Kummallinen nihilisti

”Tout, comme on dit, nous sépare – à l’exception d’un point, fondamental: nous sommes l’un comme l’autre des individus assez méprisables.”

Posti toi uutta Michel Houellebecqia. Poleemisen Ennemis Publics -keskusteluteoksen, joka perustuu Houellebecqin kirjeenvaihtoon Bernard-Henri Lévyn, epäilyttävän filosofisen linssiluteen, kanssa.

Joudun puskemaan päätäni kielimuuriin, koska Ennemis Publicsia ei ole vielä käännetty eikä ranskan kielen taitoni ole hyvä. Pakko kuitenkin yrittää lukea. Olen Houellebecqin fani ja ihailen kaikkea, mitä hän tekee. Hänen epäonnistumisensakin tuntuvat minusta nerokkailta.

Lehdistö, tämä hölmistämisen koulu, kuten Gustave Flaubert sitä nimitti, rummutti viime syksynä Ennemis Publicsia kohuteoksena muuallakin kuin Ranskassa. Ja ilkkui vähän ajan päästä kirjan odotettua kehnompaa myyntiä.

Nihilisti, reaktionääri, kyynikko, rasisti, misogyyni. Nämä ovat Houellebecqin mukaan yleisimmät hänestä käytetyt luonnehdinnat. Listaan voi lisätä linkittämässäni Guardianin artikkelissa esiintyvän neronleimauksen: ageing enfant terrible.

Julkisen sanan Houellebecqista viskomat epiteetit kertovat lähinnä siitä, että toimittajille ei makseta palkkaa ajattelemisesta. Jos on paneutunut Houellebecqin tuotantoon, ei tule heti mieleen määritellä häntä esimerkiksi nihilistiksi. Toki hänen romaaniensa todellisuus sisältää runsaasti nihilistisiä aineksia, mutta havaitsijaa ei pidä laittaa tilille hänen havainnoistaan.
Taannoin Kerberokseen tekemässäni esseessä luonnehdin Houellebecqia näin:

”Hän vie pimeyden ytimeen, pakottaa kohtaamaan jälkiteollisen lännen asukkien elämää määrittävät totaliteetit paljaina ja raakoina. Hänen kirjoissaan kajahtelee markkinatalouden läpitunkema sisällyksetön, vieraannuttava ja läpeensä estetisoitunut todellisuus, Jumalan ja suurten kertomusten kuoleman jälkeinen maailma, josta on kadonnut kiinteys ja mieli, usko ja toivo, iäisyysperspektiivi. Yksilö pelkistyy elämysteollisuuden houreiden kyllästämäksi orjaksi, joka oppii rakastamaan kahleitaan. Yksilön vapaus pelkistyy kuluttajan vapaudeksi, tässä ja nyt -elämiseksi, jossa suuntaudutaan puhtaasti materialistisiin päämääriin, koska kuoleman jälkeistä elämää ei ole.”

Minulle Houellebecq on ennen kaikkea moralisti, ja hän on niitä harvoja kirjailijoita, joista voi käyttää tällaista luonnehdintaa ilman että se tuntuu vaivaannuttavalta.

Houellebecqin kenties parhaan romaanin Alkeishiukkasten ydinkysymyksiä on yhteisöllisen elämän mahdollisuus/mahdottomuus maailmassa, joka on hylännyt uskonnosta kumpuavat traditiot ja juutalaiskristilliset moraaliarvot. Omia kirjallisia lähtökohtiaan Houellebecq sivuaa Mahdollisessa saaressa romaanihenkilö Danielin, rääväsuisen stand up -koomikon suulla:

”olin aina pyrkinyt tuomaan esityksiini tietyn määrän epäilyä, epävarmuutta ja epämukavuutta, vaikka ne olivatkin (ja olin itse ensimmäisenä tunnustamassa sen) globaalisen inhottavia.”

Ennen näiden kommenttien lausumista Daniel on tuominnut elokuvaohjaaja Larry Clarkin tekeleet niiden brutaalin ja vulgaarin nihilistisyyden vuoksi. Clarkin edustama nietzscheläinen roskasakki – jolla sivumennen sanottuna on käsittämättömän paljon valtaa taide- ja kulttuurielämässä – tavoittelee ”sivilisaatiota edeltänyttä vaihetta, koska sivilisaation voi määritellä sen mukaan, miten se kohtelee heikompiaan, niitä jotka eivät ole enää tuottavia ja haluttavia”.

Houellebecqin tuotannon tunnusomaisin piirre on rakkauden ja pyhyyden menetyksen synnyttämä melankolia (joka ilmenee milloin suruna, milloin turtumuksena, milloin inhona, milloin vihana). Tämä menetyksen kokemus luonnehtii sekä romaanihenkilöiden keskinäisiä suhteita että heidän suhteitaan ympäröivään todellisuuteen. Esikoisromaanissaan Halujen taistelukenttä (joka ilmestyy tänä keväänä vihdoin suomeksi) Houellebecq koskettelee suoraviivaisesti sitä, mikä sija jää rakkaudelle ostamisen, myymisen ja suorittamisen maailmassa:

”Love as a kind of innocence and as a capacity for illusion, as an aptitude for epitomizing the whole of the other sex in a single loved being rarely resists a year of sexual immorality, and never two. In reality the succesive sexual experiences accumulated during adolescence undermine and rapidly destroy all possibility of projection of an emotional and romantic sort; progressively, and in fact extremely quickly, one becomes as capable of love as an old slag.” (Lainaus englanninkielisestä käännöksestä).
Houellebecq on ehdottomasti provokaattori, mutta nihilisti hän ei ole koskaan.
Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Houellebecq-tuntemukseni rajoittuu toistaiseksi Mahdolliseen saareen, mutta tuon romaanin pohjalta termi ”nihilisti” kuvaa hyvin reaktiotani siinä vaiheessa, kun olin lukenut noin 50 sivua. Herää epäilys, ovatko termiä käyttävät lukeneet edes tuota yhtä romaania loppuun.

    Mahdollisen saaren lukeminen oli jotenkin häiritsevän intiimi kokemus, vaikka näkökulma on, kuten sanot, itse asiassa aatehistoriallinen.

    Monet ”provosoivat” kirjailijat rakastavat sodanjälkeistä intellektuelliromantiikkaa, pseudo-nietzscheläistä nihilismiä ja moraalin uudelleenarviointia. Houellebecq näyttää huomanneen, että vuosikymmenet ovat vierähtäneet ja varjot ehkä jo toisaalla.

  2. 2

    sanoo

    ”Houellebecq näyttää huomanneen, että vuosikymmenet ovat vierähtäneet ja varjot ehkä jo toisaalla.”

    Juu. Varsinkin Alkeishiukkaset on irtiottoa 60-lukulaisesta hippi- ja radikalistisukupolvesta.

    Houellebecqin mukaan 60-lukulainen vastakulttuuri – julkilausutuista ihanteistaan huolimatta – tosiasiassa tasasi tietä taloudelliselle ja seksuaaliselle liberalismille, jotka paljolti selittävät nykyaikaa riivaavaa passiivista nihilismiä – jota vastaan Houellebecqia pelkurimaisemmat kirjailijat käyvät ironisoimalla kaiken. Ja osoittavat siten vain oman avuttomuutensa.

  3. 3

    juha saari sanoo

    Michel Houellebecqin pistää henkilönsä suuhun rajuja näkemyksiä, joiden kautta varmasti itsekin haluaa sanoa jotain kollektiivisesta rappiostamme. Ei fiktiivisen henkilön sanomaa voida tietenkään suoraan kirjoittajaan yhdistää, mutta tässä tapauksessa yhteys taitaa kyllä ainakin retorisella tasolla löytyä: kyynisyys, populistinen moralismi ja retorinen nihilismi (sitä nihilismi minusta aina on, lopultakin vain moralismia) ovat mielestäni osa Houllebecqin taiteilijakuvaa, kuka ties vaikka luonnettakin (ehkä hän on kuin Nietzsche, jonka filosofian ja patologian rajaa on mahdotonta ihan selvästi vetää).

    Sivulla 67 Mahdollisessa saaressa Daniel sanoo näin harkitessaan että ostaa alaikäistä seksiä : ”Haluja lietsotaan sietämättömyyteen saakka ja sitten tehdään niiden toteuttaminen yhä mahdottomaksi; se oli ainoa periaate jolle länsimainen yhteiskunta perustui.”

    Innostuin kirjasta, kunnes tulin tähän kohtaan. Kiellän ehdottomasti, että kyse olisi omasta moralismistani. Tuntui vain siltä, että kuuntelisin asiakkaani (olen töissä Rikosseuraamuslaitoksessa) selitystä teoilleen; todellisuuden yksinkertaistamista, joka antaa oikeiden omiin tekoihin. Taiteilijan kohdalla se tarkoittaa, että luodaan kokonainen ja eheä demonius, jonka saa tuomita kerralla ja sitten kritisoida sitä liian helposti (onneksi meillä siis taiteen rinnalla tehdään myös tiedettä!).

    Itselleni mieleen nousi heti tuosta lauseesta kysymys, onko halujen lietsojan ja niiden hillitsijän takana todellakin sama agentti? Vai haluaako populisti kyynikko vain ajatella niin ollakseen itse kirkkaammin olemassa? Sama kysymys koskee tietenkin myös hänen lukijoitaan, kun haluamme romaanin muodossa selkeän kuvan pahasta jota vastustaa.

    Kun närkästymme vaikkapa persujen populismista, hyväksymme oitis saman taiteessa, siltä minusta usein tuntuu. Jo mainitsemani Nietzsche, yksi niistä filosofeista joista iana vain jaksan innostua, oli minusta hänkin ärsyttävä populisti, joka yritti perustella myötätuntoa kristinuskon ja kulttuurisopimusten tuottamaksi toissijaisuudeksi ja pahaa jotenkin ensisijaiseksi, joksikin, mikä on enemmän olemassa laumasieluisten sopimustemme takana; hän teki siis ’alkuperäisemmällä pahalla’ helppoa läsnäolon metafysiikkaa.

    No. Takaisin Houllebecqiin. Tuo henkilöhahmon lause oli kuin ketjut olisivat lähteneet polkupyörästä. Lukemisen dynamiikka ja mielekäs merkitys katosi kerralla. On totta että taiteen onkin tarkoitus herättää kysymyksiä, mutta jos taiteilija liian selkeästi itse luo sitä ongelmaa jota yrittää paljastaa, kiinnostukseni ei vain jaksa enää riittää hänen kuuntelemiseensa. Luen kirjan loppuun ja varmasti muitakin tekijän opuksia. Mutta nyt minun kyllä täytyy oikein hakea uutta lähtöä Mahdolliseen saareen.

    t. juha

  4. 4

    juha saari sanoo

    Kommentoin Houellebecqia aika turhautuneeseen sävyyn edellä. Nyt olen lukenut Halujen taistelukentän (suosittelen, on ohutkin)ja mielenkiintoni Houellebecqiin heräsi taas.

    Samastin ehkä kommentissani sittenkin liikaa kirjailijan ja henkilöhahmon helpon ja lattean kyynisyyden ja närkästykseni syntyi siitä.

    Taistelukenttää lukiessa oli helppoa hylätä kaikki,ihan kaikki kirjailijan henkilöä koskevat oletukset. Niillä ei tietenkään ole mitään merkitystä, kun teos saa minut taas ajattelemaan (tosin jo aiemmin toisaalla esittämiäni)ajatuksia, jotka voi tiivistää näin: vapaus on etuoikeutettujen juttu ja tätä etuoikeutettujen määrittelyoikeutta on aina syytä uhmata ja ainakin vähän jopa vihata.

    Houellebecq kirjoittaa mm. seksuaalisen vapautumisen etuoikeudesta ja sen seurauksena (tarkoituksettomasta) julmuudesta vapauden ulkopuolelle jääviä kohtaan.

    Kyse on siis etuoikeutettujen oikeudesta määritellä arvoja.

    Mutta sama koskee melkeinpä kaikkea ihmisten välistä vuorovaikutusta (ja on mielestäni aina koskenut; kyseessä ei ole nykyinen ilmiö): vilpittömiä motiiveja, motivaation arviointia toisissa ihmisissä, pasifismia, mytätuntoa, sääliä…

    Esimerkkejä:

    Kafkan Muodonmuutoksessa ihmiset harjoittavat eräänlaista ontologista luokkasotaa kun Samsan on sisäistettävä muiden häneen osoittama inho, sääli ja myötätunto ollakseen olemassa (Samsan kuoriaisuus on mielestäni tämän tilanteen arkkityyppi: mikä on sinun henkilökohtainen kuoriaisuutesi?);

    kerjäläiselle almunsa antava vetääkin sen takaisin arviodakseen ”yön yli” omia motiivejaan (haluammehan olla vilpittömiä ja jopa syyllisyydestämme vapaita varsinkin harjoittaessamme hyviä tekoja);

    tämä esimerkki on omasta työstäni: rikosseuraamustyöntekijä arvioi (ja epäilee) asiakkaansa motivaatiota päihdehoitoon koska pelkää kunnan kieltäytyvän jo neljännen hoitokerran kustantamisesta; hän ajattelee siis pääoman logiikalla eikä puhtaan humaanisti ja ammatillisesti kuten haluaisi uskoa ajattelevansa(ehkä Marx olisi kiinnostunut motivaatiosta luokkataistelun käsitteenä);

    sodan mielettömyydestä puhuva määrittelee sodan automaattisesti enemmän hyökkääjän moraalittomaksi teoksi koska puolustautuvan näkökulma sotkee rauhan ja vapauden etuoikeutta nauttivan idealismia.

    Siinä siis muutamia esimerkkejä asenteistä, jotka kovin mielellämme oletamme humaaneiksi ja eriarvoisuudesta puhtaiksi mutta jotka eivät lopulta ole muuta kuin etuoikeutettujen puhetapoja määriteltäessä itseä ja toista ihmistä. Ideologista rajankäyntiä. Nämä teemat Houellebecq nosti taas mieleni sopukoista uhmattavaksi tai jopa vihattavaksi. Eikä hänen henkilöstään ole tarpeen tietää yhtäkäs mitään.

    t.juha

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *