Kuinka massat pelastivat Wall Streetin

”Let us acknowledge that the conservative comeback of the last few years is indeed something unique in the history of American social movements: a mass conversion to the free-market theory as a response to hard times. Before the present economic slump, I had never heard of a recession’s victims developing a wholesale taste for neoclassical economics or a spontaneous hostility to the works of Franklin Roosevelt. Before this recession, people who had been cheated by bankers almost never took that occasion to demand that bankers be freed from ’red tape’ and the scrutiny for the law.”

Näin kirjoittaa Thomas Frank poliittisen pamflettikirjallisuuden parhaita perinteitä edustavassa kirjassaan Pity the Billionaire. The Hard-Times Swindle and the Unlikely Comeback of the Right. New York Timesin kriitikko luonnehti Frankia ajattelevan ihmisen Michael Mooreksi. Ihan hauska luonnehdinta, vaikka en ole varma, tekeekö se oikeutta sen paremmin Frankille kuin Moorelle.

Latasin Frankin kirjan iPadille luettuani New York Timesin arvostelun. Kirjaa lukiessani huomasin tuumiskelevani, että tämä tällainen on minun ajanvietekirjallisuuttani. En ole koskaan innostunut dekkareista tai trillereistä, mieluummin katson dvd:ltä Jason Bourne -leffoja. Yksi Jo Nesbö vuodessa riittää minulle jännityslukemistoksi. Sen sijaan Pity the Billionairen kaltaista poleemista ei-kaunokirjallista asiaproosaa luen ahmimalla. Frank hallitsee genrensä hyvin, ei pyri ”objektiivisuuteen” tai ”neutraaliin yhteiskuntatieteelliseen otteeseen”, vaan hyökkää avoimesti amerikkalaista oikeistoa vastaan, välillä melkein sylki pärskyen. Pity the Billionaire täyttää pamflettikirjan tärkeimmän vaatimuksen: se lohduttaa yksiä ja suututtaa toisia.

Eipä silti, kyllä Frank esittää kiintoisia analyysejäkin. Kuten kirjan alaotsikosta voi päätellä, häntä askarruttaa se, miksi finanssikriisi ja lama — jotka olivat pahimmat sitten 1930-luvun — eivät ole lisänneet tuntuvasti vasemman laidan kannatusta, vaan pikemminkin luoneet pohjan ärhäkän oikeiston nousulle, josta selvin esimerkki Yhdysvalloissa on teekutsuliike. Samoja kysymyksiä on pohdiskeltu myös Suomessa ja Euroopassa.

Frankin mielestä Yhdysvalloissa demokraatit luottivat liikaa siihen, että vanhat historialliset kaavat toteutuvat automaattisesti eli äänestäjät hylkäävät republikaanit. Sehän tuntuikin loogiselta, olivathan finanssikriisi ja lama seurausta siitä politiikasta, jota republikaanien johdolla oli kolmen vuosikymmenen ajan toteutettu. Kuitenkin 2010 kongressivaaleissa republikaanit saavuttivat suurimman voiton vuosikymmeniin. Frankin mielestä tämä johtuu siitä, että republikaanipuolueen oikeistosiipi onnistui uhkayritykseltä näyttäneessä ”hyökkäys on paras puolustus” -taktiikassaan. Ärhäkkä oikeisto käänsi talousahdingon koetteleman kansan vihan mädästä systeemistä erilaisia yhteiskunnan eliittejä kohtaan (poliitikot, virkamiehet ja heidän kanssa kytköksissä olevat suuren rahan edustajat). Teekutsuliikkeen propaganda väitti, että finanssikriisin ja laman syyt eivät olleetkaan reaganilaisten oikeistohippien 1980-lukulaisen vallankumouksen luomassa sääntelyn purkamisen, yksityistämisen ja markkinoiden vapauttamisen kolmiyhteydessä. Itse ongelmasta äänestäjien huomio suunnattiin ongelman epäsuosittuihin ratkaisumalleihin, kuten rahoitusalan pelastuspakettiin TARPiin (joka oli republikaanipoliitikkojen käsialaa). Lisää vettä myllyynsä ärhäkkä oikeisto sai virkakauttaan aloittelleen Obaman hallinnon terveydenhuoltouudistuksesta, joka suistaisi Yhdysvallat ”sosialismin tielle”.

Amerikkalaisen politiikan voimatekijäksi noussut teekutsuliike ei ratsastanut perinteisillä uskonnollisen oikeiston teemoilla, kuten abortin vastaisuudella, vaan uskonnollisuudeksi muutetulla vapaan markkinatalouden puolustamisella. ”Your mortgage is not my problem!” sanottiin erään teekutusliikkeen kannattajan kyltissä. Frankin mielestä se kiteytti olennaisen. Teekutsuliikkeen peruskannattajissa oli runsaasti talousahdingon koettelemia pienyrittäjiä. Heihin upposivat väitteet, joiden mukaan finanssikriisin aikaan saanut subprimelainakaaos johtui siitä, että heidän naapurustossaan elää parasiitteina laiskoja ihmisiä varoihinsa nähden liian kalliissa kodeissa. Teekutsuliikkeen piirissä talouden pelastuspaketeissa herättivätkin suurinta raivoa tavallisille asuntovelallisille myönnetyt huojennukset. ”Tämä tällainen ei kuulu Amerikkaan!” Wall Streetin pankkiirien bonukset toki herättivät myös närää, mutta ne kohut menivät ohi varsin nopeasti. Frankin mielestä tämä asetelma kuvastaa amerikkalaiseen kapitalismiin läpi vuosikymmenten kuulunutta ideologista sumutusta: äärimmäisen kova markkinatalous myydään suurelle yleisölle tavallisen pienyrittäjän kasvoilla, vaikka verojen leikkaukset ja sääntelyn purkamiset hyödyttävät eniten harvalukuista rikkaiden joukkoa.

1980-lukulaisen vallankumouksen jälkeen Amerikan rikkaat ovat olleet ennen kaikkea pankkiireja ja sijoittajia, eli niitä jotka tekevät rahalla rahaa, kun taas takavuosikymmeninä varakkuuslistojen kärki koostui industrialisteista, joiden omistamat yritykset valmistavat konkreettisia tavaroita kuluttajien tarpeisiin. Rahoitusala muodostaa nykyään Yhdysvaltain bkt:sta kahdeksan prosenttia, kun kolme vuosikymmentä sitten osuus oli viisi prosenttia. Taloustieteen nobelistin Paul Krugmanin mukaan rahoitusala on todellisuudessa pikemminkin tuhonnut kuin lisännyt arvoa kansantaloudessa. Se 400 miljardia dollaria, joka muodostuu rahoitusalan bkt-osuuden kasvusta, on puhdasta finanssikeinottelua, vaurauden illuusion luomista ja ylläpitämistä yhä monimutkaisemmilla ja vaikeammin hallittavilla sijoitusinstrumenteilla, kuten johdannaisilla ja  strukturoiduilla tuotteilla.

Frankin kirjan ikävimmät osiot keskittyvät kuitenkin Barack Obamaan. Vaalikampanjassaan hän valoi miljooniin äänestäjiin toivoa ja tulevaisuudenuskoa, mutta nyt virkakauden lähestyessä loppuaan useimmat toiveet ovat valuneet tyhjiin. Frankin mielestä Obama on pettänyt häneen uskoneet ihmiset. Omalta kohdaltani voin sanoa, että en missään vaiheessa odottanutkaan Obaman muuttavan Yhdysvaltain politiikkaa juurta jaksain. Tämä kävi minulle selväksi siinä vaiheessa, kun selvisi että Obama on saanut eniten kampanjarahaa Wall Streetilta. Samoihin aikoihin haastattelin erästä englantilaista hedgerahaston salkunhoitajaa, joka puhui innostuneesti Obaman taustajoukoista. Silti minä iloitsin Obaman valinnasta. Oli tärkeää, ettei Yhdysvaltain presidentiksi valittu John McCainia ja varapresidentiksi Sarah Palinia.

Kommentit (5)
  1. Poikkesin eilisiltana upeassa Työväentalossa
    Siltasaarella. Sinne kokoontui nuoria huolenkantajia ja intomieliä, asioiden laitojen
    ymmärtäjiä. Alustajia oli naapuriblogisti Timo
    Hännikäinen. Johdonmukaisen ankaraa tylytystä
    funkkiksen ulkonäöstä. Vessa kraana ja keskuslämpö olisi voitu seinittää ja katottaa
    entiskauniimminkin. Uudet eliitit (insinöörit ja
    työväenliikkeen toimihenkilöt) purkuraivosivat
    herrasväkeä vastaan. Verovallalla (ed.polvien
    lakko- ja äänioikeusvoittojen jälkeen) , nämä
    alkoivat bygata illuusiota. Vikaan meni.
    Väärinkäsitys oli ihmisluonnon käsittäminen
    sellaiseksi kuin heränneet sen itseoivalsivat.
    Se materialismista.

    Tänään Hesarissa on taas kuvaa yhdestä tihutyöstä (ei perhetappo, paitsi välillisesti) kun
    Albertin- ja Sepänkadun kulmatalo purettiin
    50-vuotta sitten.

    Timo Harakka ,myös blogisti, selvitti kapitalismia
    ja sen puhemiehiä,sen yliopistoreettoreita. Huomionarvoisinta, mitä itseeni tulee, olivat näiden lukiolais- ja 2vitosikäisten tiedot,ojennukset, ja artilulointilevollisuus. Ja se että äänessä olivat melkein poikkeuksetta pojat.
    He puhuivat koulukirjojen ulkopuolisista faktoista ja koulukirjojen kapeutta vastaankin joku. Ja tytöt
    olivat hiljaa. Pakostakin hoksasin että noinkohan.
    Pojat ja tytöt ovat eriä. Nuo palavamieliset
    tahdikkaat pojat kyllääntyvät koulupenkkien puumaisuuteen -ja putovat. Tytöt elävät kiitoksesta -ja menestyvät menehtyäkseen ?

    En ennen ollut nähnyt kuullut aistinut tätä empiriaa ; tätä havaintoa poikien älyllisyydestä
    ja moraalista vs tyttöjen koulukelpoisuudesta ja
    kiltti-mukautuneisuudesta. Se eilinen oli kuin
    laboratorio -varsinkin tämä Harakka session keskusteluosuus. Olisipa ao.ministerivirkailijoita
    ollut paikalla. Tuskin olisivat havainneet mitä minä subjektiivistesti merkkasin todeksi. Ja vielä
    vähempi vetäneet johtolankoja hirttosilmukoiksi
    saakka, jollaisiski ne minulle kietoutuvat näiden poikien kurkkuihin tulevina ohikatsomisen ja kuulumattomiin jäämisen vuosikymmeninä. Maailma on kilttejä varten.

    Palaan kapitalismiin (Melender Harakka Frank)
    ihan kohta,mutta sanoisin nyt että sen ed. Boomerangin Michael Lewisin leffa rahavallan tylsistyttävyydesta pesiksessäkin -urheilukin
    tärvelty- ja rahainvestoinneista pelaaja”osaajiin”
    managereihin jne ,kuin Firmoissa siis, menee
    Kinopalatsi 4 klo 21.15 ”Moneyball”.
    Jukka Sjöstedt

  2. Kävellessäni Paasitornilta Metrolle lauantai-iltana edelläni paineli kaksi nuorälykköä isoon
    ääneen kokousantia purkaen. Aivan ”lapsellisen
    helppoa marginaalisen kulutusalttiuden derivointia” oli laskettu yliopistoseminaarissa.

    Joo. Jos on pitkä tilastosarja jätskiostoista ja
    viikkorahoista,niin saahan niistä derivoitua. Ja
    laskuoppi on helpointa taivaan alla. Ja turhaa
    tavallisesti,turmiollista monasti. Ja joutavaa jos
    selvitetään kuinka monta tuuttia enemmän
    kylän jäätelökoju saa kaupaksi kun penskojen
    viikkorahaa on nostettu 2 eurolla siitä mitä se
    aiemmin oli. Tässä on monta asiaa esitutkittava,
    spesifoitava ja sitten kun tilastonumeroista
    pääseen (tutkijan omassa sisikunnassa sopuun), niin ei ole temppu eikä mikään kirjoittaa yhtälöt ja laskea se että viikkorahan
    nousu 7 prosentilla lisää jätskinsyöntiä 3 prosentilla.

    Naurettavaa.Joopa,mutta tällaista oli Sirkka Hämäläisenkin väitöskirja. Tällaista pitkälti on
    ekonometria ja niin on kliininen lääketiedekin.
    Potilasmittauksia kuume verensokeri -paine
    valkosolu luuntiheys vastaan joku terapiananto tai lääkelaji määrä kestoaika jne.

    Kun Timo Harkakka henkevästi toi kehiin myös
    Thomas Kuhnin,niin ylläoleva olisi sitä normaalitiedettä,standarditutkijan kädestä ja
    metodimyllystä. Hoopoa vain että nämä vaativat ja saavat shamaani/pappis/kreivillis statuksen
    nykyelämässämme. Luojan kiitos tosi henkevää
    taloussosiologiaa myös harjoitetaan eikä taloustiede kaikilta osin sovi yllävihjattuun narrinpeliin. Finanssikriisi on tuonut esille rutkasti hienoa ihmistodellisuuden ymmärtämistä ja terävää tilannekohtaista kuvausta kriisin mahdollistajista -asioista ja tekijöistä. Suomelle kunniaksi Bengt Holmström MIT:ssä on tosi kova nimi varhaisena varjopankki-ilmiön kuorijana kaverinsa Gary Gortonin kanssa. Ben Bernanke
    viittasi Gortoniin kun kysyttiin Elisabeth II:n
    viaton kummastelu. Miksi tämä kriisi. Siis Fed:in
    pääjohtaja: ”lukekaa Gortonia”.
    jatk.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *