Kriitikkosetä opettaa

Lueskelen toisinaan kirjallisuusarvosteluja maakuntalehtien nettisivuilta. Joskus niissä on asiallista ja punnittuakin kritiikkiä, joskus taas sellaista, mikä hymyilyttää ja ehkä suututtaisikin, ellei niin kovasti hymyilyttäisi.

Tämä Karjalaisessa julkaistu arvostelu Viivi Hyvösen romaanista Apina ja Uusikuu edustaa klassista kriitikko opastaa kirjailijaa -tyylilajia:

“Romaanin henkilögalleria ja tapahtumien kirjo on runsas aina liiallisuuteen asti. Tuntuu, että vähempikin rönsyily olisi riittänyt pitämään lukijan mielenkiinnon vireillä. Apina ja uusikuu ylipursuaa ja porisee kuin liian täyteen ahdettu puurokattila. Toivon mukaan Viivi Hyvönen seuraavassa teoksessaan malttaa hidastaa vauhtia, ja saamme luettavaksemme jopa kansainväliset mitat täyttävän suomalaisen fantasiaromaanin.”

Kyseinen kriitikko myös ihmettelee sitä, “miten kummassa nuori naiskirjailija onkin osannut kuvata väkivaltaisia, makaabereja tappelukohtauksia niin elävästi.”

Eli kaiken huipuksi meillä on tässä vanhempi setä opastamassa nuorta naiskirjailijaa.

Holhoava ylhäältä katsova ja kirjailijaa isällisesti tai äidillisesti opastava asenne on kriitikkokunnan kuluneimpia ja käytetyimpiä tapoja osoittaa valtaansa ja “viisauttaan”. Se on niin läpinäkyvää, ettei sitä osaa oikein paheksuakaan.

Onneksi on – tosin harvassa – sellaisiakin kriitikoita, jotka osaavat ruotia teoksen heikkouksia ja puutteita tyylitajunsa säilyttäen ja turvautumatta omaa auktoriteettiaan pönkittäviin tehostuskeinoihin.

P.S.
Huomasitte kai, että käytin tämän merkinnän avauskappaleessa saman kaltaista retorista tyylikeinoa, joista moitin näitä isällisiä ja äidillisiä kriitikoita. Se oli harkittu rikos.
Kommentit (10)
  1. Karo Hämäläinen
    28.3.2008, 11:10

    “On siinä joka tapauksessa melkoisen hauska ulkomaanelävä, jolta voidaan odottaa vielä paljon maamme humoristiselle sanataiteelle.”

    – Siteeraamasi kriitikko siteeraamassasi lehdessä Roman Schatzista.

  2. Tommi Melender
    28.3.2008, 11:32

    Humoristisesta sanataiteesta käy tuo sitaattikin viehättävästi arkaaisine ilmauksineen (“ulkomaanelävä”). Meinasi tulla niin sanotusti kahvit nenästä.

    Vakavoituakseni: liian usein kirjallisuusarvosteluista paistaa kriitikon pyrkymys olla fiksu, nokkela tai oppinut, varastaa niin sanotusti show. Jos hänellä ei ole teoksesta mitään omaperäistä sanottavaa, arvostelusta ei jää tarkemman erittelyn jälkeen jäljelle muuta kuin kriitikon maneerit ja itsetehostukset. Pahimmillaan ne ovat tätä kriitikko opettaa kirjailijaa -tyylilajia.

    Eikä tuo merkinnässäni siteeraamani esimerkki ole mitenkään pahin tai räikein, se vaan sattui antamaan pontimen kirjoittaa tästä asiasta.

    Suomalaisen kirjallisuuskritiikin tasosta pitäisi meuhkata enemmän. Palkinto- ja henkilökeskeinen kulttuurijournalismi on ajanut kritiikin tason masentavan alas. Hyvien kriitikkojen elinehdot ja palstatila on vedetty äärimmäiseen minimiinsä, ja jälki on nähtävissä lehtien sivuilta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *