Kritiikin hautajaiset

Ihmisistä ikävimpiä ovat kirjallisuuskriitikot ja kohtuuden ystävät. Jotenkin tähän tapaan sanoi Gustave Flaubert.

Minä rakastan kirjallisuuskriitikoita. Rakastan heitä niin paljon, että toivoisin heitä olevan paljon enemmän. On minulla tosin yksi ehto rakkaudelleni: kirjallisuuskriitikon on oltava hyvä. Huonoissa kirjallisuuskriitikoissa ei ole mitään rakastettavaa. He ovat yhtä ikäviä kuin kohtuuden ystävät.

Olen joskus väittänyt, että Suomessa on vain kuusi hyvää kirjallisuuskriitikkoa. Ehkä olen turhan ankara. Heitä saattaa olla kymmenen, kenties jopa tusina. Joka tapauksessa aivan liian vähän viiden miljoonan ihmisen maahan. Sivistysvaltioissa hyvien kirjallisuuskriitikoiden esiintymistiheys on varmasti suurempi kuin Suomessa.

Pohtiessani kirjallisen kulttuurimme tulevaisuutta suurimpia pelkojani on, että vastedes saan rakastaa vieläkin harvempia kirjallisuuskriitikoita kuin nykyisin. Pahimmassa tapauksessa kirjallisuuskriitikot tapetaan sukupuuttoon.

Monissa lehtitaloissa on meneillään tietoinen kampanja kirjallisuuskritiikin hävittämiseksi. Harva on ehtinyt siinä niin pitkälle kuin Aamulehti. Syyttävät sormet kohdistuvat päätoimittaja Matti Apuseen, entiseen kulttuuritoimittajaan, jota Hesari taannoin nimitti suomalaiseksi toisinajattelijaksi, koska hän kannatti Barack Obaman sijasta Yhdysvaltain presidentiksi John McCainia.

Pari viikkoa sitten Tampereen kirjamessuilla käytiin kritiikkikeskustelu, jolle antoi ylimääräistä väriä Aamulehden kulttuuritoimituksen vetäjä Markus Määttänen välihuudoillaan. En ollut paikalla kuulemassa, mutta olen saanut tapausselostuksia useammaltakin taholta. Myöhemmin Määttänen kirjoitti ilmeisestikin keskustelun suivaannuttamana lehdessään, että kirjallisuuskriitikoidenkin on ruvettava tekemään elävämpiä juttuja. Siis enemmän pöhinää, vähemmän näkemystä.

Aistin Määttäsen kommenttien taustalta toiveen ja pyrkimyksen, jonka tiedän olevan yleinen toimitusten johtoportaissa — kulttuurisivuista halutaan tehdä niin sanotusti lukijaystävällisempiä. Suomennettuna tämä tarkoittaa kulttuurisivujen räätälöimistä niille, jotka eivät kulttuurisivuja lue eivätkä ole kaunotaiteista kiinnostuneita. Lehtipomot laskelmoivat, että suuret massat vihdoin löytävät kulttuurisivut, kunhan kirjallisuuskritiikit ja kaikenlainen elitismi työnnetään syrjään bestsellerkaman ja muun kohahduttavan aineksen tieltä. Miksi vaivautua arvostelemaan Juhana Vähäsen uutta runoteosta, kun voidaan laittaa pöhinäkritiikki Dan Brownista tai näyttävä juttu Avatarin voittokulusta?

Juha Seppälä tiivisti Aamulehden kolumnissaan pelottavan uskottavasti kirjallisuuskritiikin tulevaisuudenkuvan: ”Toivoakseni Määttänen ei tarkoita suuntausta, joka on tullut hallitsevaksi tietyissä tv-formaateissa: seikkailija (kriitikko) menee alkuperäiskansan pariin, mutta kamera seuraa seikkailijaa ja tämän edesottamuksia ympäristön (teoksen) jäädessä sivuosaan. Kirjallisuuskritiikissä se tarkoittaa juttumuotoa, jossa kriitikon missiona on tunkea oma henkilönsä käsiteltävän kirjan ja lukijoiden väliin ja pakinoida omalla nokkeluudellaan kirjailijan parin vuoden työ nopeaan unohdukseen.”

Jos tämän maailman apuset ja määttäset saavat päättää, kulttuurisivujen lukijat eivät enää tulevaisuudessa saa eteensä Mervi Kantokorven tai Putte Wilhelmssonin arvioita. Mervin ja Puten tilalle palkataan hyviä tyyppejä, jotka heittävät viileää läppää eivätkä häpeä sivistymättömyyttään ja oppimattomuuttaan. Lehtipomot nimittävät sitten tällaista linjaa eläväksi ja lukijaystävälliseksi.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Noh, kriitikon huomio täältä takalaidalta: ei kai kukaan ole niin hölmö että tieten tahtoen panee itsensä kirjan, kritiikin ja lukijan väliin.

    Mutta sille ei voi mitään että se ”minä” siellä on!

    Minusta tämä sana ”pöhinä” on kyllä erittäin ilmaisurikas, käyttääkseni uuskieltä, ja vielä kaiken lisäksi onomatopoeettinen.

    Mutta lehtien linjaan ei kukaan kriitikko voi sanoa yhtään mitään. Minut saneerattiin ulos yli 40 vuoden jälkeen vuoden alusta. Ja ei, en ole rikastunut ikinä. Enkä rikastu. Sillä tavoin olen väkitukko, kuten Järviseudulla sanotaan.

  2. 4

    sanoo

    “– jossa kriitikon missiona on tunkea oma henkilönsä käsiteltävän kirjan ja lukijoiden väliin ja pakinoida omalla nokkeluudellaan kirjailijan parin vuoden työ nopeaan unohdukseen.”
    Juha Seppälä ei tämän lausunnon perusteella antaisi paljonkaan tilaa kirjallisuuskriitikolle: oman henkilönsä häivyttänyt persoonaton kirjailijan nöyrä palvelija voi olla monenkin kirjailijan kriitikkoihanne, lukijaperspektiivistä sen sijaan on aika itsestään selvää, ettei hyvää kritiikkiä synny ilman persoonallista, nokkelaa kriitikkoa.
    Epäilemättä kritiikit ovat yleensä kohdettaan lyhyempiä ja nopeammin kirjoitettuja. Jos kriitikko kirjoittaisi samaa kritiikkiä pari vuotta ja tuottaisi alkuteoksen mittaisen tekstin, tulos ei enää olisi päivälehtikritiikki.
    Kritiikissä väistämättä ohitetaan ja “unohdetaan” suurin osa kohteen ominaisuuksista. Toisaalta kritiikissä voidaan lyhyessä tilassa nostaa esille lukijan muistettavaksi ja harkittavaksi asioita, jotka muuten voisivat jäädä peittoon ja unohduksiin. Hyvä kritiikki voi toimia eräänlaisena tiivistelmänä, joka vuosienkin päästä palauttaa lukijan mieleen edes jotakin luetusta.
    Näin ollen olisi varmaan hyväksi, että kirjailija itse kirjansa yhteydessä tarjoaisi myös tiivistelmän kirjastaan: kertomakirjallisuudessa esimerkiksi päähenkilöt, tapahtumaympäristöt ja merkittävimmät juonenkäänteet olisi hyvä mainita, miksei myös kirjan lähtökohdat eli vaikutteet ja tulokset eli teoksen merkitys ja arvo kirjallisessa ja kulttuurisessa kentässä. Tieteellisessä kirjoittamisessa tiivistelmät ovat vakiinnuttaneet asemansa, mutta olisi ehkä jo aika, että tällaisella metadatalla ruvettaisiin rikastuttamaan myös muita kirjallisuuden lajeja.
    Kirjaan sisällytetty autoreferaatti ja kirjailijan itsearviointi olisi tietysti vain yksi näkemys kirjan sisällöstä ja arvosta, mutta sen kautta kirjailijan omat näkemykset asettuisivat paremmin ikään kuin samalle viivalle kriitikoiden ja muiden lukijoiden näkemysten kanssa. Lukijana taas ajattelisin, että mitä enemmän taidokkaasti perusteltua näkemysten esittämistä ja vaihtoa kirja herättää, sen mielenkiintoisempi lukukokemus.

  3. 5

    sanoo

    ”oman henkilönsä häivyttänyt persoonaton kirjailijan nöyrä palvelija voi olla monenkin kirjailijan kriitikkoihanne, lukijaperspektiivistä sen sijaan on aika itsestään selvää, ettei hyvää kritiikkiä synny ilman persoonallista, nokkelaa kriitikkoa.”

    Ainahan kriitikko on arvostelussa se tähti, joka loistaa ja joka tavalla tai toisella varastaa pääosan. Eikä siinä sinänsä mitään.

    Niin kauan kuin kriitikko nousee parrasvaloihin ammattitaidollaan eli kyvyillään lukea, tulkita ja arvottaa kaunokirjallista tekstiä, homma on ok. Mutta siinä vaiheessa, kun kriitikko alkaa patsastella pelkällä narsismihäiriöllään ja esilläolemisen tarpeellaan vailla ammattitaitoa, homma on kaikkea muuta kuin ok.

    ”Näin ollen olisi varmaan hyväksi, että kirjailija itse kirjansa yhteydessä tarjoaisi myös tiivistelmän kirjastaan…”

    Onhan niissä takakansitekstit. Mielestäni ne saavat riittää.

    Tieteellisissä teoksissa tiivistelmät varmaan toimivat, koska niissä kielellä ei ole muuta tehtävää kuin olla ilmaisuväline, tuoda esiin teesejä, väitteitä ja tutkimustuloksia. Sanataiteellinen teos on — ainakin sen pitäisi olla — enemmän kuin juoni, päähenkilöt ja tapahtumaympäristö. Eivätkä nämä edes kaikissa teoksissa ole niitä olennaisimpia elementtejä. Toisin sanoen muotoa ja sisältöä ei voi eikä pitäisi erottaa toisistaan silloin kun puhutaan kaunokirjallisuudesta.

    Jos minä osaisin tehdä tiivistelmän romaaneistani, ei niiden kirjoittamisessa olisi ollut alun perinkään mitään mieltä.

  4. 6

    sanoo

    …ja vihoviimeistä olisi se, että kirjailija tarjoaisi teoksestaan jonkinlaisen kriitikoiden näkemysten kanssa kilpailevan itsearvioinnin.

    Ellei kirjailija luota siihen, että hänen teoksensa kestävät omalla painollaan ilman selityksiä tai käyttöohjeita, hänen lienee viisainta vaihtaa alaa.

  5. 7

    Anonymous sanoo

    Musta tuntuu, että tässä blogissa jaetaan maailmaa hyviksiin ja pahiksiin entistä enemmän.

  6. 8

    sanoo

    ”Musta tuntuu, että tässä blogissa jaetaan maailmaa hyviksiin ja pahiksiin entistä enemmän.”

    Eihän tämä blogi mikään maailmanselitys ole. Tässä tarkastellaan hyvin pientä ja rajattua aluetta maailmasta ja inhimillisestä todellisuudesta eli kirjallisuutta ja siihen liittyviä ilmiöitä. Joskus harhaudutaan yleisempiin aiheisiin, kuten viimeksi Ehrenreichin yhteydessä.

    Enkä rehellisesti sanottuna jaksa kirjoittaa näitä merkintöjä, ellei niille ole jonkinlaista liikkeelle panevaa ärsykettä. Yleensä nuo ärsykkeet kieltämättä lähtevät ”puolesta – vastaan” -asetelemasta.

  7. 9

    sanoo

    ”kirjallisuuskriitikoidenkin on ruvettava tekemään elävämpiä juttuja. Siis enemmän pöhinää, vähemmän näkemystä.”

    Tulkintasi on yksioikoinen. Kritiikki, varsinkin päivälehtisellainen, nojautuu selvästi journalismiin. Kritiikin väheneminen ei johdu pelkästään siitä, että pahat sedät ovat karsineet sen asemaa, vaan siitä ettei se kiinnosta lukijoita.

    Maailma on muuttunut niistä ajoista, kun päivälehdet ohjasivat yhtenäiskulttuurin katseen kohteita kritiikkien lausunnoilla. Jäljellä on kritiikki-instituution kunniakas asema, muttei sen saappaantäyttäjiä.

    Kritiikin pitäisi pystyä myös muuttumaan. Kiinnostus kirjallisuuteen ei ole vähentynyt, sen merkitysten esiintuomista kritiikin keinoin pitäisi vain miettiä uusiksi.

    Poetiikka ja siihen vakavasti suhtautuminen ja sen popularisoiminen voisivat olla keinoja, jota nykykriitikot voisivat menneisyydestä opiskella.

    Mä en ainakaan jaksa noita ohjelmallisia eufemistisia ja mitäänsanomattomia esittelytekstejä lukea. ”Elävämmät jutut” voivat tarkoittaa myös kriitikon tarkempia havaintoja ja halua nähdä kritikoitava teos osana ihmiselämää jonkun kirjallisuuden genren sijaan.

  8. 10

    sanoo

    ””Elävämmät jutut” voivat tarkoittaa myös kriitikon tarkempia havaintoja ja halua nähdä kritikoitava teos osana ihmiselämää jonkun kirjallisuuden genren sijaan.”

    Jos noin on, ei siinä mitään.

    Minulla kuitenkin on jossain määrin skeptisempi näkemys siitä, mitä näillä ”elävillä jutuilla” tarkoitetaan ja millaisia ”eläviä juttuja” on realistista odottaa.

    Skeptisyyteni perustuu siihen, että olen puolet elämästäni tehnyt toimittajan töitä, ensin kesäläisenä ja sitten vakituisissa hommissa, ja aistinut läheltä sen, mihin suuntaan journalismi on muttunut ja mihin sitä ollaan parhaillaan muuttamassa.

    Toivottavasti sinä olet oikeassa ja minä väärässä.

  9. 11

    Anonymous sanoo

    ”Eihän tämä blogi mikään maailmanselitys ole.”

    No, koskaan ei voi olla liian epävarma siitä mikä on suurta ja mikä on pientä. Muuten vastaus tyydyttää mainiosti.

  10. 12

    sanoo

    En tarkoittanut, että olisit väärässä, vaan että kriitikoilla olisi liikkumavaraa ja -aihetta muuhunkin kuin taidetta ja kirjoittajaa henkilöivään viihdesuuntaan.

    Tiedän hyvin lehtien uomat ja suuntaukset, mä teen samoja hommia – ja vieläpä päivlehtikriitikkona.

    Tarkoitinkin sitä, että julkaisupolitiikat ja palstatilat ovat yksi keskeinen lehden sisältöä määrittävä tekijä, mutta niin on myös sisällön tuottaminen ja lähtökohdat siihen.

    Kritiikki-instituutio SARV etunenässä tuntuu olevan aika hampaaton eturjärjestö, joka valvoo kritiikin asemaa tekstilajina.

    Journalismissa kritiikkiä voisi ihan hyvin venyttää esim. kolumneihin ja reportaaseihin. Tarkoitan, että se 2500 merkkiä arvioivaa referointia ei välttämättä ole se sielu, jonka olemassaolosta sivistyksemmme lopulta riippuu – ja sen yksituumaisen puolustamisen sijaan voisi vaatia myös kriitikoiden itsesnä aloitekykyä ja mahdollisuuksia pohtia journalismin keinoin taiteenalansa merkittävyyttä.

  11. 13

    sanoo

    En pistä yhtään vastaan ajatukselle, että lehtikritiikkeihin haettaisiin uudenlaisia journalistisia muotoja ja toteutustapoja.

    Enkä minäkään rehellisesti sanottuna nauti 90% lehdissä julkaistuista kirjallisuuskritiikeistä, kuten varmaan merkinnästänikin voi päätellä. Ne ovat useimmiten puisevia, pönöttäviä tai vaivaannuttavia tai pahimmillaan näitä kaikkia yhtä aikaa. Jos sivistyksemme olisi niiden varassa, ei sivistyksellämme olisi paljon toivoa.

    Ongelma tässä kaikessa on se, haluavatko toimitukset oikeasti tarjota kulttuurisivujen vakiokäyttäjille jotain uutta ja painokasta syrjään lakaistavien kritiikkien sijaan vai käytetäänkö vapautunut tila vain kaikenlaisten pöhinäjuttujen esillepanoon bestsellerkulttuurin ilmiöiden nostamiseksi.

    Arvonsa tuntevilla lehdillä pitäisi olla kykyä ja halua palvella myös erityislukijoitaan ja heidän tarpeitaan. Jos vain lukijamäärillä mennään niin kulttuurisivut voidaan nykymuodossaan lopettaa kokonaan ja muuttaa ne viihdesivuiksi. Eihän kulttuurijuttuja ”kukaan lue”, siis niitä muitakaan kulttuurijuttuja kuin kirjallisuuskritiikkejä.

  12. 14

    Karo Hämäläinen sanoo

    Kritiikeille on muodostunut aika staattinen perusformaatti. Kritiikkeihin on muodostunut myös oma sanastonsa. En totisesti panisi pahakseni, jos arvostelijat kirjoittaisivat erilaisiin muotoihin ja ainakin pahimmat kliseet kiertäen.

    Lisättäköön tähän väliin, että yleistän. Lisättäköön, että puhun myös itsestäni.

    Lisättäköön sekin, että minulle jonkinmoinen kritiikin ideaali on sellainen perehtynyt, kontekstoiva ja persoonallinen taidekirjoitus, joita löytää saksalaisten laatulehtien Feuilleton-osastoilta. Epäilen, etteivät ne järin suuria lukijamääriä kerää, mutta eipä Feuilleton-sivuja tehdäkään urheilusivujen lukijoille.

    Monta muutakin asiaa kommentoisin, mutta koska näkemykseni ei ole muuttunut olennaisesti vuoden aikana, tyydyn viittaamaan taannoin Kiiltomatoon kirjoittamaani tekstinpätkään:
    http://www.kiiltomato.net/?cat=editorial&id=185

  13. 15

    Anonymous sanoo

    ”Niin kauan kuin kriitikko nousee parrasvaloihin ammattitaidollaan eli kyvyillään lukea, tulkita ja arvottaa kaunokirjallista tekstiä, homma on ok. Mutta siinä vaiheessa, kun kriitikko alkaa patsastella pelkällä narsismihäiriöllään ja esilläolemisen tarpeellaan vailla ammattitaitoa, homma on kaikkea muuta kuin ok.”

    Hieno esimerkki Tommin ylläkuvaamasta ilmiöstä saatiin sunnuntain Helsingin Sanomissa, jossa Veli-Pekka Leppänen arvosteli Teemu Kaskisen ja Heikki Heiskasen teoksen Norsun vuosi. Kriitikko ei kyennyt asettamaan teosta minkäänlaiseen kontekstiin tai perustelemaan esittämiään väitteitä laisinkaan. Kyseisestä arvostelusta tuli lähinnä mieleen huono yleisönosastokirjoitus.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *