Kriitikkokin on ihminen

Viikonloppuna tuli luettua uusi Parnasso. Lehden kiinnostavinta antia ovat kirja-arvostelut. Ne ovat suurin syy siihen, miksi olen ryhtynyt Parnasson tilaajaksi.

Uuden lehden arvosteluista mietintää herätti etenkin Teemu Mannisen arvio Harri Nordellin uudesta kokoelmasta. En ole lukenut Nordellin kirjaa, joten siihen en ota kantaa.

Se, mikä tekee Mannisen arvostelusta kiintoisan, on että useimmat sen avainkohdat voisi kääntää ”kansankielelle”, sorvata sellaisen ihmisen suuhun sopiviksi, joka suhtautuu runouteen ylipäänsä epäilevästi tai torjuvasti, jopa vihamielisesti.

Manninen: ”Tunnelma on ensiluokkaisen traaginen ja vakava. Ilmeisesti joku on kuollut, ja ilmassa on kalevalamittaista surun tuntua”.
Sama kansankielellä: ”Musta tuntuu, ett runoilijat on hirveen synkkää porukkaa. Ainakin ne kirjoittaa niin sairaan synkkää tekstii”.

Manninen: ”Miksei tarinaa voi kertoa suoraan? Ehkä kyse on salatieteestä, hämärästä puheesta, jonka on tarkoitus kätkeä hengellinen salaisuus?”
Sama kansankielellä: ”Miks runoissa pitää niinku hämärtää selvii asioita, miksei voi puhuu suoraan. En mä tiä, mut musta tuntuu ett runoilijat on vitunmoisia elitistejä”.

Manninen: ”Valkoinen kirja on liian tiivis avautuakseen muille kuin harvoille ja valituille runopuheen salatieteeseen vihityille”.
Sama kansankielellä: ”Siis runoilijat on aivan hel-vetinmoisii elitistejä!”

En halua mollata Mannista tällä kritiikin kritiikilläni, etenkään kun en ole lukenut Nordellin kirjaa. Päinvastoin. Pointtini on aivan toinen. Nimittäin se, että elitismin muuri ei ehkä runoudessa ole sittenkään niin korkea kuin usein väitetään.

Olisiko niin, että runouteen vihkiytyneet ja vihkiytymättömät liikkuvat lyriikkaa lukiessaan suunnilleen samanlaisessa tulkinnallisessa avaruudessa, kysyvät pohjimmiltaan samoja kysymyksiä. Runouden harrastajilla on vain taito muotoilla kysymyksensä kultivoituneemmin. Samoin myös hämmennyksensä silloin, kun eivät saa mieleisiään vastauksia?

Manninen sanoo vielä: ”Nordell onnistuu paikoitellen luomaan erittäin väkevän tunnelman muinaisuudesta, luonnosta, myyttisestä olemisesta. Kirja on todella nautinnollinen tästä syystä”.

Manniselle tämä ei aivan riitä. Minä luulen, että minulle riittäisi. Mutta täytyy varmaan ottaa selvää lukemalla Nordellin kirja

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Mun mielestä sä nyt vähän ylitulkitset. Mun arvostelustani on varmaan aika lailla mahdotonta vetää johtopäätöksiä siitä miten ihmiset lukee tekstejä noin niinkun ylipäätään. Kaikkihan meistä lukee ihan miten sattuu, sama ihminen jopa monilla eri tavoilla samaa tekstiä riippuen missä porukoissa joutuu mielipiteistään vastuuseen.

    En tiedä mitä tarkoitat sillä että vihkiytymättömät ja vihityt lukisivat samoin ja vain kieli olisi esteenä, tämähän nyt on ihan päivänselvä juttu, ja kaikki sen tietää. Paitsi ne jotka tahtoo luoda keinotekoisia barrikadeja ja rintamalinjoja milloin minnekin jostain psykologisista ego-häiriöistä kärsiessään. En tarkoita sua. 🙂

    Mun arvosteluni oli perusteltu mielipide. Mun mielestäni Nordellin kirja on hyvin kirjoitettu mutta siinä on tiettyjä puutteita, joista en päässyt yli. Koitin olla rehellinen ja kertoa, miten nuo puutteet voitaisiin selittää tai (kuten HIENOSTI sanotaan) kontekstoida. Ei siinä ole sen kummempaa.

    Kaikkee hyvää ja pikaista kesää,

    Teemu M

  2. 2

    sanoo

    Joo, ylitulkitsin, myönnetään.

    Tuo kommenttini oli enemmän todistus siitä, miten koin arvostelusi kuin siitä, millainen arvostelusi ”oikeasti” oli. En päässyt yli siitä vaikutelmasta, että nuo Nordellin kirjasta esiin nostamasi puutteet herättivät minussa kaikuja niistä yleisemmistä puheenvuoroista, joita olen vuosien mittaan kuullut runoutta hieman vieroksuvien ihmisten suista.

    Tämähän on yksinomaan minun ongelmani, jonka toin julki. Monella muulla arvostelusi varmaan herätti aivan toisenlaisia ajatuksia.

    Tästä kokemuksesta sitten kumpusi sekin ajatus, että Nordellin tai kenen tahansa muun kokoelma voi herättää lukijassa hämmennystä samojen syiden tai samojen piirteiden vuoksi – oli lukija paljon tai vähän runoutta tunteva.

    Pitää tosiaan hankkia luettavaksi se Nordellin kokoelma…

  3. 3

    sanoo

    Niin, mä itse asiassa kirjoitin ihan tietoisesti siitä näkökulmasta käsin. Eli ei toi sun rinnastus ollut sinänsä mitenkään tuulesta temmattu. Mä kun olen ihan samaa mieltä sen ”runoutta vieroksuvan” position kanssa, mutta, ja tämä on ratkaisevaa: täysin eri syistä, ja täysin erilaisin seurauksin.

    Oikeastaan mun olisi siis pitänyt sanoa että sä alitulkitsit, etkä mennyt tarpeeksi pitkälle omassa analyysissasi: mitä tarkoittaa, että minä, elitistinen akateemikko ja kokeellinen runoilija, vaadin runoudelta juuri niitä asioita, joita elitististen akateemikkojen ja kokeellisten runoilijoiden populistiset vastustajat vaativat – ja samalla tulen vastustaneeksi samaisten populistien moralistista besserwisserismiä PYSYEN EDELLEEN akateemisena elitistinä ja kokeellisena runoilijana?

    Tämä on kysymys instituution moraalista ja puhetapojen tiedostamattomista vaikutuksista.

    Maku on sijoitus rahastoon, jonka kohteista liian monet ovat tiedostamattomia.

  4. 4

    sanoo

    Ymmärrän tuon pyrkimyksen kyseenalaistaa ja purkaa auki valtavirtalyyrikan vakiintuneita ilmaisutapoja.

    Mikä tahansa muuttuu toistuessaan liturgiaksi. Ja liturgiaan sisältyy muodossa tai toisessa totalisoiva oikeaoppisuuden vaatimus.

    Suodattuessaan liturgisen aineksen läpi maku – ilmaus jota sinä käytit – erottelee tietyt asiat hyviksi, koska ne ovat lähtökohtaisesti ja kyseenalaistamatta ”hyviä”. Tiedetään, mutta ei tiedosteta, miksi tiedetään.

    Voihan tähän nostaa mukaan instituution moraalinkin, vaikka itse sitä vähän vierastan. Kuulostaa hieman liian vaativalta. Näen polttavampia moraalisia kysymyksenasetteluja muilla elämänalueilla.

    Mutta niin kuin sanoit: olet ”runouden vieroksujien” silmissä elitisti ja sellaisena pysyt. Heidän huutoonsa vastaavat edelleenkin Tabermann ja Kotro.

  5. 5

    sanoo

    Polttavampia moraalisia kysymyksiä on tietenkin toisilla elämänalueilla. Tämä on ilmeisen kiistatonta. Sillä ei ole mitään tekemistä tämän kanssa, mistä puhun.

    Puhun kirjallisuusinstituutiosta ja sen kommunikaatiolukoista. Instituutio pitää sisällään koko kommunikaatioketjun tekijä-teos-lukija.

    ONGELMA (kuten sanot, tiedetään, muttei tiedostesta, miksi tiedetään) on se, että puhutaan ”runouden vieroksujista” ja ”akateemisista elitisteistä”. Nämä ovat kaikki olkimiehiä, linnoittautuneiden ennakko-luulojen fiktiivisiä mielensisäisiä pinttyneitä stereotypioita. ”Kaikki ranskalaiset ovat töykeitä.” ”Kaikki ruotsalaiset ovat homoja.” ”Kaikki akateemiset runoilijat ovat vaikeita.” ”Kaikki somalit on elintasopakolaisia.”

    Todellisuudessa jokainen meistä on yksittäinen, ainutlaatuinen, motivaatioiden ja henkilöhistorioiden monimutkainen verkosto. Mitä tapahtuu kun yritämme viestiä toisillemme? Nyt, sinä ja minä? Minun yritykseni kommunikoida sinulle, vilpittömästi, ja myös pyrkimykseni vilpittömästi kommunikoida sinun kanssasi, ymmärtää kantaasi, selittää sinulle omaani. Jos tämä hauras, ainutlaatuinen viestintäkanava vedetään jumiin vetoamalla stereotypioihin kuten ”akateemisiin elitisteihin” ja ”runouden vieroksujiin” ollaan jo metsässä. Ei kuunnella. Ei olla avoimina. Sellaista minä kutsun moraalittomaksi toiminnaksi, ihan noin niinku yleisinhimillisestä näkökulmasta.

    Edelleenkään en tarkoita, että olisi kyse siitä nyt, sinun kanssasi, päinvastoin, koitan vain kertoa, mitä tarkoitan.

    Instituution ongelmaksi mainittu ongelma muuttuu, kun tekijät, lukijat, kriitikot ja kustantajat tietämättään (koska eivät pysähdy ajattelemaan niitä stereotypioita, joiden kautta ajattelevat) jatkavat näiden juorujen ja huhujen levittämistä: että olisi muka olemassa näitä keksittyjä tekijöitä ja keksittyjä kuulijoita. Ei ole. On vain sinä ja minä, nyt, konkreettisesti.

    Vapaus on tulemista tietoiseksi omista tiedostamattomista tavoistaan.

  6. 6

    sanoo

    Niin, ja: en pyri purkamaan valtavirtalyriikan tapoja.

    En ole kokeellinen runoilija, enkä akateeminen elitisti, oikeasti.

    Minua ei kiinnosta kielellä kokeileminen eikä pelaaminen. Minua kiinnostavat konkreettiset poliittiset kysymykset ja niiden käsitteleminen runoudessa. Minua kiinnostaa sydämeni ilmaiseminen. Ja TIEDÄN, koska tunnen heidät, että näin on myös kaikkien niiden nuorten runoilijoiden kohdalla, joita on viime aikoina haukuttu ”kokeellisiksi” ja ties miksi ”language-koulukuntalaisiksi”. Raivostuttavaa sellainen leimaaminen. Vedetään jumiin avoimuuden mahdollisuus. Ei kuunnella. Arvaa miltä tuntuu? Ei, ei voi olla ainoastaan MEIDÄN vikamme.

    🙂

  7. 7

    sanoo

    OK. Ymmärrän nyt paremmin, mitä ajat takaa. Edellisestä viestistäsi sain sellaisen kuvan, että pointtisi olisi ollut siinä, että haluat purkaa auki valtavirtalyriikan hegemonisia käytäntöjä. Siis runouden tasolla.

    Mutta näkökulmasi on siis pikemminkin institutionaalinen. Tunnen näitä nuoria ”kokeilevia” runoilijoita huonommin kuin sinä. On totta, että niissä kirjallisissa piireissä, joissa olen enemmän liikkunut, heidät niputetaan aika ykskantaan kielikoululaisiksi tai milloin miksikin. Ja ilman muuta näin vahvat ennakkoasenteet näkyvät myös siinä, kuinka heitä luetaan ja heidän tekstejään kommentoidaan. Joten varmaankin se raivostuttaa.

    On myös rehellisyyden nimissä tunnustettava, että sekin ottaa päähän, kun joku näistä nuoremmista runoilijoista lukee vaikkapa omaa teostani ja leimaa sen ykskantaan ja jäännöksettömästi keskeislyriikaksi ja siitä etenee sitten sujuvasti ruotimaan minun teokseni kautta keskeislyriikan yleisiä ongelmia, koko ajan ylätasolla liikkuen, koko ajan oman tekstini ohitse lukien paukuttaen rikki jotakin luulottelemaansa möhkälettä tai monoliittia. Jonkinlainen väkivallan muoto tämäkin. Tulee tunne, että on tullut tahtomattaan raahatuksi vääränmerkkiset farmarit jalassa itseään nuorempien kemuihin.

    Seuraava kirjani ei ole runokokoelma, vaan romaani. Jotenkin koen tämän lyriikan kuppikuntaisuuden niin ahdistavaksi, että haluan ottaa siihen vähän etäisyyttä. Proosan puolella ei näin hirmuisia vääntöjä ole, siellä kenttä on jotenkin avoimempi.

    Ja niin: minunkin lähtökohtani on ilmaista sydäntäni ja kosketella yhteiskunnallisia kysymyksiä. Poetiikka teorian tasolla ei ole koskaan minua hirmuisesti kiinnostanut.

    Kiitokset avoimista kommenteistasi ja mahdollisuudesta vastata niihin.

  8. 8

    sanoo

    Jep,

    nyt ollaan samalla aaltopituudella. Ei palvele ketään että ainutlaatuiset pyrkimykset kertoa siitä mitä kokee ja näkee pelkistetään yleistyksiksi jotka eivät vaurastuta runoyhteisöä vaan palvelevat kekseliään sananiekan omassa taskussa käypänä kriitikon valuuttana.

    Siksi olisi kiva tietää, kenestä puhut kun sanot ”joku näistä nuoremmista runoilijoista” olisi lytännyt sut keskeislyyrikkona. Koska minulle ei ainakaan heti tule mieleen (ja tarkistin Tulen ja Kiiltomadon arvostelut) että kukaan niistä jotka on leimattu ”kielikoululaisiksi” olisi missään vaiheessa käsitellyt sun teoksiasi.

    Ettei vaan olisi ollut joku kirjallisuudenopiskelija tms jolla oli tarve osoittaa oppineisuutensa ja/tai muuten vaan hyväksytyksi tulemisen nälkäisyyttään meni keksimään jotain tuollaisia? 🙂 (Stereotypistäminen tämäkin, jep.)

    Mä olen tiedätkö vähän samassa tilanteessa runoskenen suhteen. On mennyt hermot siihen että juoruja on mahdoton hallita. Ehkä niitä ei tarvitse…ehkä pitää vaan luovuttaa, ja mennä eteenpäin, kirja kerrallaan.

    Mutta uskon silti ja yhä ettei mitään nurkkakuntaisuutta tai kuppikuntaisuutta oikeasti ole, on vain kommunikaatioyhteyksiä ja kommunikaatiokatkoksia. Tämä on konkreettisiin hyviin kokemuksiin perustuva uskomus. Tilaisuuksiin, joissa on ollut läsnä paljon hyvin erilaisia ihmisiä jotka kirjoittavat hyvin erinäköistä runoa: keskeislyyristä, abstraktia, räävitöntä, ankaraa…

    Uskon oikeasti että niin kuin missä tahansa yhteisöissä, kyse on siitä että meillä on kaikilla uskalluksen puutetta, pelkoa, inhimillistä pienuutta, epäilyä, toivoa, torjuttuja ja kätkettyjä tunteita. Tarvitsemme kaikki hyväksyntää toisiltamme mutta emme halua emmekä voi vaatia sitä ääneen. Silti, jos olemme ”runoyhteisö”, miksemme puhuisi avoimemmin, miksemme haastaisi toisiamme keskusteluun yhteisillä foorumeilla?

    Ei kukaan voi olla yhteisössä ellei osallistu sen toimintaan.

    🙂

  9. 9

    sanoo

    Sinivaarasta puhuin. Hänen taannoin MotMotissa olleesta arviostaan otsikolla ”Keskeislyriikan vaikeudesta”. Pistin hänelle aiheesta aikanaan meiliä ja hän vastasikin, joten se asia on siltä osin loppuunkäsitelty.

    Varmaan paras lähestymistapa on tuo kirja kerrallaan -asenne. Näitä kirjallisia koulukuntavääntöjä on ollut aina ja niitä tulee aina olemaan. Negaation kautta määrittelyssä on valitettavasti vastustamatonta voimaa.

    Runojahan minä teen koko ajan, ja runoilija olen aina, prosaistinakin.

  10. 10

    sanoo

    …ja tuo mitä sanoit yhteisössä toimimisesta pitää paikkansa.

    Siinä on myös ainoa mahdollisuus oikoa näitä kommunikaatiovääristymiä.

  11. 11

    sanoo

    Okei, Ollin arvostelu ei näkynyt netin tietokannoissa, enkä mä lue MotMoteja muutenkaan. Mutta olet varmaan tietoinen että jos yksi henkilö on jotain mieltä se on vain yhden henkilön mielipide. Se että joku kriitikko on jossain yhdistänyt esimerkiksi Ollin joihinkin muihin ja keksinyt kutsua heitä joksikin porukaksi, ei tarkoita että tätä porukkaa on olemassa ja vielä vähemmän että olisi joutunut ”itseään nuorempien kemuihin” tämän porukan taholta arvosteltavaksi. 🙂 Mutta et tosiaan tarvitse minua kertomaan tätä itsellesi.

    Kiitos tästä juttutuokiosta. Menen tuonne katsomaan Twin Peaksia. 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *