will Self ei puhu romaanin kuolemasta ahtaan kirjaimellisessa merkityksessä. Se, että romaani on kuollut, ei tarkoita, että romaaneja ei enää lainkaan luettaisi tai kirjoitettaisi. Romaani on kyllä olemassa, mutta kuolleena ja kuolleena oleminen tarkoittaa joutumista syrjään kulttuurin paraatipaikoilta. Romaanista tulee keskivertokansalaiselle yhtä mitätön ja harmiton juttu kuin jumalasta tapakristitylle tai klassisesta musiikista popfanille. Ellei ole tullut jo.
Tällainen näköala surettaa Selfiä, koska hänelläkin on gutenbergiläinen mielenlaatu ja hänkin rakastaa kirjoja. Suru ei kuitenkaan syvene kulttuuripessimismiksi, sillä Self korostaa, ettei kuvittele digitalisoitumisen johtavan ihmiskunnan yleiseen tyhmistymiseen sen enempää kuin siihen johtivat radio tai televisio. Hänen teini-ikäinen diginatiivi poikansa ei lue paljon, mutta löytää henkisiä virikkeitä monista muista asioista. Ihminen voi olla fiksu, älykäs ja suurisydäminen, vaikka ei lukisi elämässään ainoatkaan romaania.
Amerikkalainen kirjailija David Shields esitti manifestissaan Reality Hunger samansuuntaisia ajatuksia romaanin kulttuurisen relevanssin ehtymisestä. Samalla hän pohti, minkälaiset kirjallisuuden lajit voisivat kukoistaa nopeasykäyksisessä digitaalisessa maailmassa ja liputti lyyrisen esseen puolesta. On luovuttava psykologisen realismin mukaisista huolellisesti pyöristetyistä fiktiivisistä hahmoista ja tehtävä tilaa henkilökohtaisuuden ja välittömyyden nimiin vannovalle esseeminälle. Lyyrinen essee tekee oikeutta tajuntamme, havaintojemme ja muistojemme pirstaleisuudelle latistamatta niitä kaunokirjallisen kerronnan lineaarisuuteen.
Self ei jaa Shieldsin kiinnostusta uudenlaisten, ajan henkeen sopivien ilmaisutapojen etsintään: ”Minulla ei ole aikomustakaan ryhtyä kirjoittamaan romaaneja tviittien tai tekstiviestien muodossa – en myöskään näe tulevaisuuttani videopelien suunnittelussa.” Hän pitää selvänä, ettei gutenbergiläisen mielenlaatunsa vuoksi edes kykenisi ennustamaan tai ennakoimaan, mitkä ovat hallitsevia kerronnan lajeja tulevaisuudessa.
Se kuitenkin on hänen mielestään selvää, ettei tulevaisuus kuulu romaanille tai ainakaan taideromaanille. Vaikka Self ei usko ihmiskunnan yleiseen tyhmistymiseen, hän tuntuu uskovan kirjallisen kulttuurin tyhmistymiseen tai ainakin banalisoitumiseen, kun perinteinen kulttuurijournalismi riutuu ja kuka tahansa voi ruveta kriitikoksi blogia pitämällä tai lukupiireihin osallistumalla.
Lukijalähtöisyys kirja-alalla johtaa Selfin mielestä samaan kuin äänestäjälähtöisyys on johtanut politiikassa. Aletaan ”kuunnella” niin sanottua tavallista kansaa eli yritetään miellyttää ”niitä, jotka eivät tiedä paljon kirjallisuudesta, mutta tietävät kyllä mistä itse pitävät”. Tällaisista lähtökohdista rakentuva kirjallinen kulttuuri suosii tuttua ja turvallista taiteellisen uudistushengen kustannuksella. Kun on luettu tusina ”vahvan kertojan” kirjoittamaa romaania, halutaan lukea vielä kolmastoistakin ”vahvan kertojan” kirjoittama romaani sen sijaan että kokeiltaisiin vaihteeksi jotain ihan muuta.
Selfin uuden romaanin Sharkin ensimmäinen lause voisi olla viimeisen lauseen loppuosa. Se on silmänisku James Joycen Finnegans Waken suuntaan. Eikä sattumalta. Shark ja sen edeltäjä Umbrella edustavat eräänlaista retromodernismia, paluuta modernismin alkuvaiheen ilmaisukeinoihin. Selfin proosa rakentuu tajunnanvirrallisista lauseista sekä arvaamattomista kertojanvaihdoksista ja kronologisista siirtymistä.
Tuntuu kuin Self tekisi kaikkensa, että yksikään diginatiivi ei viihdy hänen romaaniensa parissa. Niiden lukeminen vaatii paneutumista ja ponnisteluja ja esteettistä nautintoa niistä saa vain sellainen, jolla on gutenbergiläinen mielenlaatu. Jos romaanin on kuoltava, Self haluaa omien romaaniensa päättävän päivänsä mieluummin epäkaupallisen modernistisen paukkeen kuin lukumukavuudelle kumartavan jälkimodernin vikinän säestämänä.

*** 

Selfin laatiessa muistokirjoitusta rakastamalleen taidemuodolle hänen maanmiehensä ja kollegansa David Mitchell katsoo luottavaisena tulevaisuuteen. Pilvikartastolla maailmanmaineeseen noussut Mitchell jakeli uuden romaaninsa The Bone Clocksin julkaisun alla lehtihaastatteluja, joissa luonnehti puheita romaanin kuolemasta hölynpölyksi.
Mitchell edustaa niitä nykykirjailijoita, joita arvostavat niin kriitikot, taideproosan ystävät kuin suuri yleisö. Hänen teoksiinsa yhdistetään kirjallisuustermi portmanteau novel, joka tarkoittaa tilkkutäkkimäisesti eri aikatasoissa ja tyylilajeissa kulkevista tarinoista muodostuvaa romaania.
Kokeellisen prosaistin leimaa ei Mitchell suostu vastaanottamaan, vaikka sitä on häneen melkein väen väkisin isketty. ”Olen juonen ja henkilöhahmojen mies”, hän korostaa. Self saattaisi hymähtää moiselle viattomuudelle, mutta lukijat eivät.
The Bone Clocksista huokuu jokaiselta sivulta Mitchellin usko klassisen romaanikerronnan voimaan. Hän näkee suurta vaivaa sen eteen, että lukijat voisivat nauttia kirjasta ja unohtaa, etteivät ole tarkistaneet sähköpostejaan kokonaiseen tuntiin tai käyneet sosiaalisessa mediassa kertomassa, kuinka hyvän sushipaikan löysivät. Kaikesta päätellen Mitchell uskoo hokemaan, jonka mukaan kirjallisuus joutuu kilpailemaan ihmisten vapaa-ajan käytöstä muiden aktiviteettien kanssa ja kirjailijan on kyettävä antamaan vastinetta lukijoidensa ajalle ja rahoille.
Kädenojennuksena monenkirjavalle yleisölleen Mitchell myös rikkoo perinteiset rajat taideromaanin ja genrekirjallisuuden välillä. The Bone Clocks nivoo klassiseen kaunokirjalliseen fiktioon spefiä, fantasiaa ja dekkaria. Keskinkertaisemmalla kirjailijalla tällainen eklektismi saattaisi tuntua väkinäiseltä, mutta Mitchellillä se sykkii elinvoimaisena. Hän on englanniksi kirjoittavista nykykirjailijoista taitavimpia perinteisten romaanityökalujen (juoni, henkilökuvaus, kerronnan sommittelu) käyttäjiä.
Silmiinpistävää on, että narratiivisesta ilostaan ja optimismistaan huolimatta The Bone Clocks päättyy juonen tasolla lohduttomiin, jopa dystooppisiin tunnelmiin. Eletään vuotta 2043, ”pimennyksen” aikaa. Fossiilisen energian varaan rakentuva kapitalistinen talousjärjestelmä on luhistunut ja sen myötä myös tietoverkot. Uljaan uuden digitaalisen maailman sijasta ihmisten arkinen todellisuus on ankaraa kamppailua elinehdoista ja elintilasta.
”Pimennys” ei ole Mitchellille pelkkää kirjallista kuvitelmaa, vaan lehtihaastatteluissa hän varoittelee energian loppumisen seurauksista reaalimaailmassa. Paradoksaalisesti tämä uhkakuva vahvistaa hänen luottamustaan romaanin säilymiseen. Mitchell ei siis ole niitä Selfin pilkkaamia melioristeja, jotka eivät saata uskoa ihmiskunnan hylkäävän kirjoja, koska itse rakastavat niitä niin palavasti. Jos Pentti Linkola olisi hieman valoisampi luonne, hän voisi argumentoida Mitchellin tapaan.
”Kirjat säilyvät vuosisatoja, koska ne ovat painotuotteita. Internet on riippuvainen sähköverkoista ja sähköverkot puolestaan riippuvaisia energialähteistä”, hän sanoo The Guardianin haastattelussa ja kysyy, mistä saamme energiaa sitten, kun öljy ja kaasu loppuvat maapallolta.
Kahden eturivin brittikirjailijan välinen asetelma on kieltämättä huvittava. Toinen luottaa niin vahvasti digitaalisen kulttuurin voittokulkuun, että uskoo romaanin kuolevan. Toinen taas uskoo romaanin säilyvän, koska pelkää digitaalisen kulttuurin tuhoutuvan energiakriisissä.
(Blogiversio Parnassossa 1/2015 ilmestyneestä tekstistä)
Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Niinhän se on: ihminen ei voi olla tekemättä mitään eli jotain on aina oltava tekemässä. Siinä mielessä kirjallisuus kilpailee ihmisen mielihyväpreferensseistä. Teemme sitä, mitä tietoisesti tai alitajuisesti haluamme, kaipaamme tai tarvitsemme.

    Toisaalta kirjallisuudella oli aiemmin toinen funktio: se oli kielletyn ja tukahdutetun uutiskanava, mutta nykyään Fanny Hill tai Justine jäävät ehdan, visuaalisen tavaran varjoon. Eikä länsimaisissa demokratioissa tarvita vihjailevaa, rivien välissä ilmenevää valtaeliitin kyseenalaistamista, koska tätä työtä tekevät kiertelemättä ja kaartelematta tv-dokumentit, lehdistö, blogit ja elokuvat tehokkaammin (tosin ei niin syvällisesti ja perusteellisesti) kuin kirjat.

    Mutta kirja voi toimia henkisyyden eli rauhoittumisen, levon tai irtautumisen välineenä. 30 minuuttia keskittynyttä, mukanaan vievää lukemista täyttää samat neurologiset tehtävät kuin mietiskely, vaikka on välineeseen – kirjaan – sidottua. Paneutunut tai nautinnollinen lukeminen purkaa stressiä ja tuottaa tyy-dytyksen ja rentouden tunteen. Lukiessa ja sen seurauksena voin tapahtua sama kuin mietiskellessä eli itsetietoisuuden ja -kriittisyyden katkeamaton, itsekeskeinen, pään sisäinen höpinä korvautuu ”ympäröi-vällä maailmalla” eli ns. puhtaalla läsnäololla, itsen ja maailman aistimisella. Kyseisenlainen mentaalinen irtautuminen alkaa monista tuntua välttämättömältä, jotta he pystyvät kokeakseen itsensä henkisesti hyvinvoiviksi nykymaailman päälle tunkevassa työn, ideologioiden, tapahtumien, tarpeiden, tavaroiden ja jne. runsaudessa.

    Jos kirjan tehtäväksi ei enää nähdäkään tukahdutetun tai tuntemattoman tiedon- ja kokemusmaailman välittämistä, voisiko se saada sekularisoituvassa, yltäkylläisen hektisessä maailmassa yksilön henkisistä tarpeista lähtevän tehtävän? Olisiko kyseisenlainen tehtävä jotenkin kirjallista ilmaisua kaventava tai halventava? Ei minun mielestäni.

    Entä ovatko kirjailijat tuskaansa ja/tai arvojaan lukijalle (kauniissa/koukuttavassa/raastavassa) paketissa tuputtaessaan kadottaneet yhteyden todellisuuteen, jossa lukijat elävät? Osittain mielestäni ovat, koska kirjan on lopulta aina soitettava lukijan mielen kieliä: tartuttava häntä jollain keinoin munaskuista ja hou-kuteltava sanojen vietäväksi. Jos kirjailijat eivät tässä mielessä tunnusta olevansa viihteen ja ajanvietteen tavoin aikavarkaan ammatissa, vakava kaunokirjallisuus todellakin tulee kuolemaan, mikäli sitä ei pelasta kulutusmahdollisuuksien kaventuminen eli elintason kurjistuminen kuten tyypillisen punavihreä Mitchell tuntuu uskovan ja monien muiden kaltaistensa tapaan lähes toivovan.

  2. 2

    Anonymous sanoo

    Eikö ole turhan yksinkertaistavaa esittää heittona, etteivät radio ja televisio tyhmentäneet ihmiskuntaa? Länsimaissa tapahtui 1900-luvulla huima muutos, muun muassa koulutustasossa ja ravinnossa. Jos radiolla ja televisiolla oli jotain vaikutusta, se peittyi merkittävämpien ilmiöiden alle. Kirjallisen kulttuurin tilanne on hiukan samankaltainen kuin väestön keskimääräisen älykkyysosamäärän, joka on länsimaissa kääntynyt loivaan laskuun. Vasta 1900-luvun mullistusten jälkeen voidaan ehkä havaita muita muuttujia.

    Omat havaintoni eivät ulotu 80-lukua kauemmas, mutta siitä lähtien nopeaa tyydytystä tuottavan viihteen saatavuus on kasvanut räjähdysmäisesti. Ei silloin ollut nettiä taskussa eikä tablettia automatkoilla. Oma elämä on yhä helpompi täyttää televisiolla, nettipornolla, somella, peleillä, sokerilla, alkoholilla ynnä muilla. En muista täsmällisiä yksityiskohtia, mutta kokeelliset psykologit ovat tehneet pienillä lapsilla kokeen, jossa lapsi on jätetty yksin huoneeseen muutamaksi minuutiksi keksin kanssa. Lapselle on luvattu, että jos hän malttaa olla syömättä sitä, kokeen jälkeen saa kaksi keksiä. Useimmat eivät malta, mutta pitkäjänteisen vähemmistön ennuste loppuelämäksi on monella tapaa parempi.

    Minun nähdäkseni nyt on käynnissä paljon suuremman luokan ihmiskoe, kestämmekö kaiken tämän vapauden? En ole vakuuttunut, että enemmistö kestää. Kirjallisuuden ohella mukana voi mennä paljon muutakin.

    Itselleni kirjallisuus on taiteista ylivoimaisesti tärkein; se yhdistää tunneilmaisun ja älyllisyyden paljon moniulotteisemmin kuin mikään muu taidemuoto. Varmaankin sekä somekirjoittelusta että tietokonepeleistä kehittyy jonkinlaisia taiteita, kuten aikanaan elo- ja sarjakuvista. Ei niistä silti kirjallisuuden korvaajaa tule. Viihteellisyydellä voinee hidastaa alamäkeä, mutta silloin kirjallisuus menettää erityisyytensä, eikä kehitystä käännä muu kuin jokin yllättävä uusi yhteiskunnallinen murros, esimerkiksi Mitchellin ”pimennys”.

  3. 3

    Anonymous sanoo

    ”Vaikka Self ei usko ihmiskunnan yleiseen tyhmistymiseen, hän tuntuu uskovan kirjallisen kulttuurin tyhmistymiseen tai ainakin banalisoitumiseen, kun perinteinen kulttuurijournalismi riutuu ja kuka tahansa voi ruveta kriitikoksi blogia pitämällä tai lukupiiriin osallistumalla.”

    Lukupiirien syyllistäminen kirjallisen kulttuurin tyhmistymisestä on niin typerää, etten viitsi aihetta tarkemmin käsitellä. Kirjablogeja taas on syytetty kritiikin alennustilasta niin usein, että haluan kyseenalaistaa väitteen, vaikka se voi toki olla osittain totta. Olisi kiinnostavaa kuulla, käyttävätkö lehtitalot blogeja perusteena tarjota eioota kriitikoille?

    Itse kuvittelisin, että kirjablogeja lukevat samat ihmiset kuin kirjallisuuskritiikkejäkin, eivätkä ne siksi ole ammattikritiikin kilpailijoita. Kritiikin heikko kysyntä johtuu siitä, että suuri osa ei välitä kirjoista, moni löytää hirvisaarensa ilman kritiikkiäkin ja lopuille riittää, kiun saa joululahjaksi tuoreen Finlandia-voittajan – eli siis kirjallisen kulttuurin on köyhyydestä. Kirjablogin pitäminen kertoo palosta kirjallisuuteen. Liekin vartijoina bloggarit tukevat kirjallista kulttuuria ja siten myös ammattikriitikoita.

    Kritiikit ovat Hesarini tärkeintä antia, mutta luen mielelläni myös blogeja, jos kiinnostun jostain kirjasta. Minusta ne antavat lisää myös ammattilaiskritiikin lukeneelle. Ensinnäkin kuulumme niin pieneen kielialueeseen, että yksittäiset ahlqvistit, havut tai melenderit voivat saada turhan suuren vaikutusvallan. Olenpa kuullut väitettävän, että nykyinen suomalainen kriitikkokunta arvioi kirjoja varsin ahtaasta modernistisesta näkökulmasta, joka ei muualla maailmassa ole enää kovin nykyaikainen. Vielä merkittävämpi syy on kuitenkin, että taide on liian tärkeää jätettäväksi vain ammattilaisille.

    Joonas Konstig kirjoitti muutama vuosi sitten Parnassossa ”totaalisen romaanin manifestin”, jonka näkemykset varmaankin ärsyttivät monia kirjallisuusalan ihmisiä, mutta niissä on kuitenkin oma järkensä. Jos ymmärrän jonkun matemaatikon työtä, se tuskin on kovin korkeatasoista. Ilmastonmuutoksen maallikkokriitiikistä on takuulla enemmän haittaa kuin hyötyä. Taiteessa populaarius on kuitenkin aina jossain määrin hyve. Maku toki yleensä muuttuu, kun perehtyy tarkemmin. Ennen niin hienot jutut alkavat tuntua kliseisiltä ja toisaalta rupeaa ymmärtämään hienovireisempiä kerrontatekniikoita. En itsekään enää oikein välitä juonivetoisesta valtavirtaromaanista, mutta ei sekään mikään suuri saavutus ole, että vain kirjallisuustieteen koulutuksen tms. läpikäyneet ymmärtävät olennaisen jostain teoksesta. Siksi tarvitaan monentasoista kirjallisuutta, sekä taviksille että friikeille, ja maallikkokriitiikki voi olla hyvä vertailukohta.

    Vaativaa kokeellista kirjallisuutta perustellaan yleensä niin, että niiden keinot tihkuvat pikkuhiljaa valtavirtaankin, ja että tavalliset lukijat ymmärtävät niitä vasta vuosikymmenien päästä. Olisi kuitenkin kiinnostavaa tietää vertailun vuoksi, kuinka moni aikalaiskriitikkojen hehkuttama kokeilija jää iäksi peruslukijan tavoittamattomiin. Monet suuret nimet ovat myös olleet suuria jo elinaikanaan, kuten esimerkiksi Dostojevski ja Tolstoi tai vaikkapa Picasso.

    Kirjallisuusblogeja voi myös puolustaa sillä, että niissä sentään puhutaan kirjoista. Hesarissa myyntiluvut, käännösoikeudet, Frankfurtin markkinat ym. vievät suuren osan kirjallisuuden palstatilasta. Monissa muissa lehdissä jää epäselväksi, kumpi on olennaisempaa, kirjan vai kirjailijan vaatekaapin sisältö.

  4. 4

    sanoo

    Tekstissäni referoin ja kommentoin Selfin ja Mitchellin näkemyksiä.

    Lukupiirit ja kirjablogit ovat vain yksi juonne mainitsemassani Selfin esseessä ja esseen pääpointit aivan muualla, kuten mielestäni tekstistänikin käy ilmi, jos sen viitsii kunnolla lukea.

    Voin nyt kuitenkin omalta kohdaltani todeta, ettei minulla ole kerrassaan mitään lukupiirejä tai kirjablogeja vastaan. Ne ovat osa nykyistä kirjallista kulttuuria ja lukupiireistä minulla on oikein hyviä omakohtaisiakin kokemuksia.

    Jotkin aikaisemmat merkintäni (tai yhden Juha Seppälän romaanista poimitun kohdan siteeraus) ovat nähtävästi synnyttäneet vaikutelmaa, että olisin jotenkin kirjablogeja vastaan tai vähättelisin niitä. Ehkä tuo anonyyminkin kommentti osaltaan kumpuaa tällaisesta käsityksestä, etenkin kun olen lukevinani hänen lauseistaan koko joukon oletuksia siitä, miten hän kuvittelee minun ajattelevan.

    Sanottakoon siis nyt vielä (toivottavasti viimeisen kerran): ei minulla ole mitään niitä vastaan enkä vähättele niitä.

    Tämän enempää en jaksa ottaa osaa nyt tai tulevaisuudessakaan ”kirjablogit hyvästä vai pahasta” -vääntöön. Ne ovat tulleet jäädäkseen ja niitä on monenlaisia ja moniin tarpeisiin (olen ymmärtänyt).

    Tekstit teksteinä, julkaisualustasta riippumatta.

    Sille, jos Will Self ei mahdollisesti kirjablogeista pidä, en mitään mahda.

    PS.

    On harhakäsitys, että suomalaista kritiikkiä pitäisi otteessaan jonkinlainen jälkijättöinen modernismin paradigma. Oikeastaan suuri osa tällä vuosituhannella kritiikistä ja yleisemmin poetiikasta käytyä metakeskustelua (varsinkin lyriikan puolella) on tavalla tai toisella purkanut korkeamodernistisia ihanteita ja ideaaleja.

  5. 5

    sanoo

    Tulipa vielä mieleen, että kun anonyymi epäili suomalaisen kritiikin takapajuisuutta, niin minä puolestani sanoisin, että Ahlqvistin ja Havun konnakaksikon roolin ylikorostaminen se vasta kertookin takapajuisuudesta.

    Ei monissa sivistymaissa ole kahdella myöhemmin kanonisoitua teosta railakkaasti arvostelleella hahmolla yhtä korostunutta roolia, jonkinlaista kirjallisen isänmaanpetturin stigmaa. Terveen keskustelukulttuurin merkki kai on, että kirjoista ollaan eri mieltä. Suomessa taas on jotenkin suuri ongelma, jos on ollut kriitikoita, jotka eivät aikanaan ole ihastelleet Seitsemää veljestä tai Tuntematonta sotilasta. Heistä tehdään jopa vaarallisia esimerkkejä, vaikka myöhempi ko. teosten kanonisointi osoittaa, että ei se nyt niin murhaavan lopullista ole, jos jokin merkkiteos saa myös vähemmän paijaavaa aikalaisvastaanottoa. Useat maailmankirjallisuuden merkkiteokset ovat herättäneet ilmestyttyään kiivasta vastustusta. Mutta Suomessa on hyvin konsensushakuinen kirjallinen kulttuuri, edelleenkin, mistä kertoo esimerkiksi se, että oli pienimuotoinen skandaalin tai ainakin kohun aihe, kun muutama hahmo somessa meni arvostelemaan tuoretta Finlandia-voittajaa lähinnä teoksen kielestä. Vaikka kaiken kaikkiaan Valtosen kirjan vastaanotto on ollut hyvin positiivinen, ja suurelta osin ihan syystäkin. Mutta joidenkin korvaan sattuu muutama marginaalinen säröäänikin. En varmaan koskaan totu tällaiseen yhdenmukaisuuden odotukseen ja vaatimukseen.

    Hannu Raittila muuten kirjoitti jossain lukeneensa Toini Havun tekstejä ja yllättyneensä, kuinka skarppi ja lukenut tyyppi tämä yhden kritiikin vuoksi demonisoitu oman aikansa kirjallinen vaikuttaja oli. Olen samaa mieltä, ei Havu mikään pahis ollut. Ansionsa oli myös Ahlqvistilla.

    Loppujen lopuksi anonyymin tapa niputtaa minut havujen ja ahlqvistien joukkoon on siis pikemminkin kunnianosoitus, vaikka retorisena eleenä se onkin varsin alkeellinen ja halpamainen temppu, kirjallinen versio Hitler-kortin käytöstä. Toki roolini on aivan toisenlainen kuin näillä oman aikansa kriitikkonimillä, olenhan niin sanotusti toisella puolella aitaa eli kirjailija. Enkä muutenkaan ole kunnostautunut lyttääjänä, pikemminkin tapanani on täällä kirjoittaa teoksista, joista olen jollain tapaa innostunut tai vaikuttunut.

  6. 6

    Anonymous sanoo

    Kyllä Selfillä pointti on. Sen näkee vaikkapa toisen maanlaajuisen kirjakauppamme
    (jota olen suosinut aina kun mahdollista vastarannan kiiskeys syistä sen ison helsinkiläisen kustannuksella)kirjavalikoiman kapenemisesta ja ohenemisesta aivan jollekin kirjakerho-tasolle. Jos kustantamoiden omat kirjakaupat lasketaan pois, on meillä enää tässä maassa yksi(!) maanlaajuinen kirjakauppa jossa on myynnissä muutakin kuin noita isoja, värikkäitä, julkisuudessa hetken paistattelevia ”lukuromaaneja” ”ajankohtaisine aiheineen.”

    Miksi puhun nyt kirjakaupoista? Koska ajattelen että kirja tarvitsee lopullisesti syntyäkseen aina kuitenkin meitä lukijoita, edes ne 500 kappaletta.

    Mutta lukevatko ihmiset edelleen, ja jos eivät, onko syytä huolestua? Palaudumme taas siihen kysymykseen, synnyttääkö lukeminen ihmisessä edes mitään kollektiivisra lisäarvoa, esim. sillä tavalla miten olemme tottuneet pitämään lukevia ihmisiä
    muita ihmisiä syvempinä ja tiedostavampina. Oman kantani on, että siltä ei ainakaan näytä. Lukeminen on jotenkin äärimmäisen henkilökohtaista, jos jotain tapahtuu, se tapahtuu subjektin sisällä niin, että sen jakaminen on lähes mahdotonta. Silloinkin kun esim. sama tekijä on koskettanut meitä. Kirjallisuus ei paranna maailmaa eikä synnytä mitään viisampaa ihmislajia , mutta voi joskus tarjota merkityksellisen hetken yksittäisen lukijan tajunnassa. Vajoaminen, johon Self viittasi, joka on menossa globaalissa maailmassa tapahtuu joka tapauksessa.

    Mutta toivon että luova kirjallisuus jatkaisi edelleen omaa vaikkapa marginalisoituvaa polkuaan, toivon sitä ihan uteliaisuudesta. Mitä teoksia onkaan vielä syntymättä? Se kiinnostaa, vaikka alan olla jo itse siinä vaiheessa, että alan lukea omia itselleni tärkeimpiä teoksia uudelleen ja uudelleen.

    t. jope

  7. 7

    sanoo

    Kiitokset, Jope, kommentistasi, joka palautti keskustelun niihin relevantteihin pointteihin, joita Self esille nosti. Kirjablogit eivät todellakaan ollut pääasia.

    Akateeminen Kirjakauppa tosiaankin on ollut Helsingin sydän ja yksi suomalaisen kirjallisen kulttuurin lippulaivoista. Nyt sitä ajetaan hiljaa alas ja se lienee myynnissä, kun Stockmannia saneerataan rajuin ottein parempaan tulos- ja pörssikuntoon. Luulisin, että parin vuoden päästä Akateemista Kirjakauppaa sellaisena kuin olemme sen tunteneet, ei enää ole. Ostajaakaan ei tahdo löytyä, vaikka hinta tuskin taivaita hipoisi. Kirjakaupan trendi on niin huolestuttavasti alaspäin.

    Toki kirjallisuus tavoittaa edelleenkin erityisyleisönsä. Runokirjoilla on ne muutama sata ostajaansa, taideproosalla hieman enemmän. Ei se ole halveksuttavana vähän, koska jokainen lukija ja jokainen lukemistapahtuma on arvokas. Mutta kirjan kulttuurinen relevanssi laajemmassa mielessä näyttäisi olevan hiipumassa. Se tuskin ihmiskuntaa tuhoon syöksee, mutta kaltaistani kirjallisuusihmistä se toki surettaa ja harmittaa.

  8. 8

    Anonymous sanoo

    Harmi, jos epäonnistunut huumori sai sinut lukemaan tekstini henkilökohtaisena kritiikkinä, jollaiseksi se ei ollut tarkoitettu. Kirjallisena keskustelijana olet ottanut näkyvän roolin, mutta kriitikkona muut kuin hesarilaiset tuskin voivat saada ongelmallisen vahvaa portinvartijaroolia. Ajattelin Hitler-kortin niin ilmeisen virheelliseksi, ettei siihen voisi reagoida kuin hymyllä. Vertaus oli sikälikin huono, että Havu ei estänyt Linnaa saamasta riittävästi huomiota elinaikanaan. Ahlqvistillä taisi olla valitettavan paljon vaikutusta Kiven elämään, vaikkei tietenkään postuumiin maineeseen. Teilaava kritiikki ei olisi haitannut niin, jos olisi löytynyt myös näkyviä puolustajia. Juuri siksi pienen portinvartijajoukon rooli on ongelmallinen. Pienessä maassa vastaavia ilmiöitä on muuallakin kuin kirjallisuudessa.

    En myöskään väittänyt, että olisit itse haukkunut liikaa kirjablogeja, ainoastaan, että olen törmännyt tuonkaltaisiin väitteisiin ennemminkin. En edes muista, missä kaikkialla.

    Mitä Valtoseen tulee, julkisessa mediassa arvostelua on ollut varsin vähän. Jos kirjallisuuspiireillä on ollut oma somemyrskynsä vesilasissa, ulkopuolisen on vaikea sanoa siihen mitään. Uskoisin kirjailijan itsensä kestävän vähän kritiikkiä kaiken suitsutuksen jälkeen. Valtos-kriitikoille suosittelen muuten Siipien kantamia. Se on tyyliltään häkellyttävän erilainen kuin Finlandia-voittaja.

    Uskoakseni kykenemättömyys kirjan lukemisen kaltaiseen pitkäjänteiseen toimintaan on ihmiskunnalle ongelma, vaikkei itse lukemattomuus olisikaan.

    Ps. Hitler-korttia on muuten demonisoitu aivan liikaa. Se on vertauksena usein sangen toimiva, nykypäivän Euroopassa aivan liiankin usein…

  9. 9

    Aake sanoo

    Romaanin kuolemaa on suuresti liioiteltu. Juonikkaan mainiota Neuromaania sai alesta 8 eurolla: toivottavasti moni löysi sen sieltä. Hinnoittelukysymykset ovat muuten absurdeja. Erästä naisnobelistin kirjaa myytiin yhdessä ketjussa näin: ovh 41 €, tarjous siitä 39€, josta -30%. Isossa ketjussa saman hinta oli hyllyssä 30€. Eräästä nettikaupasta sai samaa 16 € tarjoushinnalla (perushinta siellä 24€). Ei ihme jos kivijalkamyymälöitä kaatuu. Montaignen esseitten 3 osa ilmestyi nyt, ensi kertaa kaikki suomeksi. 1 osa on myyty aikoja sitten, 2 osa menee parhaillaan alennuksella varastosta.

  10. 10

    sanoo

    Kirjojen varastointi on kallista. Suuri osa muydään lopulta pois puoli-ilmaiseksi.

    Kaiken kaikkiaan kirjojen hinnoittelu on epäonnistunut. Uutuuskirjan hintamielikuva on törkeän kallis, kun siitä joutuu pulittamaan yli 30 euroa. Ja kaikki tietävät, että kun jonkin kuukauden jaksaa odotella, pääsee ostamaan roimaan alehintaan. Ja vähän suositumman kirjan saa aikanaan pokkarina alle kymmeneen euroon.

  11. 11

    sanoo

    Kysyin teiniyttään juuri taaksensa jättävän tyttäreni mielipidettä tästä. Yhden nuoren kokemuksella ei tietenkään ole yleisempää todistusvoimaa, mutta hän ei odottanut taiteen, tieteen tai politiikan instituutioilta alati kiihtyvää ja levotonta ”teiniyttä” vaan eräänlaista puhdistavaa vastavoimaa. Se on hänen mielestään hitaasti muuttuvien instituutioiden eräs tehtävä. Hän muuten sai juuri luettua siskonsa kanssa Nabokovin Lolitan ja olivat erittäin vaikuttuneita (ja keskustelivat kertojaäänen pedofiilistä kataluudesta osuvasti). Ja kuulemma hän ei ole kaveripiirissä ainut kaltaisensa. Vaikka tällä ei ole siis yleistä merkitystä, kyllä se antaa virtaa jääräiselle utopialleni taideinstituution ”hitaasta” merkityksestä.

  12. 12

    sanoo

    Perinteisen lukemisen vähenemisestä ja netin ylivallasta on todellakin syytä puhua.

    Välistä ilmestyy onneksi joitakin
    yksittäisiä raikkaita tuulia, kuten HS:ssa äskettäin haastateltu Piilaaksossa asuva it-yrittäjä Jyri Engeström,joka kertoi lukevansa lapsilleen klassisia suomalaisia satuja. Hän oli huolissan siitä, että nettimaailma vihdyttää ihmiset kuoliaaksi ja esineellistää ihmisiä.
    Lapset eivät saa mallia hyvistä ominaisuuksista esim. säälistä, kuten heidän pitäisi, riikinkukkoilusta kyllä.
    Ja Kaliforniassa on jo leikkimiskonsultteja, jotka opettavat muksuja leikkimään, nämä kun osaavat vain pelata.

    Will Selfillä on varteenotettavia ajatuksia.

  13. 13

    Anonymous sanoo

    Itse taidan lukeutua kulttuuripessimisteihin ja nähdä tässä kirjallisuuden/lukemisen vajoamisessa taas yhden todisteen ja naulan kulttuurin (länsimaisen) kirstuun.
    En oikein mitenkään jaksa uskoa, että digitaaliset apsit yms. korvaisivat menetyksen jollakin samanarvoisella sisällöllä. Joskus aiemmin muistaakseni täällä todettiin, että 1900-luku, kaiken demonisen ohella, oli myös taiteiden kukoistuskausi, viimeinen vuosisata siinä mielessä. Kirjallisuus on tiensä päässä, on klisee, sekin on todettu ja sille on vitsailtu, mutta entäpä jos se onkin juuri niin? Nyt enää sitten digitalisoidumme ”nauttimaan” aiemmin tuotetusta, olemme sohvillamme eräänlaisia hajottaja-bakteereja: teemme taide-kulutustyötä möyhentäen teoksia teoksien perään ja tiedottaen fiilistelystäimme niiden parissa välillä toisillemme nimittäen sitä keskusteluksi. Hah ha, aika synkkä näky, vai mitä?

    Tosin onhan maailmassa on menossa pahemmankin laatuisia ”vajoamisia” kuin kirjallisuuden tila.

    (Kauan sitten ravintolavaunussa kuulin eräänlaisen rukoushuudon näiden kysymysten äärellä: Tulis s-tana sota ja tappais kaikki. No, toivon tietenkin parempaa isänä, mutta alkaako tässä olla jonkinlaisen katharsiksen aika ja paikka? Kaikkea on liikaa liikaa liikaa liikaa. Mulle riitäisi kyllä puhdistumiseksi auringosta saapuva kunnon magneettimyrsky, joka tilttaisi netin ja muutkin elektropiirit totaalisesti kaikkialla maailmassa 10 vuodeksi….)

    jope

  14. 14

    sanoo

    Romaanin kukoistuskausi alkoi 1800-luvulla ja huipentui 1900-luvulla. Nykyinen vuosisata on kukoistuksen hiipumisen aikaa.

    Sinänsä siinä ei ole mitään epätavallista että eri aikakausina polttopisteeseen nousevat eri taiteenlajit ja ilmaisumuodot.

    Tietysti, kun kuulun niihin, jotka arvostavat suuresti kirjallisuutta, tuntuu henkilökohtaisesti hieman haikealta elää tällaista aikaa. Mutta niin se käy.

  15. 15

    Anonymous sanoo

    Tuleeko sinulle Tommi mieleen että maailmaa on myös englannin kielen ulkopuolella? Olet muutenkin täysin keskittynyt englanninkieliseen kirjallisuuteen (miksi?) ja kaksi brittikirjailijaa keskustelemassa brittilehdessä ei kyllä kovin paljon sano kirjan tulevaisuudesta. Suomi on eurooppalainen, ei angloamerikkalainen maa, joten sopisihan sitä hieman seurata kulttuurikeskustelua ja kirjallisuutta Saksassa, Ranskassa, Italiassa jne. Ne ovat kuitenkin ne maat jotka ovat suomalaisille kulttuurille olleet tärkeitä ja ovat sitä edelleen, Venäjästä puhumattakaan. Englanti on, kuten Napoleon sanoi, puotipuksujen maa.

  16. 16

    sanoo

    Minusta tämä ”kaksi päivää Rouva Bovaryn lukemiseen” -tangentti on aika omituinen. Rouva Bovary, kuten lukemattomat muutkin 1800-luvun klassisimmista romaaneista, julkaistiin alun perin jatkokertomuksena kahden viikon välein ilmestyneessä aikakauslehdessä. Jos sen halusi lukea tuoreeltaan silloin vuoden 1856 Ranskassa, sitä ei voinut lukea kahdessa päivässä, vaan se täytyi lukea pieninä pätkinä sen kahden ja puolen kuukauden aikana, jotka siltä vei ylipäänsä ilmestyä.

    Eli romaanin välitön aikalaisvastaanotto edusti todellisuudessa juuri tätä ”Miss Peppu” -lukutapaa, jonka Self maalailee olevan jotenkin 2000-luvulle ominainen. Lisäksi se ei edes periaatteessa olisi edes voinut edustaa muunlaista lukutapaa. Minulle henkilökohtaisesti tämän asian sivuuttaminen – josta en edes ole varma, onko se silkkaa tietämättömyyttä vai tiedetyn asian sivuuttamista kylmästi – tekee psykologisesti mahdottomaksi ottaa vakavasti juuri mitään muutakaan Selfin esseestä.

    (Toini Havu muuten sivumennen sanoen esiintyi vuonna 1970 näyttävästi XZ-shampoomerkin printtimainoksissa, joita julkaistiin Valittuja Paloja myöten – todistelemassa iloisena, että sampoo auttaa jopa rumia kuusikymppisiä tätejä saamaan terveet ja kauniit hiukset. Sellainen oli kirjallinen julkisuuden luonne ja kriitikon kulttuurinen asema Suomessa tuolloin vanhana hyvänä aikana, kun ei ollut somea ja blogeja ja romaanit olivat tärkeitä ja vaativia jne.)

  17. 17

    sanoo

    Siihen nähden, että väität minun keskittyneen täysin englanninkieliseen kirjallisuuteen, olen kyllä kirjoittanut ja julkaissut varsin paljon tekstejä muun kielisestä kirjallisuudesta.

    Kahdessa esseekirjassani esimerkiksi on enemmän tekstejä ei-englanninkielisistä: Flaubertista, Houellebecqista, Malapartesta, Bernhardista, Larssonista.

    Jos yhtään tarkemmin olisit seurannut blogiani, olisit huomannut myös näillä sivustoilla käsitteleväni muitakin kuin jenkkejä tai brittejä.

    Tosin ei minulla ole ongelmaa myöntää, että amerikkalainen nykykirjallisuus (vähän valtavirran ulkopuolella) tarjoaa paljon antoisaa luettavaa. Esimerkiksi jenkkiesseistiikka on huiman hyvää tai lyhtyproosa.

    Selfin kuvaama digitaalinen todellisuus ei mitenkään rajoitu angloamerikkalaiseen maailmaan. Se on globalistoituvaa ja globalisoitunutta kulttuuria, mikä tietysti on yksi ongelman juurista: olemme siirtyneet yhdenmukaisempaan kulttuuriin ainakin pintatasolla, diversiteetti on ohentunut.

    Mutta tätä kehitystä vastaan taistelevat myös monet angloamerikkalaiset hahmot, joista Self on yksi esimerkki. Tai Tim Parks, jonka esseitä olen lainannut blogissani; hänhän on puhunut standardisoituvasta glbaalista romaanista, joka on kirjoitettu suoraan käännösmarkkinoille.

    Siinä mielessä on monesti lähinnä triviaali yksityiskohta, onko kirjan kirjoittanut jenkki, britti, saksalainen, italialainen tai skandinaavi. Parks (joka on vuosikymmeniä asunut Italiassa) puhuu siitä, kuinka italialaisessa kirjallisessa kulttuurissa menestyksen mittariksi on tullut yhä enemmän se, onko kirjailija breikannut käännösmarkkinoilla, tunnetaanko hänet New Yorkissa. Ei enää riitä jos tunnetaan Roomassa.

    Kyllähän meillä Suomessakin uutisoidaan näkyvästi kaikki käännösmarkkinoiden menestykset. Ja maailmalla menestyvät kirjailijat avoimesti puhuvat siitä, kuinka he välttävät esimerkiksi laittamasta kirjoihinsa huonosti muille kielille kääntyviä erisnimiä tai omaan kulttuuriin spesifisti ankkuroituvia juttuja.

  18. 18

    sanoo

    Uschanov:

    Ei Self tuota Bovary-hommaa nosta esiin, vaan se on minun laatimani esimerkki hänen kuvailuistaan. En siis tarkoita aikamatkaa Bovaryn julkaisemishetkeen, vaan kuvittelin klassikoita lähestyvää diginatiivia siinä hengessä, jolla Self kuvailee diginatiivin suhdetta kirjallisuuteen. Miss Peppu -todellisuutta taas ei taatusti ollut 1800-luvun lukijoilla siinä mielessä kuin siitä Self puhuu.

    Flaubert muuten taisi erota esimerkiksi Balzacista siinä mielessä, että hän kirjoitti Bovaryn kuitenkin alusta loppuun valmiiksi ennen kuin sitä alettiin julkaista. Sehän oli hänellä aika kauan työn alla. Mielestäni se näkyy kirjan rakenteessa ja tyylissä, sillä se on huomattavasti jämäkämmin rakennettu kuin Balzacin teokset, joissa jatkokertomuksellisuus näkyy. Flauberthan oli sitä mieltä, että Balzac olisi ollut loistava kirjoittaja jos olisi osannut kirjoittaa. Julian Barnes on sanonut, että Bovary on ensimmäinen moderni romaani (juuri siksi että se on kirjoitettu kompaktimmin teokseksi kuin jatkokertomusmetodilla laaditut) ja postuumisti julkaistu Bouvard & Pécuchet ensimmäinen modernistinen romaani.

    Toini Havu putkahti tänne kommenttien kautta, minusta riippumattomista syistä.

  19. 19

    sanoo

    Tämä taitaa olla niitä asioita, joissa vain ikään kuin kipukynnykset sijaitsevat eri ihmisillä eri paikoissa. Toki on totta, ettei nykymuotoista Miss Peppu -kulttuuria ollut 1800-luvun Ranskassa. Mutta omasta mielestäni esimerkiksi Miss Peppu -kulttuurin ja sen ilmiöpiirin välinen ero, jolla Bouvard ja Pécuchet huvittelee, on lopulta viime kädessä vain suhteellinen. Sama koskee myös monia muita Flaubertin elinajan kulttuurisia trivialisoitumisilmiöitä, joita hän itse inhosi ja joista hänen kaunopuheisia inhonilmauksiaan on siteerattu vaikkapa Barnesin Flaubertin papukaijassa.

    Toini Havu -anekdootti oli ihan puhtaasti anekdootti, ei piikittelyä mitään tai ketään kohtaan. En edes olisi muistanut sitä, ellei Hannu Raittila olisi tässä esiintynyt samassa yhteydessä. Kaivoin tuon mainoksen, johon muistin lapsuudessa törmänneeni, vuosia sitten esiin – ja kustannusmaailman henkilösuhdeverkoston kautta se päätyi ensin Mari Mörön ja sitten myös hänen silloisen kumppaninsa Raittilan nähtäväksi. Ainakin Möröltä minulle välitettiin siitä ihastuneet kommentitkin; en enää muista josko myös Raittilalta.

  20. 20

    sanoo

    Lisäksi vielä se, että jos Selfillä on mielessään jokin kirjallisen kulttuurin kukoistuskausi (enkä väitä että on, mutta saattaa hyvinkin olla), hän ei sijoita sitä 1800-luvulle vaan 1900-luvulle.

  21. 21

    sanoo

    ”Mutta omasta mielestäni esimerkiksi Miss Peppu -kulttuurin ja sen ilmiöpiirin välinen ero, jolla Bouvard ja Pécuchet huvittelee, on lopulta viime kädessä vain suhteellinen.”

    Näin toki on. Flauberthan suunnitteli B&P:stä monumenttia inhimilliselle ”typeryydelle” ja piti typeryyttää ajasta aikaan yhtenä ihmiskunnan hallitsevista piirteistä. Siinä mielessä Miss Peppu -kulttuuri ei millään tavalla häntä yllättäisi tai kummeksuttaisi, vahvistaisi vain hänen aiempia käsityksiään porvarin perimmäisestä naurettavuudesta.

  22. 22

    Anonymous sanoo

    Anolle joka penäsi mukaan muutakin kuin englannin kielistä sanoisin, että onko parhaalla mahdollisella kirjallisuudella oikeastaan edes minkäänlaista kotimaata? Kieli on, mutta kotimaata…ensiajatuksena, ei ole. Onko Cormac McCarthy jenkkikirjailija? Ei. Entä Peter Handke itävaltalainen? Jose Saramago portugeesi? Ei. Eivät ole, syvimmiltään.
    Nyt kun alan kehitellä ajatusta em. pohjalta herättää se uusia näkymiä ja levottomia ajatuksia ns. kotimaiseen kirjallisuuteen. Kuka tekijä ylittää maansa? En tarkoita käännöskelpoisuutta tai kansainvälistä kiinnostavuutta tai edes globaalia tematiikkaa vaan jotain muuta. (Kyllä niitä on.)

    jope

  23. 23

    Aake sanoo

    Romaanin ja sinfonian kohtalon vertailu voisi olla kiinnostavaa. Romaaniin verrattuna sinfonia on virallisestikin kuollut. Senhän voi helposti todentaa esim. nimeämällä kolme 1990-luvulla syntynyttä sinfoniaa ja romaania. Romaanit löytyvät todennäköisemmin helpommin. Sinfonia oli luonteeltaan jotenkin kollektiivisempi, esittäminen vaati yhteisöä ainakin 1800-luvulla. Romaanin vastaanotto ei ole tällaista koskaan siinä määrin vaatinut.

    Tommien kommentit Ms Peppu kulttuurista herättivät ensin ihmetystä, mutta sitten pakokauhun, jos tämä tosiaaankin on Kulttuuri! Nykypoliittinen meno, nykytalous ym. – peppunäkökulma tuntuukin äkkiä varmalta ja turvalliselta. Muistelen Juha Seppälän eri hahmojen kommentoineen erityisellä lämmöllä itse peppuasiaa, vaikkapa Suomen historia-teoksessa. Sehän pysynee alati merkityksellisenä, lämpimänä, joistakin vastustavista suuntauksista huolimatta. Tarkoitan ei-virtuaalista puolta, mutta jo kirjoittaessanikin tajuan toiveeni houkkamaisuuden. Seppäläkin on kirjoittanut klikkauksen merkityksen noususta ainakin blogissaan. Mutta nyt pitääkin jo mennnä katsomaan mitä Rihannalle kuuluu!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *