Kritiikin kritiikkiä

”En keksi mitä käyttöä sanomalehdellä on runokritiikissä”. Sitaatti on peräisin runoilija Kristian Blombergilta täältä.

Kyseessä lienee tahallinen kärjistys. Oikeasti Blomberg kai tarkoittaa, että sanomalehdet eivät hänen mielestään julkaise kelvollista runokritiikkiä. Jos julkaisisivat, Blomberg olisi varmasti sitä mieltä, että sanomalehdet tekevät arvokasta kulttuurityötä kirjoittaessaan lyriikasta. Elämä on Blombergin mielestä toisaalla: pienjulkaisuissa ja runousblogeissa eli siellä missä toimintaa ohjaa journalismin liiketoimintalakien sijasta rakkaus taiteeseen.

Ymmärrän, tai ainakin kuvittelen ymmärtäväni, Blombergia. Sitä kuitenkin ihmettelen, että hän puhuu pelkästään runokritiikistä. Eikö hän löydä proosakritiikistä samalla tavalla arvostelun aihetta? Vai lukeutuuko hän niihin nykyrunoilijoihin, jotka eivät piittaa suomalaisesta proosasta sen vertaa että alentuisivat edes puhumaan siitä?

Kun Kritiikkiportti aloitti toimintansa, olin innoissani: yhdellä klikkauksella pääsisin lukemaan tärkeimpien päivälehtien kirjallisuusarviot enkä olisi pelkästään Helsingin Sanomien printtilehden varassa. Nyt kun olen parin vuoden ajan seurannut Kritiikkiporttia, en enää ole niin innoissani. Sanomalehtikriitikoiden taso ei todellakaan päätä huimaa. Toki heidän joukkoonsa mahtuu hyviäkin, mutta yleisilme on valju. En ole varma, menettäisikö suomalainen kirjallisuus paljoakaan, jos kaksi kolmasosaa nykyisistä sanomalehtikritiikeistä jätettäisiin julkaisematta. Minä en ainakaan jäisi niitä kaipaamaan. (Toki suuri osa arvioista on muiden kuin varsinaisten kriitikoiden kirjoittamia, mikä tietysti vaikuttaa kehnoon yleisarvosanaan.)

Joskus tuntuu, että useimmat kriitikot antavat itselleen anteeksi jo ennen kuin ovat ehtineet kirjoittaa ensimmäistäkään virkettä. ”Tästähän maksetaankin niin surkeasti…” Päivästä toiseen tulee vastaan selostuksenomaisia rutiinihuitaisuja, joiden arvottava osuus muodostuu puhkikuluneista kritiikin kliseistä tyyliin ”juonenkuljetus takeltelee”, ”henkilöhahmot jäävät ohuiksi” tai ”teos olisi kaivannut tiivistämistä”. Usein kriitikon väsymys tai laiskuus näkyy myös ”mä olisin kyllä halunut lukea ihan toisenlaisen kirjan” -tyyppisinä lässytyksinä, joissa keskitytään moittimaan kirjaa sen perusteella, mitä se ei ole eikä edes yritä olla.

Entäpä kriitikoiden kirjallisuuskäsitykset? Suurella osalla heistä kirjallista mielikuvitusta hallitsee ajatus psykologiseen henkilökuvaukseen perustuvasta romaanista, jossa on eheä kaari, hiottu muoto ja rikkumaton sisäinen harmonia. Mitä vähemmän romaani muistuttaa elämyksellistä lukuromaania, sitä oudommaksi kriitikot sen kokevat, sitä enemmän he tuntuvat harovan tyhjää teoksesta kirjoittaessaan. Poikkeavuudet toki hyväksyttään, jos ne ovat ”johdonmukaisia” eli jos teos ei ryhdy huolettomasti sekoittamaan kerrontatekniikkoja tai genrerajoja. Perinteistä romaaniestetiikkaa koettelevat kirjat tyydytään ylimalkaisesti kuittaamaan ”poikkeaviksi”, ”yllättäviksi” tai jopa ”kiinnostaviksi”, mutta harvalla riittää enää halua tai kykyä tarkemmin pohtia, mikä kirjassa on ”poikkeavaa”, ”yllättävää” tai jopa ”kiinnostavaa”.

Kriitikoiden on ruvettava skarppaamaan tai tulevaisuudessa yhä useammat kirjallisuusihmiset ajattelevat Kristian Blombergin tavoin ja ohittavat lehtikritiikit tykkänään. Ulkomaisten laatulehtien nettisivuja lukiessani olen huomannut niiden edelleen julkaisevan näkemyksellisiä arvioita ainakin proosasta, runoudesta toki harvemmin. Tasokas taidekritiikki on osa länsimaisen journalismin traditiota, ja valveutuneimmat julkaisut näyttäisivät pitävän siitä kiinni ainakin sivistysmaissa, jopa Financial Times ja The Economist antavat palstatilaa taidejutuille. Ellei meillä Suomessa riitä hyviä kriitikoita joka lehteen, arvosteluja voi kyllä ketjuttaa. Mieluummin yksi ammattitaitoinen kritiikki viidessä eri lehdessä kuin viisi tyhjänpäiväistä viidessä eri lehdessä.

Jos sanomalehtikritiikki tekee itsensä tarpeettomaksi omalla tyhjänpäiväisyydellään, seurauksena on laatukirjallisuuden lopullinen gettoutuminen. Tavallinen lehdenlukija ei silloin enää vahingossakaan saa luettavaksen muuta kuin henkilöjuttuja, joissa bestselleristit kertovat kuulumisistaan ja kehuvat uutta kirjaansa.

P.S.

Aiheesta lisää täällä.

Kommentit
  1. 1

    Kristian Blomberg sanoo

    Kiitos painavasta ja asiansa huolellisesti esittävästä postauksesta.

    Vaikka tulkitsit kärjistykseni aivan oikein, selvennän hieman sen taustaa. Tarkasti ottaen minua pyydettiin kertomaan mitä annettavaa sanomalehtien runokritiikeillä on kirjoittajalle. En keksinyt mitään, käytännössä samoista syistä joita edellä pohdit. Päädyin vertaamaan vallitsevaa tilannetta Maaria Pääjärven oivaltaviin ja huolella tehtyihin teksteihin, joiden avulla saa kiinni esimerkiksi kritiikin kohteena oleviin teoksiin kuuluvista lukemisen tavoista ja mahdollisuuksista. Miten niitä käytetään, käytetäänkö. Näillä näkökulmilla on annettavaa minulle myös kirjoittajana ja keskustelijana.

    Omaa puheenvuoroani edelsi parinkin alustajan voimin suoritettu verkkokeskustelun vähättely sekä ei-ammattimaisena että valelääkäreiden toimintaan verrattavana kulttuurisumutuksena. Muutama kriitikko ylpeili sillä ettei seuraa blogeja lainkaan. En ymmärrä, kuinka kukaan alansa ammattilainen voi pitää sitä ansionaan ettei ole seurannut esimerkiksi tässä blogissa olleita kirjoituksia (kommentteineen) proosan ja esseistiikan mahdollisuuksista.

    Mitä tulee postauksessasi olleeseen kysymykseen: runoutta enemmän olen huolissani nimenomaan proosan kritiikeistä, sillä ne tuntuvat määrittävän vielä suuremmalta osin miten kirjallisuus näyttäytyy, minkälaisia piirteitä sen paljoudesta lopulta ehdotetaan puheenaiheiksi. Proosaa ajattelen tässä samalla tavalla monikollisena kuin sitä, että on erilaisia runouksia.

    Keskustelussa sanomalehtikritiikkien toisinaan kehnoa ja halutonta jälkeä perusteltiin (jälleen) pienillä palkkioilla ja suppeilla merkkimäärillä. Tätä puhetta vasten Henriikka Tavi on osoittanut, kuinka tuhannella merkillä on täysin mahdollista luonnehtia ja arvottaa teosta kerrassaan hyväksyttävällä tarkkuudella:

    http://hyminaa.blogspot.com/2009/12/vasta-arvostelu-pauliina-haasjoki.html

    Jaan huolesi laatukirjallisuuden kohtalosta. Ammattikuntana sanomalehtikriitikoiden on kyettävä perustelemaan itsensä tekemällä hyviä kritiikkejä.

  2. 2

    sanoo

    Tommi & Kristian! Olen kirjoittanut päivälehtiin kirjallisuuskritiikkiä vähän yli 40 vuotta.

    Voin vakuuttaa että 1960-luvulla, oikeastaan vielä 1980-luvullakin, lehdissä annettiin tilaa kritiikille ja 60-luvulla pystyin palkkioilla maksamaan jopa yksiön vuokran ja jäi ylikin sapuskaan. 1980-luvulla kritiikillä ei enää tullut toimeen yksistään ollenkaan.

    Se tarkoittaa tietysti sitä, että sitten jäi vähemmän aikaa lukemiseen, oheismateriaalin haalimiseen ja muuhun tarpeelliseen. Ammattitaidon hankin Tampereen yliopistolla lukemalla lehdistöoppia ja yleistä kirjallisuustiedettä – aina silloin kun ei ollut oltava työssä hankkimassa leipää perheelle.

    En oikeasti tiedä millä tavalla kriitikot nyt hankkivat ammattitaitonsa. Varmaan tavat ovat yhtä kirjavia kuin kirjailijaksi ryhtyneillä.

    Viimeisimmästä lehdestä, maakunnallisesta, jouduin ulos YT-neuvotteluiden jälkeen. Tosin minun kanssani ei neuvotellut kukaan. Ei myöskään minun puolestani. Syy ja seuraus oli niinkin yksinkertainen kuin ikä. Vanhimmat senttarit pantiin pois.

    Kun aloitin kriitikon hommaani, esseet olivat aivan yleisiä päivälehdissä. Nyt niitä ei ole näkynyt enää ainakaan 30 vuoteen. Sen sijaan ovat tulleet haastattelut ja puolen sivun kokoiset kuvat. Haastattelut ovat aivan ilmeisesti tasoltaan kevyempiä kuin esimerkiksi paneutuvat esseet, joissa voidaan käsitellä vaikka jotakin kirjallisuuden osaa.

    Minusta tilanne on surkea a) lukevan yleisön, b) kirjailijoiden (ja muiden taiteilijoiden) c) kriitikoiden suhteen. Kaikki yllämainitut ovat huonontuneet romahdusmaisesti.

    Se ettei kritiikkejä enää lehdissä näy, vaikuttaa tottakai sekä kirjakauppojen, kirjastojen että sitä kautta lukijoiden lukemistapaan/-taustaan.

    Ja sitten vielä kirjallisuuden opetus kouluissa. Mikäs sen tilanne on?

  3. 3

    sanoo

    Jälleen kerran Tommi, ja toki osaltaan entryn jäljiksi kummunneet vastauksetkin, lähentyvät olennaisia asioita. Ripsan viimeiseksi esittämä kysymys on olennainen, ja tärkeä, osin ehkä vahingossakin. Jälleen kerran ollaan suurten asioiden äärellä.

    Kirjallisuuden tila on populaaristunut, ja sitä on tarkoituksella siihen suuntaan myös tungettu. Kulttuurin itseisarvon sijaan markkina-arvoisuus on halutumpaa, nimenomaan kustannustalojen vinkkeleistä katsoen. Markkinoidaan helppoa kirjallisuutta, sitä ostetaan, sille on kysyntää. Samalla tavalla sanomalehtikritiikistä on tehty sellaista minuuttimatskua, jonka sisällön kaikki voivat helposti omaksua työmatkalla selatessaan lehteä. Kenties sellaisellekin on kysyntää, vaikka en ihan ymmärrä miksi olisi.

    Mulle on periaatteessa aivan sama, missä hyvää kirjallisuuskritiikkiä ilmestyy. Pääasia on, että sitä kirjoitetaan ja myös julkaistaan. Onneksi on noita pikkulehtiä (siis pienoä sanomalehtien rinnalla).

  4. 4

    sanoo

    ”Mulle on periaatteessa aivan sama, missä hyvää kirjallisuuskritiikkiä ilmestyy. Pääasia on, että sitä kirjoitetaan ja myös julkaistaan.”

    Itse en näe asiaa ihan tuolla tavalla, ainakaan pelkästään. Toivon nimittäin, että hyviä tai ainakin riittävän tasokkaita kirjallisuusjuttuja ilmestyisi tulevaisuudessa myös laajan lukijakunnan lehdissä. Jos laatukirjallisuus alkaa voida entistäkin huonommin valtajulkisuudessa, seuraukset ovat ehkä ikävämmät kuin uskallamme kuvitellakaan — ja tämä vaikuttaisi väistämättä sellaisiin elintärkeisiin juttuihin kuin apurahajärjestelmiin ja muihin kirjallisuuden yhteiskunnallisiin tukimuotoihin. Vaikka nykyaika on jokseenkin kirjallisuusvihamielinen, pitäisi kaikin tavoin pyrkiä edistämään sitä, että kirjallisuudella on mahdollisuudet tavoittaa mahdollisimman suuret joukot ihmisiä.

  5. 5

    sanoo

    ”Vaikka nykyaika on jokseenkin kirjallisuusvihamielinen, pitäisi kaikin tavoin pyrkiä edistämään sitä, että kirjallisuudella on mahdollisuudet tavoittaa mahdollisimman suuret joukot ihmisiä.”

    Mätaas pidän nykyaikaa erityisen kirjallisuusmyönteisenä. Kirjallisuus on mielestäni kaikissa medioissa tämän hetken näkyvin ja olennaisin taide. Kirjallisuutta myös luultavasti luetaan enemmän kuin koskaan aiemmin – tietysti aika kapeasta vinkkelistä, kun tarjontakin on räjähtänyt.

    Juuri tämän tilanteen vuoksi hyvä kirjallisuuskritiikki voisi löytää kirjallisuudesta myös lukuromaanisisältöjä laajempia kaaria. Samaisesta syystä oikea paikka tähän touhuun on sanomalehdistö, joka tavoittaa satojatuhansia sellaisia ihmisiä, joiden kiinnostus ei riitä ottamaan asiasta selvää lehdessä kerrottua enempää.

    Sanomalehtijournalismin taso on laskenut viime aikoina kokonaisuudessaan. Turpaan ei ole tullut vain kritiikkien osalta, vaan myös uutisoinnin taso on heikkoa. Lopetin juuri hesarin tilaamisen, kun syksyn aikana en saanut koko lehdestä liitteineen juuri mitään irti (no okei, Sibelius-kisan 8 sivun taustoittava juttu oli loistava). Tsekkaan nyt sitten lehden nettisivuilta kulttuuriuutiset ja kritiikit, säästyy aikaa ja rahaa kaikilta.

    Kirjallisuuden merkitykset ja löydöt esitellään nykyään palkintoehdokkuuksina. Kritiikki on hävinnyt rahaköntille, jonka voittaja kahmii ja kansa saa hyvän taiteen sertifikaatilla varustetun tuotteen ja niitä himoittuja naamakuvia. Palkintoja jaetaan sen verran rutkasti, että kritiikille ei ole enää tarvetta. Yhtenäiskulttuurin kahvipöytäkeskusteluja pidetään yllä henkilöivällä tähtikultilla.

    Olisin valmis hyväksymään tämänkin, jos niitä sisältöjä kyettäisiin erittelemään. Alexandra Salmela on pelkkä nimi, teoksesta kerrottiin, että ”suomi ei ole vaikea kieli oppia” ja että ”hirtehinen ironia hörsyy kuvitteellisen possuhahmon suulla”. Tämän verran hesarin esikoisraati sai siis tuotua sisältöä kirjallisuuskeskusteluun.

    Entä Finlandia? ”Saatiin vihdoin nuoren polven edustaja ja jotain uutta”, kuului strategikkojen kirjallisuussisältöanalyysi. Tosin myönnän, että YLE on onnistunut joka vuosi juuri Finlandian kohdalla tekemään kriittistä ja eläytyvää kirjallisuusjournalismia, joka käy osin myös kritiikistä. Muut eivät.

    Paljastavimpana koko touhussa on ehkä Sofi Oksanen, ”historian paras kirjailija”, jonka keskitason suoritus on löydetty ulkomaita myöten. Tuotteistaminen vs. analyyttisyys: 1-0

    Käsite ”ylläpitokirjallisuus” on ilmeisesti Vesa Haapalan keksimä. Kun kirjallisuuskritiikki häviää kamppailun kirjallisuuspalkinnoille, on lopputuloksena paitsi tuo termi myös ylläpitokulttuurijournalismi.

  6. 6

    sanoo

    ”Sanomalehtijournalismin taso on laskenut viime aikoina kokonaisuudessaan.”

    No mistä tuo kertoo jos ei yhdenlaisesta kirjallisuusvihamielisyydestä? Esimerkiksi toimittajakunnassa, varsinkin päällikkötasolla – enkä nyt puhu kulttuurilehdistä – on useimmiten ihan turha odottaa ymmärrystä, jos yrittää vaikkapa sanoa, että tasokas runokritiikki kuuluu päivälehteen. Alentuvaa naureskelua sieltä yleensä tulee tai ylimalkaista ”voihan niitä runokritiikkejäkin siellä olla” -kommentteja.

    Ja se että palkinnot nostetaan kritiikkejä ja kirjallisuusesseitä tärkeämmiksi on mielestäni toinen nykyajan ilmiselvä kirjallisuusvihamielisyyden muoto.

  7. 8

    sanoo

    Muutoinhan olimmekin näköjään samoilla linjoilla. Eli kumpikin meistä korostaa sitä, että kirjallisuuden on tärkeä näkyä — ja nimenomaan kirjallisin arvoin — myös laajat joukot tavoittavilla foorumeilla.

    Tuo muuten jäi vähän hämäräksi, että miten Yle on kunnostautunut Finlandia-kisan yhteydessä kirjallisuusjournalismilla. Ehkä se johtuu siitä, etten ole niitä ohjelmia kauhean tarkasti seurannut. Itselläni on lähinnä sellainen kuva, että joka vuosi Ylen toimittajat kitisevät siitä, kun joku heidän suosikkinsa ei ole mukana Finlandia-kuusikossa. Niin kuin se olisi kirjallisuutemme tärkein kysymys, ketkä kuusi siellä ovat. Arvallahan ne kumminkin vedetään.

  8. 9

    Karo Hämäläinen sanoo

    Sanomalehtien kulttuurisivuja pyritään tekemään ihmisille, jotka eivät ole kiinnostuneet kulttuurista, jotta seuraavassa lukijatutkimuksessa tulisi parempi pysähtymisprosentti. Siksi kulttuurisivun perusyksikkö ei ole uutinen – saati keskustelu eli kritiikki – vaan skandaali: kuka ei tänäkään vuonna seiso kukitusrivissä, kuinka paljon N.N. on myynyt, onko X osoittautunut flopiksi, täytyykö veronmaksajan todella tukea Y:tä?

    Luulen, että kehityskulku on pysyvä: esteettinen keskustelu ei ole enää sanomalehtien alaa.

    Voihan sen nähdä niinkin, että kirjallisuuskritiikki on aikakautensa nopeimman median sisältöä. Esteettisiä näkemyksiä syvemmin koskevaa keskustelua käydään netissä, esimerkiksi tässä blogissa. Tässä ”kritiikki” pitää ymmärtää perinteistä teokseen keskittyvää esittelyä, analyysia ja arvostusta laajemmin. Kuten se minusta pitäisikin ymmärtää.

    Toki, jos ja kun kehityskulku jatkuu näin, kunnianhimoinen kirjallisuus on entistä helpompi sivuuttaa, kun sille ei altisteta normaalissa lukemisympäristössä. Toisaalta ihan sujuvasti jonkin osaston yli on pystynyt hyppäämään sanomalehdissä tähänkin asti.

  9. 10

    Tarja Pulli sanoo

    Tulenpa tänne minäkin, suurten asioiden äärelle.

    Kirjallisuuskritiikkien nykytilaa miettiessä minulle tulevat ensimmäiseksi mieleen juurikin nuo kritiikkien kritiikit, ”keskustelu”. En tarkoita vain kirjailijan itsensä kirjoittamaa vastinetta vaan myös ylen aktiivisen runoilijajoukon valpasta puuttumista kritiikin virheisiin, sananvalintoihin, esiin nostettuihin aiheisiin. Sitten saatetaan kirjoitella blogeihin ”parempia” kritiikkejä, joiden paremmuutta on joskus vaikea käsittää, ainakin minun.

    Voihan tämä keskustelu olla hienoakin, en tiedä. Piirre lienee kuitenkin syntynyt tai ainakin vahvistunut netin myötä.

    Usein on niin, että kriitikon latteita, epämääräisiä ja kuluneita sanoja arvosteleva käyttää itse yhtä latteita, epämääräisiä ja kuluneita sanoja, vähän eri kohdissa vain. Kirjoittajalla on varmasti itsellään selkeä näkemys siitä, mitä yrittää sanoa. Aina se ei lukijalle välity.

    Keskustelun lisäksi toinen minulle näkyvä seikka nykykritiikissä on kyllästyminen. Joku on kyllästynyt kritiikkiin. Toinen on kyllästynyt keskeneräiseen runouteen. Kolmas on kyllästynyt juoniromaaneihin, neljäs kokeilevuuteen, viides keskusteluun, kuudes kaupallisuuteen, seitsemäs arvottomuuteen.

    Minä kaipaan haltioitumista. Niin kirjallisuuteen kuin kritiikkiinkin. Se, etten sitä havaitse, johtuu epäilemättä väsymyksestä, laiskuudesta tai vakavasta aivovammasta. Saattaa sillä olla jotain tekemistä senkin kanssa, että kirjailijoita, kirjoja ja kriitikoita on ihan liian paljon.

  10. 11

    sanoo

    Tarja: Joku on näköjään jopa kyllästynyt kyllästymiseen 🙂

    En tiedä, osaanko itse haltioitua sillä tavalla että sen muut ymmärtäisivät haltioitumiseksi, mutta jos mietin kirjoja, joista olen blogiini kirjoittanut, niin useimmat niistä ovat sellaisia, jotka ovat tehneet minuun vahvasti myönteisen vaikutuksen.

    Samoin esseitä olen kirjoittanut vain kirjailijoista, joita häpeilemättä ihailen. Eräässä arvostelussa yksi kriitikko jopa penäsi minua kirjoittamaan seuraavaksi jostain sellaisesta, mitä en arvosta. Esimerkiksi dekkaristeista.

    Ennui on kova juttu nykymaailmassa. Tai ainakin kriittisyys tai asenne että älkää-hei-mulle-tulko-kyllä-mä-oon-nähny-nää-jutut-jo-tuhat-kertaa.

  11. 12

    Tarja Pulli sanoo

    ”Vahvasti myönteinen vaikutus” ei kuulosta kovin haltioituneelta. Rupea kakarammaksi. Unohda pidättyväisyys. Unohda älyllisyys. Tanssi kukkakedolla. Kirjoita kännissä.

    No joo. Sanoisin, että kirjoituksestasi aistii tunteen, mutta sitä on vähän kiskottava esiin.

  12. 14

    sanoo

    Karo Hämäläinen tuo esiin tärkeän asian mainitessaan tendenssin, joka tuskin sanomalehtien kohdalla tosiaan tulee muuttamaan suuntaa: huonommaksi menee. Vain mainos- tai uutisarvolla on valtaa. Suomalainen kirjallisuus toki voi voida hyvin, mutta mikä kirjallisuus, mikä kirjallisuuden laji? Väitän, että niin kauan kuin yleensä ihmiselämät kulkee siihen suuntaan jossa pysähtyminen on hallaa, ja kaikki hidas koetaan tylsyyteen tappavaksi pölyksi ei laadukkaalle kirjallisuuskritiikille löydy oikein muita kanavia kuin blogit tai kirjallisuuteen erikoistuneet lehdet tms. Näkyvyys on sitten eri asia – sitä voi hankkia rahalla ja sillä paljon puhutulla brändäyksellä, lärvit mainoskuviin ja irvokas hymy ylle. Pian voikin olla sitten liki kaikkien alojen asiantuntija, kuten Sofi Oksanen nykyään. (pieni kärjistys sallittakoon)

    Tarja Pullille toteaisin, että kriitikoiden suhteen näyttäisi käyvän toteen sama asia kuin kirjailijoidenkin kohdalla: kun raha ei ole se päämotiivi kirjoittamiselle niin kenties laatukin paranisi. On ilmiselvää puolustaa sanomalehtikritiikkiä, kun siitä moni kriitikko osan leivästään saa. Enkä perää sanomalehtien kohdalla edes laatua, vaan jotakin näkökulmaa joka edes vähän ajaisi myös lukijan asiaa, kiinnostavuutta, ärhäkkyyttä. Nyt sellainen nykyaikainen silittely on ainoastaan kriitikon eduksi, se on ainut joka hyötyy. Edes kirjailija ei hyödy siitä – vain sen huomatuksi tulemisen profiilin, että Hesarissa on ilmestynyt kritiikki. Tuskin lukijat puolivillaisen juoniselostuksen avulla etsiytyvät kirjakauppoihin (paitsi tietenkin dekkareiden ym. kohdalla, ilmankos dekkarit ja ne ynnämuut myy). Putte Wilhelmssonilta ilmestyi taannoin kritiikki samasta kirjasta sekä Parnassossa, että Turun Sanomissa. Kuvaavaa on, etteivät ne laadullisesti eroa toisistaan oikein mitenkään.

    En ajattele, että tässä maassa olisi liikaa kirjailijoita etc. Tässä maassa on ainoastaan liikaa sellaisia kirjoittajia, jotka pyrkivät tekemään elantonsa sillä ymmärtämättä, että kirjoittaminen on helpoimmillaankin yksityisyrittämistä, ettei sillä voi eikä pidä voidakaan kaikkien tulla toimeen. Heittäisin kuperkeikan edellisen suhteen – Suomessa on (ollut) kirjailijoita liian vähän. Nyt kun kilpailua on syntynyt enenevässä määrin joka rintamalla on kiukuttelukin kasvanut. Mutta ainakin runous on ottanut harppauksia eteenpäin.

  13. 16

    sanoo

    Leevi: Luin juuri fb:stä sinne laittamasi Tattisaarnan, vai mikä sen nimi nyt olikaan. Tekeepä mieli kiittää hyvästä, ja altiiksi (myös lukijan) laittavasta, tekstistä!

  14. 18

    sanoo

    Tommi, YLEn onnistumiset ovat radion puolella (telkkarin kirjallisuusohjelmat on kammottavia). Kuuntelen satunnaisesti YLE Puhetta (tosin juuri tänä syksynä on jäänyt vähiin), jossa on monena vuotena esitelty keskittyneesti ja pohtivasti F-kandidaattien teoksia ja vähän aatoksiakin.

    Ja ennen kuin heitetään sanomalehti lopullisesti biojäteastian kääreeksi, niin onhan siellä vielä välillä vähän yritystä. Moni mun ei-kirjallinen kaveri on kiitellyt Nylénin esseitä hesarissa (niin kiittelen kyllä mäkin), Putte W. saa välillä upeita osumia TS:ssa, Mervi K. on pääosin onnistunut äyskäröimään uppoavaa lehteään, HBL tekee vielä perehtyneitä taustoittavia juttuja.

    Sanomalehdistö on vähän kuin narkoleptinen takarivin oppilas, joka pääsee luokaltaan vain rimaa hipoen. Sille tekee hyvää nipistely ja poskille läpsiminen, mutta koska kaveri on hidas oppimaan, pitää kaikki kerrata moneen kertaan ja tavata ja piirtää taululle, eikä se silloinkaan usein ymmärrä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *