Kritiikin kriisi

Olen joskus valitellut kirjallisuuskritiikin tilaa suomalaisissa päivälehdissä. Nämä valituksen aiheet eivät kuitenkaan ole syynä yllä olevaan otsikkoon. Eihän se sinänsä kriisistä kerro, jos kirjailijat löytävät nurinan aihetta lehtikriitikoiden tekemisistä. Päin vastoin. Olisi vaarallista, jos kirjailijat kiittelisivät vuolaasti arvostelujen tasoa ja laatua. Sehän tarkoittaisi, että he eivät edes yritä kirjoittaa teoksia, jotka aiheuttavat lehtikriitikoille ymmärtämis-, tulkinta- tai muita vaikeuksia.

Missä kritiikin kriisi mielestäni sitten piilee? Lyhyesti sanottuna mediamaailman rakennemuutoksessa. Printti menettää asemiaan netin vahvistuessa. Tämä ei tietenkään ole pelkästään huono asia kirjallisuuskritiikin ja -keskustelun kannalta, vaan monessa mielessä se edustaa jopa tervettä kehitystä. Mutta jos ajatellaan sitä miten kritiikki tulevaisuudessa kohtaa suuret lukijajoukot, niin huoleen on aihetta.

Helsingin Sanomat tenttasi jokin aika sitten Uuden Suomen päätoimittajalta, miksi Uusi Suomi ei enää julkaise muita kuin elokuvakritiikkejä. Tietenkään se ei julkaise. Ne, jotka muuta odottavat, eivät kerta kaikkiaan ymmärrä, miten kaupallinen verkkomedia toimii. Se ei elä levikkituloista, koska sisältö on lähtökohtaisesti ilmaista. Siispä sen on hankittava tulonsa mainostajilta, ja mistä mainostajat maksavat? Yksinkertaisesti sanottuna klikkauksista.

Verkkolaskureiden ansiosta sivustojen kävijämäärät tiedetään tarkasti samoin kuin yksittäisten juttujen lukijamäärät eli klikkaukset. Mainostajat laittavat bännerinsä sellaisiin paikkoihin, joissa saavat rahoilleen parasta vastinetta — siis eniten näkyvyyttä. Siksi kaupallisen verkkomedian elinehto on tuottaa sivuilleen aineistoa, joka houkuttaa ihmisiä klikkaamaan. Tämä näkyy muun muassa siinä, että otsikot eivät ole enää otsikoita perinteisessä journalistisessa mielessä vaan eräänlaisia teasereita. Verkkotoimittajan ammattitaidon ydintä on narrata netissä seikkaileva lukija viemään kursori otsikon päälle ja painamaan hiiren vasenta näppäintä. Tilastoissahan näkyy vain klikkausten määrä, ei se mitä lukijat itse jutusta ajattelevat.

Nykypäivän toimituspalaverit ovat valtaosin sitä että ruoditaan kävijätilastoja ja mietitään millaisilla aiheilla saataisiin enemmän klikkauksia, mikä kohauttaisi ja kiihottaisi nettikansaa. Toimittajat mieltävät juttunsa tuotteiksi, ja siksi heidän onkin luontevaa puhua sisällön tuotannosta. Jos sisältöä oikeasti olisi, sitähän ei tarvitsisi erikseen tuottaa. Mutta kun se kerran on tuotettava, niin se kannattaa tuottaa asiakkaiden (joita siis ennen kutsuttiin lukijoiksi) oletettuja mieltymyksiä vastaavaksi.
Kaupalliset verkkomediat meillä ja muualla ovat täysin alistuneet toimimaan klikkausmäärien tyrannian määrittämässä maailmassa. Onko siis ihme, jos ne eivät halua satsata kritiikkiin? Eräs verkkomedian vaikuttaja sanoi hiljattain, että ei ole mitään järkeä maksaa kriitikolle paria sataa euroa jutuista, joita kukaan ei lue. Mitä sitten tarkoittaa tuo ”kukaan ei lue”? Suuret joukot tavoittavassa kaupallisessa verkkomediassa se tarkoittaa todennäköisesti sitä että juttua klikataan parhaimmillaan ehkä tuhat kertaa. Jos samaan aikaan vedätysotsikko kansanedustajan hoipertelusta kännissä kerää kymmeniä tuhansia klikkejä, niin toimituksessa on helppo laskea, kumpi juttu edesauttaa paremmin mainostulojen hankkimista verkkolaskureiden mukaan päätöksensä tekeviltä mainostajilta.

Moni verkkomedian edustaja kokee edustavansa uutta edistyksellistä aikakautta (vaikka kyse on vain uudesta teknologiasta) ja suhtautuu printin edustamiin toimituskäytäntöihin halveksivasti tai säälitellen. ”Kyllähän me voitaisiin kritiikkejäkin julkaista, jos jostain löytyisi kriitikoita, jotka eivät ole printin saastuttamia”, he saattavat sanoa. Minkälainen kriitikko sitten ei olisi printin saastuttama? Todennköisesti sellainen, joka osaisi kaivaa uutuuskirjoista kohu- ja häväistysjuttuja lukematta niitä, tai lukematta ylipäänsä mitään. Otsikoiksi tällainen nykymedian huippuosaaja suoltaisi teasereita tyyliin ”Syksyn kohuromaani: menestyskirjailija paljastaa himoinneensa naapuriaan.”

Printtimaailmassa suuri osa lehtien liikevaihdosta muodostui levikkituloista. Vaikka moni lehti toki oli riippuvainen myös suurista mainostajista (esimerkiksi maakunnan tärkeimmistä kauppiaista), eivät ne olleet läheskään samalla tavalla mainostajien armoilla kuin nykyiset kaupalliset verkkomediat. Tässä on yksi selitys sille, miksi päivälehdet saattoivat toimia ns. täyden palvelun medioina, eli julkaista myös pienempiä lukijasegmenttejä kiinnostavia juttuja, kuten taidekritiikkiä tai selostuksia kunnallispolitiikasta. Toimituksissa toki tiedettiin, että urheilusivuja lukevat useammat kuin kulttuurisivuja, mutta kulttuurisivuja pidettiin tärkeinä lehden monipuolisuuden tähden. Toimituspalavereissa ei ruodittu sellaisia asioita kuin mitkä olivat tuoreimman lehden luetuimmat ja vähiten luetut jutut, koska printtiä eivät saastuttaneet klikkejä mittaavat verkkolaskurit.

Printin kulta-aikoina oli ainakin teoriassa mahdollista, että aamiaispöydässä lehteä selaavat saattoivat pysähtyä silmäilemään kritiikkejäkin, vaikka eivät olisi niistä ensisijaisesti kiinnostuneet. Nykymaailmassa tällaista ei enää kohta voi tapahtua, koska kaupalliset verkkomediat eivät suostu julkaisemaan juttuja, ”joita kukaan ei lue”. Tämä taas tarkoittaa sitä, että kritiikkien lukemisesta tulee entistä selvemmin pienten piirien, taiteen ja kirjallisuuden suurkuluttajien, yksinoikeus. Samalla verkkoon syntyy varmasti myös uusia kritiikin foorumeita, jotka toimivat muista kuin kaupallisista lähtökohdista. Kritiikki vetäytyy kolmannelle sektorille: sitä eivät tee enää ammattilaiset vaan aktivistit. Se on monessa mielessä hyväkin asia, mutta hintana on valitettavasti se, että kritiikki tavoittaa suuren yleisön paljon huonommin kuin printin kulta-aikana. Taiteesta ja kirjallisuudesta jäävät massajulkisuuteen jäljelle ne asiat, jotka kaupalliset verkkomediat sivustoilleen kelpuuttavat eli ihmiset ja ilmiöt — eniten myyneet, eniten palkitut, suurimman kohun herättäjät ja pahimmat tyrkyt (tai nykymaailman newspeakilla ilmaistuna ammattitaitoisimmat itsensä brändääjät).

P.S.

Tässä ilmainen idea kaikkien kaupallisten verkkomedioiden hyödynnettäväksi: rekrytoikaa Kiinasta köyhiä syrjäseutujen asukkaita klikkailemaan juttujanne nimellistä korvausta vastaan. Kiinalaisillehan pienikin raha on iso raha, ja heitä on PALJON. Mainostajat ryntäävät luoksenne!

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    ”Mutta kun se kerran on tuotettava, niin se kannattaa tuottaa asiakkaiden (joita siis ennen kutsuttiin lukijoiksi) oletettuja mieltymyksiä vastaavaksi.”

    Niin. Ja eikös tämä lukijan kutsuminen ”asiakkaaksi” ole sekin newspeakia: itseasiassa ilmaisen, mainosrahoitteisen median asiakas ei edes ole lukija vaan mainostaja. Lukijoilla on vain välinearvo. Lukijoiden huomio on se varsinainen tuote, jota myydään mainostajille.

    Sama tietenkin pätee myös Facebookin ja Googlen kaltaisten ilmaisten palveluiden käyttäjiin. Nettibisneksen taloudellinen logiikka on yleisemminkin juuri tämä: katsot jotain ilmaiseksi samalla kun joku myy katsomistasi.

  2. 2

    sanoo

    Lukijalla todellakin on kaupalliselle verkkomedialle pelkkä välinearvo, jos ja kun hänessä kiinnostaa vain klikkaus.

    Näkeehän sen siitäkin, että toimitukset eivät halua julkaista ”juttuja joita ei lueta”, siis juttuja, joita se suuri kasvoton massa ei lue. Yksittäisellä lukijalla on arvoa vain tämän massan osana.

    Jokainen netissä seikkaileva kuitenkin tietää omasta kokemuksestaan että otsikkoja tulee klikattua täysin mielivaltaisesti, ja ihan toinen juttu sitten on se, mitä juttuja oikeasti syventyy lukemaan. Mutta tämä syvälukeminen ei verkkomedioita kiinnosta, vaikka ne juhlallisesti väittävätkin palvelvansa lukijoita. Klikkaustyrannialle alistuminen on lähinnä lukijan halveksimista mainosrahan toivossa.

    Jos yhtään uskoisin moiseen aktivismiin, voisin lähteä perustamaan kampanjaa ”Älä klikkaa vedätysotsikoita”. Mutta eipä sellaisella mitään vaikutusta mihinkään olisi. Yksityishenkilönä pyrin kuitenkin toimimaan verkkosivuistoilla niin että avaan vain sellaiset jutut, jotka eivät ilmiselvästi perustu ”Oho!”-efektiin.

  3. 3

    sanoo

    Eikö myös pohdinta ”Kritiikin kriisi” ole lukijan halveksimista, koska oletetaan, ettei lukija osaa lopettaa lehden tilausta, mikäli toimitus ei palvele hänen tarpeitaan? Nykymittarit voivat olla tarkemmat, mutta kyllä ihan samaan päämäärään pyrittiin toimituksessa myös 1980- ja 1990-luvulla. Välineet vaan olivat surkeammat, mutta johtopäätökset kulttuuritoimituksen kannalta yhtä hankalia.

  4. 4

    sanoo

    ”Eikö myös pohdinta ”Kritiikin kriisi” ole lukijan halveksimista, koska oletetaan, ettei lukija osaa lopettaa lehden tilausta, mikäli toimitus ei palvele hänen tarpeitaan?”

    Tuossa kirjoituksessanihan viittasin kritiikin kriisillä median rakennemuutokseen, jossa olennaista juuri on se, että kun mittarit käyvät tarkemmiksi niin journalismi käy vastaavasti entistä sokeammaksi, laskelmoivammaksi ja standardisoidummaksi — ja taidekritiikki putoaa lopulta kokonaan pois sisältövalikoimasta.

    Kaupallisen verkkomedian tilausta ei voi lopettaa mielenosoitukseksi, koska sillä ei edes ole tilauksia eikä siten levikkituloja. Tietysti voi jättää klikkaamatta, mutta se ei ole yhtä suoraviivainen kannanotto eikä toimituksiin tule viestejä, joissa kerrotaan ”olen lopettanut juttujenne klikkaamisen huonon palvelun tähden”.

    En minä mitenkään ihannoi jotain 90-luvun tilannetta, olinhan itse näkemässä mitä se oli. Journalismi on ollut aina tavalla tai toisella raadollista, koska se on ollut aina myöskin bisnestä eikä pelkkää tiedonvälitystä. Mutta printtimaailmassa kiistatta oli toisenlaiset mahdollisuudet pyörittää täyden palvelun lehteä laajoille lukijajoukoille kuin verkossa, jossa ainoat tulot ovat mainostuloja ja kaikkea hallitsevat klikkaustilastot.

  5. 5

    sanoo

    ”Täyden palvelun lehti” tarkoitti myös täyden vallan lehteä. Esimerkiksi Aarne Kinnusen tuore ”Päätoiminen elämä” kuvaa tuota Reihzeitungin vallan totaliteettia, tosin lähinnä Helsingin yliopiston estetiikan laitoksen (ja sen vallan) näkökulmasta, mutta tuo elävästi mieleen ne minimaaliset mielipiteen ilmaisun ajat niin kustantamisen kuin (siitä) keskustelun suhteen.

  6. 6

    sanoo

    Kyllä, kyllä. Ei minulla mitään menneen maailman harhakuvitelmia olekaan, kuten jo sanoin.

    Ajat muuttuvat, ja aikojen muuttuessa myös ne tekijät, jotka kaventavat kritiikin (ja ylipäänsä journalismin) omaehtoista elintilaa.

    Nyt ovat korostuneesti pinnalla nuo ilmiöt, joita kuvasin, ja ne vaikuttavat myös printtimedian toimintaan, koska printtimediatkin yrittävät olla samaan aikaan verkkomedioita, vaikka valtaosan tuloistaan vielä hankkisivatkin vanhan maailman ansaintalogiikalla.

  7. 7

    sanoo

    Ei, ei.

    Yhtä hyvin voi sanoa, että ajat eivät muutu; ne tekijät, jotka kaventavat omaehtoisen kirjoituksen elintilaa eivät näytä muuttuvan miksikään.

    Ne tekijät olemme me itse. Kirjoitamme enemmmän kuin koskaan, luemme sitäkin vähemmän. Saati, että ostaisin toisen runokirjan.

  8. 8

    sanoo

    No ei, ei sitten.

    90-luvulta journalistin päivätyötä tehneenä olen nähnyt ja näen koko ajan omakohtaisesti millä tavalla mediakentän rakennemuutos laittaa kuvioita uusiksi.

    Mutta toki ihmiset niiden rakenteiden puitteissa toimivat. ”Maailma vain muuttuu, ei mahda mitään”, on yleisin hokema, jonka nykyään kuulen. Se tarkoittaa nettijournalismissa aina samaa: on tehtävä juttuja, joita ihmiset klikkaavat eikä juttuja, joita ihmiset lukevat.

    Ja ne runokrittikit, niitähän ei kukaan lue. Näin sanottiin usein jo printtimedian aikana. Verkkomedian aikana edetään sitten johtopäätöksiin: otetaan ne runokritiikit pois kokonaan.

  9. 9

    sanoo

    Kulttuurinavigaattorin jutussa viime kesänä pohdin noita määriä, jotka niin helposti muuttuvat merkityksiksi. Kahteen asiaan hyvässä jutussasi haluaisinkin puuttua. Artikkelisivulla kävijää eli klikkausta ei voi sanoa lukijaksi, jos sivulla käynnin kesto on alle viisi sekuntia. Oman tarkkailuni mukaan yli 70 prosenttia käynneistä eli klikkauksista on näitä. Toinen on klikkausten eli artikkelisivuilla käyntien määrän manipulointi, johon ehdotat kiinalaista halpatyövoimaa. Manipulointi voidaan tehdä käsittääkenei verkkopalvelun estohyökkäyksen tapaisella keinolla kotikoneistakin käsin. En yhtään ihmettelisi, jos sellaista jo harrastetaankin. Tässä artikkelini. t. : http://kulttuurinavigaattori.blogspot.com/2011/07/kun-maarista-tulee-merkityksia.html

  10. 10

    sanoo

    ”Artikkelisivulla kävijää eli klikkausta ei voi sanoa lukijaksi, jos sivulla käynnin kesto on alle viisi sekuntia.”

    No jos kuuden sekunnin silmäilyllä jo päätyy lukijaksi niin pätevyysvaatimukset eivät todellakaan päätä huimaa 🙂

    Mutta tämä(kin) tietysti kertoo verkkojournalismin luonteesta.

    Ja noista kiinalaisista: ehdotukseni oli ns. puhdasta vittuilua, kuten varmasti tiedätkin. En olisi yhtään yllättynyt jos jotkin tahot jossain manipuloisivat tai yrittäisivät manipuloida kävijämääriä. Kiusaus on suuri, ovathan kävijämäärät puhdasta rahaa mainostuloina.

  11. 11

    Karo Hämäläinen sanoo

    Tässä tiivistyy ainakin kaksi trendiä, mittaamisen helppous ja yksinkertaistettu hyöty/panos-ajattelu.

    ***

    Mittaamisessa on se huono puoli, että mitattava suure saa painoaan valtavasti suuremman huomion. Pahimmassa tapauksessa kaikki arvotetaan sen ehkä irrelevantin mutta helposti mitattavan suureen perusteella.

    Ei klikkausmäärä tietenkään ole irrelevantti seikka, mutta ei se ole ainut tärkeä asia, niin kuin monet tuntuvat klikkaushuumassaan ajattelevan.

    Mediataloissa niin kuin kaikissa kaupallisissa organisaatioissa tarvitaan raportointia varten kasa tilastoja. Nettimediaa mitataan keskeisesti saitin klikkausten määrällä (toki myös eri käyttäjillä ja tarraavuudella, mutta ne ovat sekundaarisia suureita). Kvalitatiiviset mittarit ovat hankalampia, siis toteuttaa.

    Lukemiseen käytetty aika voisi olla yksi laadulliseen suuntaan sojottava kvantitatiivinen mittari, mutta senkin yksioikoinen kumartaminen johtaisi hölmöyksiin. Ehkä toimittajat alkaisivat kirjoittaa jaarittelevia ja vaikeaselkoisia juttuja eli huonompaa journalismia.

    ***

    Yhtä lailla printtiäkin tutkitaan ja on tutkittu lukijatutkimuksilla. Lukijatutkimuksissa on havaittu, että kulttuurisivuja luetaan vähemmän kuin urheilua. Siispä on vähennetty kulttuuria ja lisätty urheilua. Tämä on taas toinen ilmiö, yksinkertaistettu hyöty/panos-ajattelu, jossa hyöty nähdään helposti ja yksioikoisesti.

    Vanhastaan kulttuuriosastoja on sanomalehdissä tavattu pitää yleissivistävänäkin osastona, hyvään lehteen kuuluvana osana, vaikka kirjakauppias ei mainostaisikaan yhtä isolla budjetilla kuin pankki.

  12. 12

    sanoo

    Olennaisin juttu tässä loppujen lopuksi on se, muodostuvatko tulot pelkästään mainosrahasta vai levikkituloista sekä mainosrahasta.

    Se että on vahva levikkitulopohja antaa monessakin mielessä paremmat lähtökohdat journalismille, jonka tarkoitus on tehdä (tai tuottaa) muutakin kuin otsikoita.

  13. 13

    Karo Hämäläinen sanoo

    Lisätään vielä, että optimistina uskon, että muita mittaamisen kohteita tulee klikkien rinnalle (jos ei ohi) jo muutaman vuoden kuluessa, samoin uudenlaisia, muulle kuin klikkauskuumuudelle perustuvia uutiskokoamasivuja.

    Toiseksi uskon, että onlinemedian tulonmuodostusmallit muuttuvat. Eihän klikkauksia vaativa bannerimainonta nykyisinkään ole läheskään ainut mainonnan muoto eli tulonlähde. Sponsorointi, uutiskirjemainonta, mediabrändin tapahtumat jne. ovat laatusidonnaista mainostamista, ts. mainostaja katsoo, että median maine tai brändi tai mikä se sitten onkin, on sellainen, että sen kanssa on hyvä näkyä. Tällöin sisällöllä on enemmän merkitystä kuin Kimin tisseillä.

  14. 14

    Karo Hämäläinen sanoo

    Tuolla edellisellä en tietenkään ole eri mieltä tilausmaksutulojen ja mainosrahoitteisuuden erosta. Tietenkin aina silloin, kun tilaaja eli lukija itse maksaa sisällöstä, medialla on mahdollisuus, velvollisuus ja mandaatti tuottaa lukijalle eli tilaajalle juuri sitä, mistä hän on maksanut.

  15. 15

    sanoo

    No, sullahan optimismia riittää!

    Eipä silti, uskon minäkin että nykyinen hyvin brutaali mittariorjallisuus ajan myötä vähenee. Yleensä murroskohdat johtavat ylilyönteihin, jotka sitten tuottavat itse oman vastareaktionsa.

    Voi olla, että joidenkin vuosien päästä on netissä ns kriittisen massan muodostava lukijajoukko, joka ei voi sietää karkeita teaser-otsikoita.

    Mutta pohdintani lähtökohtana oli kirjallisuuskritiikin tulevaisuus nettiaikana. Tämä mitä sanot muista tulonhankinnan muodoista, ”laatumainostamisesta”, pitää varmasti valtavirtajournalismin kohdalla paikkansa, mutta en usko että se pelastaa tasokkaalle taide- ja kirjallisuuskritiikkille tilaa suurten verkkomedioiden sivuilla.
    Sen tulevaisuus on yhä vahvemmin ns. kolmannella sektorilla.

    Tietysti jos levikkitulo+mainostulomalli jotenkin saataisiin juurrutettua verkkomaailmaan se voisi pelastaa kulttuurijournalismille isomman roolin laajassa näkyvyydessä.

    Tosiasia joka tapauksessa on, että printin lukijat ovat vanhemmissa ikäluokissa, kun taas nuoret käyttävät nettiä. Lähitulevaisuudessa valtaosa ihmisistä lukee uutisensa ja journalisminsa mainosrahan varassa toimivista medioista.

  16. 16

    sanoo

    Mittaaminen ja mitattavuus on tullut korostetusti esille koko kulttuurijournalismissa (levikit, painokset, kävijät, katsojat, kuulijat jne.) viime vuosina. Se ei ole sinänsä kauhean paha asia, jos voi olla varma, että mittarit mittaavat luotettavasti. Ainakin klikkausmittari yksinään on varsin epäluotettava. On myös seurantaohjelmia (kuten omani) jotka kertovat myös käyntiajn, joka seklin on manipuloitavissa ja siksi epäluotettava. Ja pieleen mennään varsinkin, jos määristä tulee merkityksiä tai niiden innostuksessa lakataan pohtimasta merkityksiä. Tai hylätään kokonaan laadullinen arviointi, kuten kritiikki. Markkinaliberalismi ja populismi ovat tulleet ennennäkemättömän voimakkaasti osaksi perinteistä kulttuurijournalismia, mutta niiden seurauksena näyttää kulttuurijournalismiin pesiytyvät älyllinen laiskuus.

  17. 17

    sanoo

    Klikkauksien laskeminen on tosiaankin jäämässä jo kelkasta. Mainoksien vaikutusta mitataan uusilla tavoin. Johannes Koponen Anna-Liisa Haavikon haastattelussa:

    http://areena.yle.fi/audio/1319101599264

    Nämä nuoret miehet valoivat aivan uutta uskoa laadukkaan verkkomedian tulevaisuuteen. Neljärivisen uutisklikin vaikuttavuus on huomattavasti pienempi kuin 50-rivisen artikkelin ja jälkimmäisen reunaan lyöty banneri on arvokkaampi.

    Nyt vain tukea Scoopionille eli käyttäjiä ja klikkauksia, pitkiä sellaisia.

  18. 18

    sanoo

    ”Klikkauksien laskeminen on tosiaankin jäämässä jo kelkasta. ”

    Riippuu millä aikaperspektiivillä tarkoitat että on ”jo” jäämässä.

    Koska vielä se ei todellakaan ole jäänyt. Se on edelleen raivoisaa. Huomenna maanantaina taas monessa mediassa istutaan palaveriin ja ruvetaan käymään läpi tilastoja kävijämääristä ja mitä juttuja on klikattu minkä verran.

    Tällaista on arki mediataloissa. Visioita paremmasta huomisesta on jokaisella, mutta visioita ne toistaiseksi ovat.

  19. 19

    sanoo

    …ja edelleen: vaikka kuinka verkkolaskureita kehitettäisiin laadukkaampaan ja laadullisempaan suuntaan, ei se poista itse perusastelemaa eli mediatarjonnan valtaosan siirtymistä mainosrahan alaiseksi toiminnaksi sitä mukaa kun levikkituloilla tienaavien medioiden asema demografisista ynnä muista tekijöistä kaiken aikaa vähenee.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *