Kriitikkosetä opettaa

Lueskelen toisinaan kirjallisuusarvosteluja maakuntalehtien nettisivuilta. Joskus niissä on asiallista ja punnittuakin kritiikkiä, joskus taas sellaista, mikä hymyilyttää ja ehkä suututtaisikin, ellei niin kovasti hymyilyttäisi.

Tämä Karjalaisessa julkaistu arvostelu Viivi Hyvösen romaanista Apina ja Uusikuu edustaa klassista kriitikko opastaa kirjailijaa -tyylilajia:

”Romaanin henkilögalleria ja tapahtumien kirjo on runsas aina liiallisuuteen asti. Tuntuu, että vähempikin rönsyily olisi riittänyt pitämään lukijan mielenkiinnon vireillä. Apina ja uusikuu ylipursuaa ja porisee kuin liian täyteen ahdettu puurokattila. Toivon mukaan Viivi Hyvönen seuraavassa teoksessaan malttaa hidastaa vauhtia, ja saamme luettavaksemme jopa kansainväliset mitat täyttävän suomalaisen fantasiaromaanin.”

Kyseinen kriitikko myös ihmettelee sitä, ”miten kummassa nuori naiskirjailija onkin osannut kuvata väkivaltaisia, makaabereja tappelukohtauksia niin elävästi.”

Eli kaiken huipuksi meillä on tässä vanhempi setä opastamassa nuorta naiskirjailijaa.

Holhoava ylhäältä katsova ja kirjailijaa isällisesti tai äidillisesti opastava asenne on kriitikkokunnan kuluneimpia ja käytetyimpiä tapoja osoittaa valtaansa ja ”viisauttaan”. Se on niin läpinäkyvää, ettei sitä osaa oikein paheksuakaan.

Onneksi on – tosin harvassa – sellaisiakin kriitikoita, jotka osaavat ruotia teoksen heikkouksia ja puutteita tyylitajunsa säilyttäen ja turvautumatta omaa auktoriteettiaan pönkittäviin tehostuskeinoihin.
P.S.
Huomasitte kai, että käytin tämän merkinnän avauskappaleessa saman kaltaista retorista tyylikeinoa, joista moitin näitä isällisiä ja äidillisiä kriitikoita. Se oli harkittu rikos.
Kommentit
  1. 1

    Karo Hämäläinen sanoo

    ”On siinä joka tapauksessa melkoisen hauska ulkomaanelävä, jolta voidaan odottaa vielä paljon maamme humoristiselle sanataiteelle.”

    – Siteeraamasi kriitikko siteeraamassasi lehdessä Roman Schatzista.

  2. 2

    sanoo

    Humoristisesta sanataiteesta käy tuo sitaattikin viehättävästi arkaaisine ilmauksineen (”ulkomaanelävä”). Meinasi tulla niin sanotusti kahvit nenästä.

    Vakavoituakseni: liian usein kirjallisuusarvosteluista paistaa kriitikon pyrkymys olla fiksu, nokkela tai oppinut, varastaa niin sanotusti show. Jos hänellä ei ole teoksesta mitään omaperäistä sanottavaa, arvostelusta ei jää tarkemman erittelyn jälkeen jäljelle muuta kuin kriitikon maneerit ja itsetehostukset. Pahimmillaan ne ovat tätä kriitikko opettaa kirjailijaa -tyylilajia.

    Eikä tuo merkinnässäni siteeraamani esimerkki ole mitenkään pahin tai räikein, se vaan sattui antamaan pontimen kirjoittaa tästä asiasta.

    Suomalaisen kirjallisuuskritiikin tasosta pitäisi meuhkata enemmän. Palkinto- ja henkilökeskeinen kulttuurijournalismi on ajanut kritiikin tason masentavan alas. Hyvien kriitikkojen elinehdot ja palstatila on vedetty äärimmäiseen minimiinsä, ja jälki on nähtävissä lehtien sivuilta.

  3. 3

    sanoo

    Kylmä totuus kuitenkin on, että on elettävä sellainen elämä että siitä syntyy kriitikko.

    Eräkirjallisuuden kohdalla se on ulkoilmaelämä, Schatzin ulkomaanelämä.

  4. 6

    Karo Hämäläinen sanoo

    ”Palkinto- ja henkilökeskeinen kulttuurijournalismi on ajanut kritiikin tason masentavan alas.”

    En usko, että kulttuurijournalismin osa-alueet ovat painaneet toisen tasoa. Tilaa ehkä, muttei sitäkään välttämättä. Yhtä lailla voisi sanoa, että urheilu-uutisointi on ajanut kritiikin minne sitten onkin ajanut.

    Toinen asia, jota en tiedä, on ajatus tason laskemisesta. En ole varma, että kritiikin taso olisi ollut aikoinaan korkeampi kuin nykyään. Tilaa ehkä oli käytössä enemmän ja samoin aikaa per teos, koska nimikemäärä oli huomattavasti pienempi. Siksi ehkä noin. Siitäkään en ole varma, ovatko kriitikoiden egotrippailut vain nykyajan ilmiö. Aikoinaan kritiikeillä tehtiin julmaa kulttuuripolitiikkaa, enkä välttämättä toivoisi niitäkään aikoja takaisin.

    Sen sijaan muusta olen täysin samaa mieltä. Kirjallisuuskritiikin tason soisi olevan nykyistä korkeammalla.

    Syitä on monia, eikä pidä syyttää vain tiedotusvälineiden preferenssejä. Myös kriitikkokunta, minä mukaan lukien, saa katsoa peiliin. Kriitikkokunta on miellyttävän heterogeeninen joukko, mutta heterogeenisyys tarkoittaa myös tekstien varsin suurta vaihtelevuutta.

    Kriitikon toimeentuloedellytykset ovat varsin tiukat. Kuukausipalkalla etupäässä kritiikkejä kirjoittavia kriitikoita ei liene kuin Hesarissa. Muutama muu lehti pystynee tarjoamaan avustajilleen kritiikeistä jonkinmoisen sivutoimeentulon. Suurimpia maakuntalehtiä lukuun ottamatta kritiikkipalkkiot ovat ovirahoja. Tämä johtaa siihen, että ehdoton valtaosa kriitikoista on amatöörejä. Se ei ole lainkaan huono lähtökohta, jos amatööriys tarkoittaa asialle omistautumista, asian rakastamista.

    Monen lehden näkökulmasta kritiikki tuntuu olevan määrämittaista palstantäytettä, ja kritiikin tärkein ominaisuus on määrämittaisuus. Silloin kirjan erityisvaatimusten huomioonottamiselle ei juuri jää sijaa. Itselleni määrämittaan kirjoittaminen tosin sopii. Näen mitan samanlaiseksi ohjaavaksi tekijäksi kuin runokaavat. Voisin yhtä hyvin kirjoittaa tanka- tai limerikkimuotoisia kirjakommentteja.

    En siis ole sitä mieltä, että sanomalehtien siirtyminen formaattitaittoon olisi keskeisin kritiikkien laatuun vaikuttava tekijä. Taloudellinen puoli voi vaikuttaa enemmän. Kirjoittamisen sekatöillä itseään elättävä huomaa varsin pian, että henkilöjutun voi saada myytyä helpommalla kuin kritiikin, henkilöhaastattelun saa niin halutessaan tehtyä nopeammin kuin kritiikin ja siitä saa paremman taloudellisen kompensaation. Voisi kuvitella, että esimerkiksi tästä syystä monien pätevien toimittaja-kriitikoiden resurssit eivät suuntaudu kritiikkeihin niin hyvin kuin voisivat. Kriitikkojen mahdollisuudet rahoittaa työtään apurahoin ovat huomattavan pienet.

  5. 7

    sanoo

    ”En usko, että kulttuurijournalismin osa-alueet ovat painaneet toisen tasoa. Tilaa ehkä, muttei sitäkään välttämättä.”

    Minä taas uskon, että juuri näin on käynyt. Kulttuuritoimitukset priorisoivat henkilökeskeisyyttä, ja tämä näkyy omalla tavallaan jopa kritiikeissäkin, joissa nostetaan mieluusti esiin kirjailijan persoonaan liittyviä piirteitä. Joskus jopa niin, että itse kirjaa ei enää kirjailijan hahmon takaa erota.

    Aivan kuten huomautat kommentissasi: ”Kirjoittamisen sekatöillä itseään elättävä huomaa varsin pian, että henkilöjutun voi saada myytyä helpommalla kuin kritiikin, henkilöhaastattelun saa niin halutessaan tehtyä nopeammin kuin kritiikin ja siitä saa paremman taloudellisen kompensaation.”

    Juuri tässä on konkreettinen osoitus siitä, kuinka kulttuurijournalismissa priorisoidaan yksiä asioita ja työnnetään toisia taustalle. Totta kai tämä näkyy ja tulee entistä vahvemmin näkymään kulttuurisivujen sisällössä. Valitettavasti myös kritiikkien tasossa.

    Sitä, onko kirjallisuusarvostelujen taso laskenut, on tietysti mahdoton todentaa kvantitatiivisesti ja kiistattomasti.

    Olen itse seurannut kritiikkejä enemmän ja vähemmän aktiivisesti 80-luvun lopulta lähtien. Oma kokemukseni on, että innostavat ja näkemykselliset kritiikit ja kriitikot ovat vähentyneet. Vaikkapa vanhoja Parnasson vuosikertoja selaamalla voin tämän havaintoni todeta.

    Ja tämä johtunee pitkälti siitä, että kritiikin tila on kulttuurisivuilla ajettu niin pieneksi, ettei enää ole mahdollisuuksia kirjoittaa pohdiskelevia ja paneutuvia arvosteluja. Eikä niistä ainakaan kukaan maksa asianmukaista korvausta, ehkä Hesaria lukuun ottamatta. Joten miksi edes yrittää, jos leipä on kirjoittamisesta revittävä.

    Amatöörimäisyys paistaa kritiikeistä selvästi. Eikä siinä sinänsä ole pahaa. Esimerkiksi joidenkin naistenlehtien aidosti subjektiiviset kirja-arviot on helppo ottaa juuri sellaisina kuin ne on kirjoitettu. Paljon näkee myös kritiikkejä, jotka ovat pikemminkin kirjan esittelyjä, erilaisia referaatteja ja parafraaseja, kuin arvottamiseen tähtääviä. Eikä siinäkään ole mitään pahaa, monesti on rehellisempää kirjoittaa sellainen kuin yrittää sanoa kirjasta jotakin painavaa tai lopullista. Mutta ei sellaista enää voi oikein kritiikiksi kutsua.

    Ikävimpiä ilmiöitä ovat kriitikon auktoriteetilla patsastelevat amatöörit, jotka ovat lausuvinaan teoksista objektiivisia ja yleispäteviä huomioita ja tuomioita, vaikka selvästi näkyy että heidän osaamisensa ei sellaiseen riitä.

    Kriitikkojen egotrippailu ei tietenkään ole uusi ilmiö. Sitä on aina ollut ja tulee aina olemaan. Samoin kuin vallantahtoisia kriitikoita, jotka haluavat nostaa ja kostaa, hallita ja hajottaa. Usein tällaiset kriitikot saavat myös jalansijaa erilaisissa palkintoraadeissa sun muissa. He haluavat olla esillä, näkyä ja kuulua, varastaa shown.

  6. 9

    Karo Hämäläinen sanoo

    En tietenkään tunne kuin niiden noin kymmenkunnan median käytännöt, joihin olen tehnyt kritiikkejä, mutta ainakaan minulle ei ole sanottu eikä minun ole annettu ymmärtää lehden taholta, että kritiikeissä olisi suotavaa tuoda esiin kirjailijan persoonaan liittyviä seikkoja. Voi toki olla, että olen myötäsukainen opportunisti ja täyttänyt ääneen lausumattomat toiveet itsenäisesti ja omin nokkineni, eikä minua siksi ole tarvinnut ojentaa (”Tissit, muista kirjoittaa, että sillä kirjan kirjoittajalla on mahtavat tissit, kirjoita vaikka, että yhtä muhkeat kuin sen romaani.”) En tosin muista kuulleeni keneltäkään kriitikolta, että tällainen toive olisi esitetty.

    Kokemukseni mukaan taidearvostelijat saavat tehdä työtään varsin omatoimisesti. Maakuntalehden päätoimittaja saattaa ohjeistaa, kuinka lehden tärkeästi ilmoittelijasta on suotavaa kirjoittaa, mutta taidekritiikkeihin ei kai yleensä puututa sen pahemmin ennalta kuin jälkeenpäin.

    Se, että kulttuurisivuilla on paljon henkilöjuttuja ja se, että kirja-arvostelutkin varsin usein kuvitetaan kirjailijan kuvalla, eivät tietäälseni ole johtaneet kritiikkien sisältöjen henkilöistämistä koskeviin vaatimuksiin. Jos kriitikko itse henkilöi, se on hänen valintansa.

  7. 10

    sanoo

    Oivallista retoriikkaa vastauksessasi, Karo. Ihailen.

    Mutta ei kai kukaan, ainakaan minä, ole väittänyt tai kuvitellut, että jotkin kritiikkejä ja kulttuurijournalismia mahdollisesti luonnehtivat ajan ilmiöt annettaisiin käskyinä ja ukaaseina ylhäältä.

    Ajan henki hivuttautuu teksteihin – niin myös romaaneihin ja lyriikkaan – hienovaraisemmin. Tietyt asiat ovat yleisessä keskustelussa esillä enemmän kuin toiset ja siitä syntyy itseään vahvistava kierre. Niin kuin nyt vaikkapa asioiden henkilöiminen ja henkilökeskeisyys.

    Kritiikeissä, kuten kaikessa kirjoittamisessa, vaikuttavat aina kirjoittajan ja hänen yleisönsä väliset julkilausumattomat esisopimukset. On pelkästään inhimillistä, että kriitikkokin tiedostaen tai tiedostamattaan koodaa omaa ilmaisuaan suhteessa niihin (julkilausumattomiin) odotuksiin, joita kuvittelee yleisöllään olevan.

    Itse olen tehnyt toimittajan töitä lähes koko aikuisikäni. Ja tunnistan itsessäni tasan tarkkaan tämän ilmiön, että tietyntyyppiset näkökulmat, käsittelytavat ja jutturyypit ovat niitä, mitä halutaan ja odotetaan – ja tämä kaikki vaikuttaa kauaskantoisesti toimitustyöhön. Ei sitä tarvitse kenekään määrätä tai ohjeistaa, se on itseohjautuva prosessi.

    Mistä pääsenkin lopputulemaan: ehkä kirjallisuuskritiikki tasokkuudessaan tai tasottomuudessaan vain heijastelee yleisempää ajan henkeä ja toimintatapaa ja minä olen vain tyhmä ja hullu, kun haraan vastaan ja kiukuttelen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *